Vuosi vaihtoi paitaa, tänään ensimmäiset lukuharjoitukset, joiden pohjalta pitäisi tehdä päätökset rooleista. Jännittää! Semminkin kun oma duuni suunnittelun suhteen on vasta lapsen kengissä.
Eilisiltana kävelylenkillä pohdin itsekseni tekstin ja teatterin avautumista. Tykkään tehdä teatteria, esityksiä, jotka kurottavat, resonoivat, avautuvat moneen suuntaan - ja ovat saman aikaa hyvin fokusoidun työn tuloksia. (Megafoniteatterikin on ihan kivaa, mutta, noh, sitä on tullut tuutattua jo jonkin verran.) Teemat, joita Katoava maa käsittelee, ovat valtavia (rakkaus, muisti, unohdus, anteeksianto, vaikeneminen, tunteiden tukahduttaminen) eikä samastumis- ja tunnistamispintoja tarvitse hakea kaukaa. Osumia kertyy, teksti kiertyy ja hiertyy kysymyksiksi niin henkilökohtaisella, yhteisöllisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla. Jotta toteutuksesta tulisi tosi ja elinvoimainen, näiden tasojen ja koko tekstin työryhmässä herättämän yhteisresonanssin soisi soivan esityksessä mahdollisimman rikkaana ja kirkkaana.
Pidempänä prosessina teatteritaiteen avautuminen ja erilaiset sovellukset kiinnostavat myös. Sellaisen teatterin luominen ja rakentaminen, joka kommunikoi yhteisönsä kanssa, kutsuu luokseen, uskaltaa ottaa mittaa itsestään ja ympäristöstään ja altistua monensuuntaiselle vuorovaikutukselle. Teatterin, jossa on sijaa erilaiselle ajattelulle, estetiikalle, kokeilulle - epäonnistumisillekin. Teatterin, jonka ympärillä käy kuhina, koska siellä puhutaan tärkeistä asioista. Pieni osa tätä avautumista voi olla vaikka prosessiblogin pitäminen - työskentelyn avaaminen siitä kiinnostuneille, prosessin seuraamisen mahdollistaminen jo varhaisessa vaiheessa.
Mutta nyt täytyy sukeltaa treenejä kohti. Iloista ja oivaltavaa uutta vuotta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti