On toukokuu 2013. Istun työpöytäni ääressä ja ajattelen meriä, joiden rannoilla olen viipynyt. Olen elänyt pian yksitoista vuotta ilman merta. Ilman sen läsnäoloa, poissa sen ääriltä. Oma vedellinen maisemani liittyykin pikemminkin järviin, lapsuuden kesiin näissä kovin suomalaisissa ympäristöissä. Oma mökki, hyvät kalavedet, pieni ranta ja tuulista aavaa - näitä haaveita olen elätellyt osalleni penskasta asti.
Katkos. Puhelin soi. Palaan tähän, alan ajatella sanaa, jota olen tapaillut viime päivinä paljon: kosketushistoriaa. Helenan ja Aarnen kosketushistoriaa. Olisi kiinnostavaa nähdä siitä jonkinlainen verbaalinen tai graafinen esitys. Siitä miten näitä tarinamme henkilöitä on heidän elämänsä varrella kosketettu. Miten he ovat koskettaneet. Miten jääneet kosketusta vaille.
Oma äiti. Äiti. Äidin syli. Oma äitini täytti tänä vuonna 60 vuotta. Ajattelen äidin käsiä, äidin kasvoja, syliä. Oman kosketushistoriani origoa, nollapistettä. Ja päätettä, sitä tuntematonta pistettä, niitä kasvoja jotka viimeisissä hetkissä ovat, voisivat olla, läsnä.
Mitä tapahtuu ihmiselle, jota ei kukaan kosketa.
Mitä tapahtuu muistisairaalle ihmiselle, vanhukselle, jota kukaan ei kosketa.
Ajattelen pyyhkiytymistä. Sekä sitä, miten kumitamme oman muistimme maisemaa, kätkemme muistojamme, että sitä haihtumisen ja katoamisen prosessia, jonka äärellä me, yhtä hyvin kuin muistisairaat, ovat
voimattomia.
Ajattelen niitä kausia elämässäni, joista muistan vähän. Ajattelen sitä, mitä niistä muistan. Ajattelen sitä, miten eri aikoina arkitietoisuuteen nousee eri kerrostumia. Se mikä lapsuudestani on läsnä tässä hetkessä, ei ehkä ole läsnä enää huomenna.
Paul Auster. Eräs lempikirjailijoistani. Auster osaa kirjoittaa muistista. Ei: Auster saa muistin virtaamaan. Mielleyhtymien taikuri. Ja: jotakin enemmän.
Opettelin juomaan kahvia yläasteella. Nyt se on kylmää. Näinä päivinä kahvi ehtii jäähtyä, lämmöstä se ei ole kiinni.
Meri. Suolan tuoksu ja maku. Tuuli, jonka voi tuntea vain merellä. Järvien äärellä se on muu. Toinen. Pelko ja kunnioitus. Mittakaava. Ihminen keskellä autiutta. Tämä kuva, jota kaipaa. Puhdas horisontti.
Kaksi purjevenettä, jotka kuvasimme Kroatian matkalla vuonna 2010. Kuin kaksi rakastavaista, tuulen armoilla kieppuvat. Päämäärättömät. Mutta rakastavaiset!
Kati Hänninen. Katin piirteet. Äiti ja mummo. Nainen ja taiteilija. Olen tutustunut Katiin vasta tässä, vasta vähän, jaamme vielä kovin vähän yhteisiä muistoja. Yhteistä aikakautta kyllä. Tässä kaupungissa. Sen taide-elämän tyrskyissä ja myräköissä. Lempeys. Juha Häkkänen. Leena Suomu. Kajaanin Teatteritalo. Unessa sen yllä leijaili ufo, narusta pilvessä kiinni. Siitä unesta on jokunen viikko. Imjärven tapaus, jonka aioimme Markun ja Hentusen Raimon kanssa taannoin tehdä. Suomen kuuluisin ufoepisodi. Kalajoki. Kalajoen hiekat ja sen meri. Ihan omansa.
Koiria. Muistan parhaiten sen, joka puri minua kun olin kolme, neljä tai viisi. Iso hurtta. Sen ikäiselle kaikki koirat ovat. En tunne koirarotuja. Tätini puolison siskon pojan, Markon, koira. Nimi on pyyhkiytynyt muististani.
Marko ei. Kukaan ei anna enää lapselleen nimeksi Marko. Tämä lause ei ole tosi.
Katkos. Ohikiitävään hetkeen mieleeni ei nouse mitään. Hetki on lyhyt.
Sitten huttua tästä läheltä. Oikeusjutun viimeinen esitys. Veikko. Toivo. Matias. Maria. Minna. Janne ja Satu eilen. Satu Rasilan tekstiviesti HS:n artikkelista. Generaattori. Lämpö, ahtaus eilen. Lähipihan ahdasmielinen asukasyhdistyksen puheenjohtaja, joka ei pidä siitä, että ulkona juodaan kahvia. Hohhoijaa. Pyöräileminen. Nakertaja. Anoppila. Turva ja keltaisuus. Kesäsade, vielä matkalla näille leveyksille. Asfaltin kuhmut. Päiväkoti. Lapsi siellä tänä aamuna. Ruispuuro, miten pahalta se näytti. Ilman voita, uh. Kotipihamme. Tyttäreni siellä seitsemältä sunnuntaiaamuna lukemassa uusia kirjaston kirjoja ja odottamassa, josko naapurin Neea tulisi pihalle jo leikkimään. Onni ja autuus siitä, että saa asua omakotitalossa, ei omassa, mutta sen kaltaisessa, että on pihaa, jolle päästää kolmivuotiaan lapsensa tekemään mitä lystää.
Kärpäset. 34 vuotta kärpäsiä. Ja paarmoja. Lapsuudessa niitä oli enemmän. Ja käärmeitä. Silloin leveyspiirit olivat toiset, savolaisemmat.
Minä kasvan. Minä kasvaa. Haluan elää elämän, jossa oppiminen jatkuu hautaan asti. Jossa se sekä syvenee, että pysyy laajana asiana, että omaksuttavia, uusia asioita tulee, että en kavennu tähän johonkin, maneerieni ja tottumusteni maailmaan, että en jää sellaiseksi kuin
moni tuntemani vanhus.
En taiteilijana enkä varsinkaan ihmisenä.
Olen kiinnittynyt moneen. Yhteisöön, laumaan, heimoon. Soisin löytäväni, olevani luomassa vielä jotakin uutta, pysyvää, vahvaa yhteisöä. En "elämäni aikana" vaan nyt, pian.
Suku. Lapsuuden kesät äidinäidin, Eva-mummon ja Eino-taaton mökeillä, kaikki perheet ja lapsenlapset siellä. Ja heidän jälkeenkin, tämä pitkään jatkunut yhteys, lapsilaumat ja hyvät, turvalliset, vain juhannuksina arvaamattomat aikuiset.
Juhannus tulee taas. Kaverijuhannus. Olisiko tämä seitsemäs. Tänä vuonna lapsia on ensimmäistä kertaa enemmän kuin aikuisia. Olen siinä iässä nyt.
Se sopii.
Ilmassa on kesää. Sitä alkaa tulvia myös mieleen. Se palautuu sinne muistieni uumenista. Tulvahdellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti