Perjantai-ilta, kello pian puoli yksitoista. Istun kotona hämärässä, polttelen kynttilöitä ja valvon lasteni unta. Tämä on käynyt tavalliseksi viikonloppuillan vieton muodoksi tämä, enkä varsinaisesti jaksa valittaa. Huomenna kaksi esitystä, joista ensimmäisen näen. Ihanaa.
Ensi viikolla on myös Katoavan maan "purnu". Se on Kajaanin teatterilla vakiintunut, muka-hauska (hehheh) nimitys prosessipurulle, ja järjestetään nyt sangen ajoissa suhteessa siihen, että esityskautemme ulottuu tällä tietoa huhtikuun 2014 alkuun asti. Mieli haroo hiljalleen jo, mitä siellä sanoisi.
Paljon purnattavaa ei tokikaan ole, niin antoisa ja orgaaninen matka tämän esityksen kanssa oli - ja on yhä. Joitain hämmennyksen aiheita tavoitan kyllä keväältä. Ne liittyvät ennen kaikkea ensimmäisiin työviikkoihin ja siihen, miten tällaisessa taideinstituutiossa asetutaan prosessin äärelle.
Kun on toiminut pitkään teatterin ja laajemmin taiteen vapaan kentällä, pitää itsestäänselvyytenä, että työryhmän tahtotila tuohon asettumiseen on yhteinen. En suoranaisesti epäile sitä tässäkään; erikoiselta tuntui aikanaan vain se, miten on mahdollista, että osa esityksen suunnittelijoista ja toteuttajista asettui jutun sisälle ja äärelle heti ja intensiivisesti ja osa vasta syksyn puolella jos silloinkaan. Näytäntökausien välissä oli tietenkin jonkin verran vaihtuvuutta työtehtävien suhteen talon sisällä, mutta en puhu nyt siitä. Jos otan tulokulmakseni tämän prosessin, minun silmiini näyttää siltä kuin osa työryhmän jäsenistä / talon työntekijöistä antaisi jutulle 170% ja osa 20% työajastaan. Ja kaikkea tältä väliltä. Ihmetyksen aiheeni jälkimmäisten suhteen on se, mihin muuhun se työaika hupenee. Eikö esityksen (taiteen) ja sen harjoittelemisen pitäisi olla taidelaitoksessa kaiken työn tärkein yhteinen nimittäjä - ja siten sen tekijöiden alati juuri tämän työn äärellä? No, tekniikan suhteen työaika kuluu tietysti muiden esitysten ajoihin, kalustohuoltoon jne. Mutta silti omiin silmiini näyttää siltä kuin suhde ja etäisyys prosessiin olisi valittavissa miltei miksi tahansa heilautan kättäni kerran kuussa -tyyppisestä asennoitumisesta totaaliseen antautumiseen ja ajattelutyöhön.
Tämä kaikki näkyy myös lopputuloksessa. Moni asia on kohdallaan vähäisemmälläkin panostuksella ja läsnäololla, mutta on syytä kysyä, olisiko työ antavampaa ja kokonaisvaltaisempaa, jos sen eteen vaivautuisi uhraamaan / saisi (työnantajan puolelta) uhrata kuitenkin enemmän aikaa? Voisinko teatterin tekijänä ja työyhteisön jäsenenä ylipäätään miettiä osallistumisen astettani ja käytäntöjäni uudelleen? Voisinko miettiä sen erikseen suhteessa jokaiseen prosessiin, enkä jonakin vuonna kirves omaksuttuna, hyväksi ja turvalliseksi katsomanani työtapana?
Mutta joo, tämäkin sen läpi, että olen pelkkää kiitollisuutta, liikutusta ja iloa kun ajattelen näitä ihmisiä tässä. Tekisin heidän vuokseen mitä tahansa. Kaikkein mieluiten uusia esityksiä. Pian! Pam!
Elän onnellista ja täyttä vaihetta töiden (ja kodin) suhteen. Joutilaisuuttakin aika ajoin on. Katoavan maan ansiota on myös jonkun sellaisen mahdollisuuksien horisontin avautuminen, jota en nähnyt aiemmin. Olisi taottava nyt, kun rauta on kuumaa. Ja minä poika taon!
Näitä pähkäillessä höyhensaaria - ja huomisen riemuja kohti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti