Rai rai

Heikin kellari koluttu. Bachia, Pärtiä, Scapellia, Gudrijeffiä, Karaindrouta... Perinteisten mestarien sijaan osuvimmilta ainakin tässä vaiheessa tuntuivat vähän vähemmän tunnetut, osin elokuvakäyttöön sävelletyt kappaleet. Vielä olisi tuossa sellaiset 20-40 biisiä, joista pitäisi karsia valiot loppusuoralle. Harrin kanssa tsekkaillaan vielä.

Tuotanto- ja markkinointikokous oli myös. Se on näitä talon ihmeellisimpiä käytäntöjä. Ensin käydään reipas puolituntinen paperinivaskaa läpi lähinnä tarkistaen, ketkäs kaikki tässä tuotannossa olivatkaan ja ovatko niiden yhteystiedot oikein. (Tämä sama nivaska käydään 3-4 kertaa joka proggiksessa läpi. Samalla tavalla. Kun ensi-iltoja on vuosittain 4-6, se tarkoittaa jo sitä, että käytännössä joka viikko on ainakin yksi tällainen paperinpyörittelypalaveri. Ainakin. ) Sen jälkeen puolet porukasta lähtee jonnekin pois (mitä helvettiä?) ja aletaan puhua niiden neljän jäljellejääneen kanssa vapaamuotoisesti ja edes jotenkin yhteisesti siitä, miten tätä esitystä tulisi markkinoida.

En myöskään käsitä, miksi nämä kokoukset koskevat muuta henkilökuntaa, mutteivät näyttelijöitä. Tämä on varmaan joku TES-juttu, joka toimii alalla vähän samoin kuin vaikkapa äiti- tai natsikortti: kun sen vetää esiin, vastapuoli ei voi sanoa enää mitään. Tuottikset sinänsä ovat musta paikallaan, olen niistä Genen päässäkin usein puhunut, että koko jengi monesti kasaan, ja että jaetaan sitä vastuuta ja mietitään produktiokohtaisesti näitä ratkaisuja, että miten mikäkin asia annetaan ulos ja kenen toimesta. Kaksi ääripäätä tässä tavallaan: vapaalla kentällä on se kakskymppiä käytössä markkinointiin ja koko rakenne jäsentymätön ja monesti yhtä kaaosta, laitosrakenteessa taas edes vähän siedettävämmät resurssit, mutta todella jähmeä tuotantorakenne, joka ei tue minkäänlaista osallistumista. Paitsi jos sattuu olemaan sellainen taiteilija, joka ajattelee, että ne asiat kuuluvat yhtä lailla omalle tontille. Niin kuin nyt Piki, Tiina ja Markku tässä yhteydessä. En tässä syytä ketään, mutta tämän nk. metodin voisi kyllä räjäyttää.

Tämä ihan samahan näkyy sitten vaikkapa harjoittelun käytännöissä. Että keitä kaikkia se harjoitteleminen koskee. Että onko se vain ohjaajan ja näyttelijöiden välinen juttu, johon sitten lopuksi liimataan se kaikki muu, vai voisiko se olla jaetumpi prosessi? Miten suuri riemu se jo tässäkin on, kun tontit ja totunnaisuudet heiluvat, puvustaja lavastaa, valomies äänisuunnittelee, lavastaja assisteeraa ja puvustonhoitaja puvustaa!

Teatterilla, kiinnittyi sen toiminta sitten mihin tahansa kaupunkiin tai mille tahansa seudulle, on tänä päivänä raju kilpailu katsojistaan. Sen perseensä nostaminen sieltä sohvanmutkasta on yhä useammalle potentiaaliselle katsojalle silkkaa voimainkoitosta. Siksi kunkin esityksen viestin välittyminen ja kirkastaminen katsojien suuntaan on hirveän tärkeä kysymys ja haaste. Se on kysymys, johon se yhteisö toiminnallaan ja toimimatta jättämisellään vastaa koko ajan. Hirveästi urputetaan kaikkialla siitä, että markkinointi pettää tai markkinoija epäonnistui tai jotain muuta, ja siinä samassa lauseessa tai siellä jossain rivien väleissä todetaan myös, että minullehan, olin sitten sitten ohjaaja, näyttelijä tai tarpeistonvalmistaja, tämä tällainen myynti ei kuulu. Että minä vaan näyttelen. Tai ohjaan. Ja että suutari pysyköön lestissään. Ja että jos yleisö ei sinne paikalle löydä, niin se on sitten sen konttorirotan vika.

Sekä se, mitä haluamme yksittäisillä esityksillämme, että se, mitä haluamme koko talomme toiminnalla sanoa, antaa ulos, puhua, väittää, on minusta koko yhteisön asia. Vastuun kantaminen koko yhteisön hengestä ja hengityksestä lähtee jo tästä: päivittäisistä käytännöistä, osallisuudestamme niissä.