HEIKKO VALO
Minulla oli kuluneella viikolla ilo ja kunnia tavata muistisairaita vanhuksia heidän hoitokodissaan. Visiittiin oli vissi syy.
Harjoittelemme Kajaanin Teatterilla syksyllä ensi-iltansa saavaa kantaesitystä Katoava maa, jonka teemoja ovat muisti ja unohdus. Se on tarina naisesta, joka sairastuu Alzheimerin tautiin ja miehestä, joka saattaa vaimonsa kuolemaan. Tarina erään avioliiton yhteisistä muistoista, jotka puolisot muistavat kumpikin omalla tavallaan. Kun aiheen asiantuntijat löytyvät läheltä, tuntui hyvältä käydä heitä porukalla jututtamassa.
Vanhainkoti, jossa vierailimme, sijaitsee varttitunnin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta, entisen sairaalan kupeessa. Vielä vuosituhannen alkupuolella tuon sairaalan tilat toimivat pakolaisten vastaanottokeskuksena. Hoitokodin asukkaat kiittelivät kilvan paikan kodikkuutta ja viihtyisyyttä, mutten malttanut olla ajattelematta yhteyttä: tänne nämäkin on nyt sullottu, eristyksiin, pois silmistämme.
Modernilla yhteiskunnalla on omat kuolemanhallintakäytäntönsä, joissa kuolema siivotaan piiloon, ettei meidän tarvitse kohdata sen konkretiaa. Ihannoimme nuoruutta: esityksiä siitä, ettemme koskaan kuole. Pärjäämistä, sosiaalisia taitoja ja menestystä korostavassa ajassamme dementoituva ihminen on kuin kortin kääntöpuoli haurastuessaan ja menettäessään kykynsä kommunikoida rikkaasti.
Kohtaamisemme hoitokodissa läikkyi elämää ja liikutti. Lauloimme vanhoja tuttuja lauluja yhdessä ja rupattelimme veisuun lomassa. Monet kappaleet nostivat pintaan tunteikkaita muistoja lapsuudesta ja haaveita kotiinpaluusta. Ajan kerroksellisuudesta ja muistin sulavasta liikkeestä muistuttivat myös hoitokodin seinät, joilla pyhäinkuvat, lastenlasten piirustukset ja kotiseutumaalaukset tanssivat sulassa sovussa.
Saimme myös kuulla asiallisten hoitopaikkojen maksavan kaupungissamme jopa 4000 euroa kuukaudessa. Hoitojonot ovat holtittoman pitkät ja tasa-arvoon piisaa taivallettavaa. Arvokas vanhuus on mahdollisuus, joka suodaan harvalle ja varakkaalle.
Paluumatkalla kaupunkiin tunsin oloni ravituksi ja kiitolliseksi. Samalla mietin, miksemme kohtaa näissä merkeissä useammin.
Oma kolmikymppisen elämäni pyörii vaippapyykin ja taiteen äärellä. Kuluneen kuukauden aikana olen tullut toisen ja kolmannen kerran isäksi. Pari päivää sitten elämänsä vedossa oleva äitini täytti 60 vuotta. Isovanhempani siirtyivät tuonilmaisiin yli vuosikymmen sitten. Linnunluisissa kaksostytöissä ja haurastuvissa vanhuksissa on paljon samaa, heikkoa valoa. Silti vanhuus, muistin autioituminen saati kuolema tuntuvat ajatuksina kaukaisilta. Miksi uhrata aikaa moiselle?
Jos ei muuten, niin kunnioituksesta ja osallisuudesta. Eläkepommin räjähtäminen ei ole vain kansantaloudellinen ongelma, vaan henkisen kasvun haaste, joka koskettaa koko yhteiskuntaamme.
Eino Saari
Kirjoittaja on teatteriohjaaja
Minulla oli kuluneella viikolla ilo ja kunnia tavata muistisairaita vanhuksia heidän hoitokodissaan. Visiittiin oli vissi syy.
Harjoittelemme Kajaanin Teatterilla syksyllä ensi-iltansa saavaa kantaesitystä Katoava maa, jonka teemoja ovat muisti ja unohdus. Se on tarina naisesta, joka sairastuu Alzheimerin tautiin ja miehestä, joka saattaa vaimonsa kuolemaan. Tarina erään avioliiton yhteisistä muistoista, jotka puolisot muistavat kumpikin omalla tavallaan. Kun aiheen asiantuntijat löytyvät läheltä, tuntui hyvältä käydä heitä porukalla jututtamassa.
Vanhainkoti, jossa vierailimme, sijaitsee varttitunnin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta, entisen sairaalan kupeessa. Vielä vuosituhannen alkupuolella tuon sairaalan tilat toimivat pakolaisten vastaanottokeskuksena. Hoitokodin asukkaat kiittelivät kilvan paikan kodikkuutta ja viihtyisyyttä, mutten malttanut olla ajattelematta yhteyttä: tänne nämäkin on nyt sullottu, eristyksiin, pois silmistämme.
Modernilla yhteiskunnalla on omat kuolemanhallintakäytäntönsä, joissa kuolema siivotaan piiloon, ettei meidän tarvitse kohdata sen konkretiaa. Ihannoimme nuoruutta: esityksiä siitä, ettemme koskaan kuole. Pärjäämistä, sosiaalisia taitoja ja menestystä korostavassa ajassamme dementoituva ihminen on kuin kortin kääntöpuoli haurastuessaan ja menettäessään kykynsä kommunikoida rikkaasti.
Kohtaamisemme hoitokodissa läikkyi elämää ja liikutti. Lauloimme vanhoja tuttuja lauluja yhdessä ja rupattelimme veisuun lomassa. Monet kappaleet nostivat pintaan tunteikkaita muistoja lapsuudesta ja haaveita kotiinpaluusta. Ajan kerroksellisuudesta ja muistin sulavasta liikkeestä muistuttivat myös hoitokodin seinät, joilla pyhäinkuvat, lastenlasten piirustukset ja kotiseutumaalaukset tanssivat sulassa sovussa.
Saimme myös kuulla asiallisten hoitopaikkojen maksavan kaupungissamme jopa 4000 euroa kuukaudessa. Hoitojonot ovat holtittoman pitkät ja tasa-arvoon piisaa taivallettavaa. Arvokas vanhuus on mahdollisuus, joka suodaan harvalle ja varakkaalle.
Paluumatkalla kaupunkiin tunsin oloni ravituksi ja kiitolliseksi. Samalla mietin, miksemme kohtaa näissä merkeissä useammin.
Oma kolmikymppisen elämäni pyörii vaippapyykin ja taiteen äärellä. Kuluneen kuukauden aikana olen tullut toisen ja kolmannen kerran isäksi. Pari päivää sitten elämänsä vedossa oleva äitini täytti 60 vuotta. Isovanhempani siirtyivät tuonilmaisiin yli vuosikymmen sitten. Linnunluisissa kaksostytöissä ja haurastuvissa vanhuksissa on paljon samaa, heikkoa valoa. Silti vanhuus, muistin autioituminen saati kuolema tuntuvat ajatuksina kaukaisilta. Miksi uhrata aikaa moiselle?
Jos ei muuten, niin kunnioituksesta ja osallisuudesta. Eläkepommin räjähtäminen ei ole vain kansantaloudellinen ongelma, vaan henkisen kasvun haaste, joka koskettaa koko yhteiskuntaamme.
Eino Saari
Kirjoittaja on teatteriohjaaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti