Lueskellut Taylorin kirjaa "Alzheimerin kanssa - minun tarinani", Muistihäiriöt-kirjaa (useita kirjoittajia), Björkmanin "Valkoista valoa" (tähän liittyminen etäistä) ja Silfverbergin "Luonto pakastimessa"-kirjaa (ei liity lainkaan), surffaillut alzheimersivustoilla ja maalannut värejä. Niin, maalannut. En harrasta sitä millään muotoa, mutta tässä, 2-vuotiaan tyttäreni opastuksella, on tullut viime aikoina kokeiltua kaikenlaista! Uusia nautinnon lähteitä ei pulpahtele kovin kiivasta tahtia, mutta vähäinenkin pitää mielen iloisessa liikkeessä. Se on rauhoittavaa ja levontuovaa puuhaa: ajatukset saavat soljua juuri niin rauhassa ja kiireettä kuin niiden kuuluukin. Jotain samaa koen pelatessani mahjongia (aivan liian harvoin), liikkuessani tai viipyessäni silmänkantamattoman tai muun horisontin edessä (harvoin) ja toisinaan myös arkisilla kävelylenkeillä. Mieli tekee työtään, kun sitä ei komenna mitenkään. Noista lenkeistä olen tullut jopa hivenen riippuvaiseksi. Lähtö on usein spontaani, matka lyhyehkö (sekin riittää) ja rituaali yksin suoritettava (ehdottomasti).
Päästä sinne, missä kuulee ajatuksensa, joskus kirkkaastikin. Kukapa ei sinne kaipaisi.
Sitten on tietenkin kaikki se, mikä tässä ei ole vielä edes alkanut, ja sitä voisi kutsua vaikka dialogiksi. Huomaan kyllästyväni ajatuksiini aika nopeasti, joten jo tieto siitä, että huomisiltana tavataan suunnittelijoiden kanssa, saa hymyn huulille ja askeleen lentoon! Ihanaa.
Tapahtumisen kynnys. Tässä seison.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti