On kulunut kolme vuorokautta ensi-illasta. Ensimmäiset kritiikit - kaikki hyviä, jotkut toisia, hmm, kuivemman tuntuisia, vaikka selvästi kiittäviä - ovat tulleet (tässä allahan ne). Toipuminen, jos ilmaus sallitaan, tuntuu olevan vasta alussa. Ja silti on jo alkanut uusi matka tämän kanssa. Esityskausi.
Katoavan maan ensi-ilta oli kaikkea mistä haaveilimmekin. Intensiivinen, tiivistunnelmainen esitys. Myötäelävä yleisö. Kirjailija paikalla. Standing ovations. Leppoisat, tunteikkaat ja lempeät bileet. Juhlimme pitkään ja hartaasti. Ihmiset olivat liikuttuneita niin katsomon kuin työryhmänkin puolella. Spontaaneja itkuunparahtamisia nähtiin illan aikana lukemattomia, onnesta täysiä. (Jotenkin jäänyt sellainen kuva esimerkiksi Patusta, että sillä oli silmät kyynelissä KOKO AJAN...) Väki oli vuolaana ja hihitteliäänä vielä pikkutunneilla, ja tämän tästä joku tuli kiittelemään siitä, kuinka onnistunut, tärkeä, ihana ja mieleenpainuva prosessi Katoava maa oli. Hämmentävääkin. Mutta hauskaa.
Itkin itse vähän, liian vähän. Piti jännittää kai kuitenkin, esityksen sujumista, ja no, en tiedä. Joku sellainen sisällä vieläkin, pakahtuneisuus koko taipaleesta, onni ihmisistä joiden kanssa sai jakaa, flowsta. Suuri kiitollisuus. Ja tietoisuus jonkin päättymisestä.
Ja laumankaipuu, heti.
Tämä oli minulle vierailu. Vierailu, joka muistutti yhteisön, kiinnittymisen, jossakin sijaitsemisen kaipuusta.
Olen viime vuodet tehnyt töitä freelancerinä. Generaattori on koko ajan ollut minulle se alkukoti, tukialusta ja kaikupohja. Samalla olen viime vuosina siirtänyt tehtäviäni ja perinteitämme muille, uusille sukupolville. Irtipäästäminen on tuntunut sekä tarpeelliselta (jotta kehittyisin ja jotta talo kehittyisi) että pakon sanelemalta. Mutten ole siirtynyt sujuvasti mihinkään uuteen, toiseen, löytänyt tai päässyt luomaan sitä. Vapaan ammattiteatterin perustamisesta olemme nyt käyneet ensimmäisiä keskusteluja, mutta se on vielä ihan lapsen kengissä se hanke, ja saa nähdä mitä siitä nyt syntyy, ja milloin. En ole kiinnittynyt nyt. Ja kun ei ole kiinnittynyt, työ tahtoo mennä jostain kulmien takaa huuteluksi, missä tahansa eikä oikein missään lymyilyksi. Katoavan maan upea porukka ja tämä hetkellinen sitoutumisen aika muistutti minua tästä.
Suruakin siis.
En ole varma, mihin suuntaan nyt. Tätä pohdin. Mutta se omistani.
Ensi-illan intensiteetti oli jotakin, mitä ennakoissa ei vielä nähty. Näyttelijät huikeita. Kati oli hurjassa vedossa, mikä on kritiikeissäkin huomioitu, mutta niin oli koko jengi. Väkevää ja tarkkaa työtä, todella. Tähän pirtaan toivon jutun sukeltavan jälleen, kun esitykset torstaina jatkuvat. Tällä viikolla siis kaksi vetoa, to ja pe, päivänäytöksinä. Koitan valvoa esityksiä niin paljon kuin mahdollista, vähän perhe-elämän tilanteiden mukaan, luullakseni keskimäärin joka toisen. Tuntuu tärkeältä päästä tällekin puolelle siltaa, matkaa, tai mitä metaforaa tästä nyt käyttäisi... Ja nähdä mihin se johtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti