Ja sitten vielä tämä

Kiitos esityksestä, se oli minulle hyvin hyvin tunteikas kokemus tärkeistä aiheista (vaikeneminen, pitkän suhteen koko kirjo ennen kaikkea). Niin tunteikas, että itsekin pelästyin reaktiotani; kun olen tällainen kontrollifriikki, teatterissakin, tunteiden näyttäminen tuntuu usein vaikealta. Jotenkin siinä on aina se läsnä että onko lupaa, että mitä nuo muut ajattelevat, näkevätkö ne minut, paljastunko. Vaikeus hengittää vapaasti. Ja toisaalta, tunteissa vellominen on usein teatterissa sellaista, mistä en pidä. Niitä ikään kuin painetaan napista. Ymmärrät varmaan. Vedetään oikea nyyhkybiisi oikeaan kohtaan ja odotetaan, että tulisi tietty reaktio. Se on pahimmillaan vastenmielistä vallankäyttöä. Katoavasta maasta aisti myös, että katsojan tunnekuljetusta on ajateltu. Mutta. En osaa selittää tätä täysin, mutta ilokseni kaikki laskelmointi loisti siitä poissaolollaan. Ehkä se vain oli niin vilpitöntä, aitoa. Jopa siihen asti, että näyttelijöiden "suoritus" tuntui minusta hätkähdyttävän omakohtaiselta, kyyneleineen ja muine vuodatuksineen. Tuli nopeasti olo, että prosessin on täytynyt olla tekijöilleen merkittävä. Muu sitä ei oikein selitä. Kun on auki ja antaa virrata (vaikka henkilöt olisivat näennäisesti kuin.. tukehduksissa), katsojakin pääsee virtaamaan. Sitä se kai on..? Luulen että esitys avaa laajemmassakin mielessä jotain yhteisömme tunnelukoista, ja ehkä saa katsojat puhumaankin niistä tunteistaan, ettekös te keskustelekin? Sikälikin esityksellä on varmasti laajemmankin katarsiksen mahdollisuus :) Ehkä tuun talvemmalla vielä uudemman kerran ja uskallan jo vähemmän piilossa.. Kauankos esitys muuten pyörii?