Ensimmäinen paltsu suunnittelijoiden kanssa takana. Hyvä kutku!
Istuttiin talolla Pikin (puvustus), Tiinan (lavastus), Markun (lavastusassaus) ja Tarjan (kampaukset ja maskeeraus) kanssa mukava parituntinen, saatettiin asioita alulle, tsekkailtiin mun piirustuksia ja Tiinan kuvia, rupateltiin haaveita ja haasteita läpi.
Katoava maa sijoittuu "erään avioliiton muistoihin ja makuuhuoneisiin vuosina 1963-2013". Jos haluaisi, esityksestä saisi Kuka pelkää Virginia Woolfia? -tyylisen rajun avioliitto- ja kamaridraaman, joka edellyttäisi myös aika käytännönläheistä, kotiin ja noihin "makuuhuoneisiin" keskittyvää suunnittelua. Sattuneista syistä meitä kaikkia tuntuu kiinnostavan enemmän tarinan ja sen visuaalisen maailman kytkeminen muistiin, muistoihin, unohdukseen, alzheimeriin. Ja tietyllä tapaa siis aihelähtöisempi näkökulma. Se vie visuaalista ideointia ulos noiden seinien sisäpuolelta, lähemmäs sitä avaruutta ja niitä mielenmaisemia, joissa Helena ja Aarne kahlaavat.
Karkeasti ottaen visuaalisen maailman voi jakaa otsikoiden "Koti" ja "Meri" alle. (Unohtamatta "Aikaa", josta myöhemmin lisää.) Merellistä symbolismia ja tapahtumista on tekstissä paljon. Maisemaa, niin mennyttä kuin nykyistä, pyyhkii muistin ja unohduksen meri. Helenan ja Aarnen yhteisen elämän traagisin piste sijoittuu meren rannalle. Heidän välienselvittelyään ja matkaansa kohti vääjäämätöntä kuvaavat (tunne)kuohut, pärskeet, myrskyt, tyyntymiset. Mereen liittyvät myös eletyn ja elämättä jätetyn elämän hallitsemattomuus ja haltuunottamattomuus. Yksinäisyys ja kaipuu. Mysteeri, vaara ja voima. Ikuinen.
Tavoitteena, jaettuna, uskoisin, on tehdä voimakkaan visuaalista, taiteellista teatteria. "Merta" ei voi näyttämölle pyydystää. Ei auta maalailla aaltokuvioita taustapahveihin, kuvittaa tai alleviivata. Kysymys ei ole myöskään vain mantereita ympäröivästa, laajasta ja yhtenäisestä suolavesikerroksesta, joka peittää noin 381 miljoonaa neliökilometriä eli 70,8 prosenttia maapallon pinta-alasta, vaan - tavoitellakseni täsmällisempää ilmaisua - muistin ja unohduksen merestä. Sitä pitäisi päästä aistimaan ja siitä vaikuttumaan kaikilla osa-alueilla lavastuksesta puvustukseen, valoista ääniin. Jollain tapaa voisi puhua portista, jonka läpi katsojat kutsutaan katsomaan omaa mertaan, muistinsa merellisimpiä maisemia.
Puhuimme myös kerroksellisuudesta, simultaanisuudesta, vanhentamisesta, alzheimerista, lapsuudesta. Tuulesta, joka tempaa mukaansa. Kehikoista ja verkoista. Peilipinnoista. Horisontin pyydystämisestä. Esineistä, joilla on sielu. Pienistä yksityiskohdista, joita Katoava maa vilisee. Maatushkanukeista, valokuvista, päiväkirjamerkinnöistä, Äidin laatikosta, Aarnen tuolista. Ajankuvasta ja epookista puvustuksessa. Mahdollisesta vierailusta johonkin paikalliseen hoitokotiin. Aikatauluista ja muusta.
Kahvikin oli hyvää.
Niin ja se roolitus, sekin tuli eilen tehtyä. Päädyin loogisimpaan ratkaisuun suhteessa esiintyjien ikiin. Se tuntuu nyt hyvältä.
Helena - Kati Hänninen
Aarne - Janne Kinnunen
Nuori Helena - Satu Lipponen
Nuori Aarne - Mika Silvennoinen
Tekstissä on myös Annukan, Aarnen ja Helenan tyttären, pieni rooli. Sen suhteen ajattelin panttailla ratkaisuja pitkälle kevääseen.
Suunnittelijoiden kanssa jatketaan viikolla 6. Nyt muhinaa. Ja sitä kahvia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti