torstai 29. elokuuta 2013

Vielä Kinnuselta


Jo pienestä pitäen omaksumme jonkinlaisen kosketustyylin osana yhteisömme tunnerepertuaaria. Kosketustavat ovat portti ihmissuhteiden perimmäisiin rakenteisiin, joiden varassa meistä on tullut persoonia. Kosketus on tunteen materiaa, vastavuoroisuuden energiaa, joka tekee meistä onnellisia tai onnettomia. Sukupolvien historia kerrostuu meihin, meillä on jaettu tunneperintö. Kerrostuma ei kuitenkaan ole yhtenevä, vaan jokaisella on ainutlaatuinen ihon historiansa. 

Siellä ne kulkevat mukana, hyvät ja huonot muistot, ruumiin muistissa, joka muistaa vilpoisan ruohikon ja koiran lipaisun, kättä pitelevän käden ja hiusten silityksen, pelkän ymmärtävän katseen, pienen pienen eleen, ymmärryksen aavistuksen. Ja kivun, jota ei kuultu, selän kääntämisen ja henkisen poissaolon. Siellä ne ovat alitajunnassa, unissa ja kehossa, ja sieltä ne tulevat korjaamaan tai rikkomaan, lohduttamaan tai ahdistamaan. ("Kaarina") 

Mikään ravinto ei pysty korvaamaan kosketuksen armoa ja työtä. Ravinnon ansiosta voi odottaa ja pitää voimia yllä, kunnes toinen palaa hyväilemään ja muovaamaan sisältä ja ulkoa lihaa, joka otetaan vastaan rakkauden eleessä. Toinen liha on minun elämäni kaikkein välttämättömin ja hienovaraisin vaalija. Käsillään toinen lähestyy minua ja puhuu minulle. Vaivihkaisemmin kuin elvyttävät ruokalajit toisen kädet saavat minut uudistumaan; toinen lähestyy minua kämmenillään minua läpäisemättä ja antaa niillä minulle takaisin ruumiini rajat kutsuen minua muistamaan kaikkein syvimmän sisäisyyden. (Luce Irigaray) 

Lainat teoksesta "Vahvat yksin, heikot sylityksin - otteita suomalaisesta kosketuskulttuurista".


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti