Saimme molemmista viime viikon läpäreistä hyvää palautetta. Jos tiivistää, ne saa kahteen:
1) liikutus, jolta ei saa sanotuksi mitään
2) lause "tulee helvetin hieno juttu"
Ja sitten tuli parempaakin, siis sitä palautetta, joka kritisoi, puuttuu, rakentaa ja vie juttua eteenpäin. Koitan koota sitä ja omia ajatuksiani nyt tähän postiin, saatteeksi tulevalle.
Seuraavat huomiot ja työstöntarpeet vapaassa järjestyksessä:
1) HELENA ON ÄKKIPIKAINEN. Tämän mainion tiivistyksen nuoren ja vanhan Helenan luonteesta ja lyhyestä sytytyslangasta toi esiin Rasila itse. Äkkipikaisuuden puute näkyy erityisesti vielä kohtauksissa 1 ja 3, jotka toimiakseen tarvitsevat nykyistä reilusti napakkaampaa rytmiä ja otetta.
2) VANHENTAMINEN TOIMII, MUTTA ON KESKEN. Liittyy lähinnä Vanhaan Aarneen. Jannen fyysisessä ilmaisussa vanhuus on jo hienosti läsnä, mutta jotain rauhoittumista ja maadoittumista roolityö vielä kaipaa.
Peruukittomuus Helenan suhteen tuntui oikealta, naamamaskeja ja tukkakuoseja on syytä syksyllä miettiä vielä pidemmälle.
3) EPILOGIN KOHTALO JÄTETÄÄN TOISTAISEKSI AUKI. Se on helppo poisto / lisäys.
4) AARNEN MONOLOGI (kakkosen kohtaus 6) SÄILYTETÄÄN. Kuten Hernetkosken Markku asian oivaltavasti tiivisti: "se kohtaus on Aarnen muistojen laatikko". Se siis taustoittaa Aarnea muutenkin kuin vain Helenan kautta.
Se mikä kohtauksessa ei vielä toimi, liittyy puhtaasti siihen, ettei katsoja oikein tiedä mitä seurata. Tämä kaikki on harjoittelun piirissä.
5) NÄYTTELIJÄNTYÖ ON KESKENERÄISIMMILLÄÄNKIN HYVÄLLÄ, JA MONESSA KOHTAA JO ERINOMAISELLA TASOLLA. Nelikkomme sai hulppeasti kehuja kautta rantain. (Pari otetta: "Satu on ihan jumalaisen hyvä.", "Patu on niin elastinen ja todella taitava.", "Kati tekee ihan vereslihalla, olin tosi otettu", "Jannella on mahtava läsnäolo".) Jne.
Toivottavasti eivät tyydy tähän. Se mitä kaipaan itse eniten, on sävyjä, rytminvaihdoksia ja tietyllä tapaa myös tunteiden kirjon moninaisempaa paljastumista. Molempien Aarnejen suhteen soisin välittyvän kirkkaammin ne hetket, joissa tunteet pääsevät vuotamaan, näkymään. Koko taivalhan on paljolti näiden pidättämistä, mutta "vuotoja" soisi tulevan jo pitkin matkaa. (Tämä liittynee myös Helenoihin.) Esimerkiksi surun tuntemisen ja näyttämisen suhteen. Mitkä ovat ne mahdolliset hetket?
Lisäksi joissain kohtaa, kuten kohtauksessa "Simpukka" (5), pitää miettiä uusiksi yleisölle suuntaaminen (tämä tuli Rasilalta). Tässä se, että Helena suuntaa tuskaansa (ja muutakin) yleisölle, tuntuu vievän pohjaa jännitteeltä Aarnen ja Helenan välillä. So. asialta. Muitakin yksittäisiä on, ja epäilemättä tulee vielä mieleen. Esimerkiksi kohtauksen "Harharetki" (14) lähtökuva meren rannalla tuntuu tarpeettoman levolliselta.
6) VISUAALINEN TOTEUTUS / NÄYTTÄMÖKUVA TOIMII, JOSKIN AUKKOJA ON. Samoin puvustus. Lavastuksen suhteen ne aukot ovat kakkosnäytöksen takalavasteiden käyttö (harsot?), merenrantamaiseman (kivet) toteutus, kaappi sekä monet tarpeistoon liittyvät kysymykset (tyyppiä tulisiko toinen pöytälamppu vai ei).
7) LAPSEN MENETTÄMISEN KIPU EI TUNNU VIELÄ TARPEEKSI TODELTA / VOIMALLISELTA. Tämä palaute tuli paristakin suusta, ja allekirjoitan sen. Tämä liittyy sekä ohjaajantyöhön, koko sakin näyttelijäntyöhön että yksittäisiin kohtauksiin (ykkösen 14-15 ja kakkosen vitonen, muun muassa), sitä kouraisua on varaa rakentaa hurjemmaksi. En hae raskautta tai painostavuutta, vaan oikeaa suhdetta kepeyden ja pohjattoman epätoivon välille.
Lapsen poissaolo (ja kaikki sen aiheuttamat tunteet) ovat läsnä koko esityksen, jokaisessa Aarnen ja Helenan välisessä hetkessä, tavalla tai toisella. Tätä koitan itsekin vielä käsittää, sen ajatuksen nahkoihin uida.
8) ENSIMMÄISEN NÄYTÖKSEN LOPUN TOTEUTUS. Ydintuskasta väliajalle, siinä on jotain rajua. Kaipaako sitä lohdun / armon elementtiä jo tuonne vai vesittääkö se kakkosta?
Tähän kohtaan liittyy myös Soilen esiintuoma huoli siitä, että Sylvin valokuvan rooli tarinassa jää hiukan hämäräksi.
9) KEPEYDEN / LEIKKISYYDEN ja SYVÄKUROTUSTEN VUOROPUHELU. DRAIVI JA RAUHA. Koko esitystä saa jäntevöittää.
10) ÄÄNET HYVÄLLÄ POHJALLA, MUTTA LEVÄLLÄÄN. Perusambienssi toimii. Palaute poukkoilevaa: joidenkin mielestä maisema on välillä tarpeettoman synkkä, joku kaipasi tyylitellympää merta. Volanyanssejakin mietittävä jo. Tän ääressä jatketaan vielä Harrin kanssa toukokuussa.
11) VAISTO SANOO, ETTEI ANNUKKAA TARVITA. Lainaan tässä kohtaa Hernettä, joka tiivistää asian hyvin.
"Ymmärrän hyvin sen armon ja lohdutuksen tarpeen, jonka Satu toi esille. Mutta olisiko se kuitenkaan se keino, että Annukka toisi sen mukanaan? Tuntuu myös, että sillä olisi melkoinen jännitettä purkava vaikutus. Ja sitten tuntuu myös siltä, että "haamu" ei oikein sovi kuvioon, jossa aikatasot ja muistin ja unohduksen aiheuttamat assosiaatiot muodostavat maagisen ilmapiirin. Haamu on vain jotenkin liikaa siinä! Annukka on vahvimmin läsnä nimenomaan olemalla poissa, ja Aarnen ja Helenan välisenä jännitteenä. Anteeksi saadaan jos saadaan, ja anteeksi annetaan jos annetaan. Sellaista se on elämässä. Hienosti tämä näkyy siinä kohdassa, kun Aarne lopulta pyytää anteeksi ja Helena toistaa hänen sanojaan. Se on hienoimpia kohtia koko tarinassa!"
Sen sijaan Annukan ääni tuntuu hyvinkin mahdolliselta.
12) Jne.
Palaan vielä. Tämä blogi ei lähde katkolle treenitauon myötä, mutta tahti harvenee.
149 päivää harjoitusten alkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti