torstai 28. helmikuuta 2013
Juttua
vanhainkotivierailustamme Kainuun radiossa tänään tiettävästi klo 13:07. (Linkkiä tulee myöhemmin, jos on saatavilla.)
keskiviikko 27. helmikuuta 2013
Ensimmäisten jälkeen
Kaksi ensimmäistä harjoituspäivää takana, liki kahden viikon tauko edessä. En tiedä, voisinko olla saldoon paljon tyytyväisempi.
Aloitimme tiistaina lukuharjoituksilla, joissa oli liturgian mukaan läsnä kutakuinkin puolet talon henkilökunnasta. Illalla lämppäsimme impulssi-improlla, piirsimme ja kirjoitimme roolihenkilöiden mielenmaisemia, rakensimme niistä pienet näyttelyt, zoomasimme intuitiivisesti tärkeiltä tuntuviin kohtauksiin ja hahmottelimme paperille myös luontoa esityksessä. Aloitimme hot sit -istunnot, jossa yksi tai kaksi henkilöistä istuu kerrallaan yleisön tentattaviksi, keskittyy ajattelemaan kuten roolihenkilönsä ja vastailee tiukkoihin kysymyksiin sen mukaan, miten teksti antaa myöten ja/tai mitä mielikuvitus ja hetki suuhun sovittaa. Treenasimme myös muutamaa laulua tämän aamun vanhainkotikeikkaa silmälläpitäen. Vierailimme Salmijärvellä Marian kartanossa. Hoitokodin saliin oli kerääntynyt koko joukko laitoksen muistisairaita. Vietimme paikan päällä reippaan kaksituntisen laulaen (kuusi harjoiteltua kappaletta olivat vain intro yhteislauluorgioille), vanhusten kanssa rupatellen ja hoitokodin tiloihin tutustuen. Liikuttava, tärkeä kokemus. Tämän jälkeen suuntasimme pienellä porukalla ottamaan vielä valokuvia syysesitettä varten aution peltomaiseman keskelle. Illalla pyrähdimme taas teatterille, purimme vanhainkotivierailun antia, teimme autenttista liikettä, zoomasimme kultainen tuoli -harjoitetta soveltaen 12 keskeiseen hetkeen Aarnen ja Helenan elämässä, päästimme näyttelijät tenttaamaan vastanäyttelijöitä rooleistaan, tsekkasimme aikataulumuutokset ja virittelimme tulevia tulille.
Päivät ovat olleet ilosta täysiä. Näyttelijät ovat selvästi tehneet ennakkotyönsä, tai jos eivät ole, niin omaavat muuten vain ihailtavan tarkat silmät ja nopeat korvat. Suunnitteleva työryhmä vaikuttaa motivoituneelta ja innostuneelta ja harjoittelijoita myöten jengi henkii luottamusta ja hyvää viritystä jutun suhteen. Ne muutamat vaikeammat haasteet, joita olen esiintyjille heittänyt, on otettu riemulla ja antaumuksella vastaan. Heidän kykyään sukeltaa tekstin ja henkilöiden sielunmaisemiin tällä harjoitusmäärällä voi vain ihailla.
Matka on lähtenyt liikkeelle yhteisenä, pakottomana ja rohkeasti syvyyssuuntaan kurottavana. Alku lupaa enemmän kuin hyvää.
Se on ihmeen aluetta, miten tiettyjen produktioiden ja prosessien äärelle hakeutuvat "oikeat tyypit". (Erityisesti tässä kontekstissa, jossa monikaan ei ole saanut valita osallisuuttaan, vaan tullut ohjatuksi juttuun kuten tapana on.) Olen tottunut hyvään: valitsemaan työryhmäni ja/tai hakeutumaan niiden ihmisten luo ja niiden työtapojen äärelle, jotka houkuttavat, opettavat, joiden maailmankuvasta ja ajattelusta olen vaikuttunut. On jotenkin huojentavaa, että sama nuotiolle kokoontumisen mekanismi voi tapahtua myös näissä rakenteissa. Kaikesta henkii ja huokuu mahtava asenne ja valmiustila. Enempää ei voi vaatia, vähempään ei tule tyytyä.
Pari päivää huilia ja seuraavaa jaksoa kohti. Seuraavissa treeneissä ruvetaan ottamaan kohtauksista mittaa, rakentamaan Katoavan maan maailmaa näyttämölle.
Aloitimme tiistaina lukuharjoituksilla, joissa oli liturgian mukaan läsnä kutakuinkin puolet talon henkilökunnasta. Illalla lämppäsimme impulssi-improlla, piirsimme ja kirjoitimme roolihenkilöiden mielenmaisemia, rakensimme niistä pienet näyttelyt, zoomasimme intuitiivisesti tärkeiltä tuntuviin kohtauksiin ja hahmottelimme paperille myös luontoa esityksessä. Aloitimme hot sit -istunnot, jossa yksi tai kaksi henkilöistä istuu kerrallaan yleisön tentattaviksi, keskittyy ajattelemaan kuten roolihenkilönsä ja vastailee tiukkoihin kysymyksiin sen mukaan, miten teksti antaa myöten ja/tai mitä mielikuvitus ja hetki suuhun sovittaa. Treenasimme myös muutamaa laulua tämän aamun vanhainkotikeikkaa silmälläpitäen. Vierailimme Salmijärvellä Marian kartanossa. Hoitokodin saliin oli kerääntynyt koko joukko laitoksen muistisairaita. Vietimme paikan päällä reippaan kaksituntisen laulaen (kuusi harjoiteltua kappaletta olivat vain intro yhteislauluorgioille), vanhusten kanssa rupatellen ja hoitokodin tiloihin tutustuen. Liikuttava, tärkeä kokemus. Tämän jälkeen suuntasimme pienellä porukalla ottamaan vielä valokuvia syysesitettä varten aution peltomaiseman keskelle. Illalla pyrähdimme taas teatterille, purimme vanhainkotivierailun antia, teimme autenttista liikettä, zoomasimme kultainen tuoli -harjoitetta soveltaen 12 keskeiseen hetkeen Aarnen ja Helenan elämässä, päästimme näyttelijät tenttaamaan vastanäyttelijöitä rooleistaan, tsekkasimme aikataulumuutokset ja virittelimme tulevia tulille.
Päivät ovat olleet ilosta täysiä. Näyttelijät ovat selvästi tehneet ennakkotyönsä, tai jos eivät ole, niin omaavat muuten vain ihailtavan tarkat silmät ja nopeat korvat. Suunnitteleva työryhmä vaikuttaa motivoituneelta ja innostuneelta ja harjoittelijoita myöten jengi henkii luottamusta ja hyvää viritystä jutun suhteen. Ne muutamat vaikeammat haasteet, joita olen esiintyjille heittänyt, on otettu riemulla ja antaumuksella vastaan. Heidän kykyään sukeltaa tekstin ja henkilöiden sielunmaisemiin tällä harjoitusmäärällä voi vain ihailla.
Matka on lähtenyt liikkeelle yhteisenä, pakottomana ja rohkeasti syvyyssuuntaan kurottavana. Alku lupaa enemmän kuin hyvää.
Se on ihmeen aluetta, miten tiettyjen produktioiden ja prosessien äärelle hakeutuvat "oikeat tyypit". (Erityisesti tässä kontekstissa, jossa monikaan ei ole saanut valita osallisuuttaan, vaan tullut ohjatuksi juttuun kuten tapana on.) Olen tottunut hyvään: valitsemaan työryhmäni ja/tai hakeutumaan niiden ihmisten luo ja niiden työtapojen äärelle, jotka houkuttavat, opettavat, joiden maailmankuvasta ja ajattelusta olen vaikuttunut. On jotenkin huojentavaa, että sama nuotiolle kokoontumisen mekanismi voi tapahtua myös näissä rakenteissa. Kaikesta henkii ja huokuu mahtava asenne ja valmiustila. Enempää ei voi vaatia, vähempään ei tule tyytyä.
Pari päivää huilia ja seuraavaa jaksoa kohti. Seuraavissa treeneissä ruvetaan ottamaan kohtauksista mittaa, rakentamaan Katoavan maan maailmaa näyttämölle.
maanantai 25. helmikuuta 2013
Maanantaipikainen
Harjoitukset! Alkavat! Huomenna!
Paljon muuta ei mielessä nyt. Luemme, puhumme, teemme muutamia harjoitteita ja pientä aivomyrskymaisemointia, vierailemme Marian kartanossa, otamme syysesitteeseen valokuvia ja saatamme hyvän alulle.
Ilmassa on kevään tuntua, ahh!
torstai 21. helmikuuta 2013
tiistai 19. helmikuuta 2013
Arvokas vanhuus, á neljä tonnia
Kuulin tässä, että asialliset vanhainkotipaikat maksavat helposti 3500 - 4000 euroa kuukaudessa. Siis KUUKAUDESSA! MISSÄ LUURAAVAT VANHUSAKTIVISTIT?!?
Keskiviikkona mennään käymään Marian kartanossa moikkaamassa ja jututtamassa muistisairaita heidän elämänkokemuksistaan.
Tarttee ruveta miettimään tuliaisia.
Keskiviikkona mennään käymään Marian kartanossa moikkaamassa ja jututtamassa muistisairaita heidän elämänkokemuksistaan.
Tarttee ruveta miettimään tuliaisia.
Viikko!
Ensimmäinen harjoitus"viikko" alkaa hahmottua mielessäni. "Viikko" lainausmerkeissä siksi, että kyseessä on kokonaista kaksi harjoituspäivää, kaksiosaista toki. Sitten on liki kahden viikon tauko, ja taas kaksi harjoituspäivää. Hikeä pukkaa, mitenhän sitä jaksaa tätä tahtia?
Tämä kaikki tuntuu kovin uudelta ja ihmeelliseltä. Tällaiseen "tuotantopaikkaan", "tuotantorakenteeseen" ja "etabloituneeseen taidelaitokseen" ohjaaminen. Eikä lainkaan huonolla tavalla! Tiettyä vierautta ja uutuudenviehätystä vain, kun pääsee ohjaamaan tilanteessa, jossa lavastus, tai ainakin perustilaratkaisu on likimain valmis, apukäsiä riittää jokikiselle saralle, homma on tiukassa struktuurissa ja KAIKKI mukana olevat tekevät hommaa TYÖKSEEN.
Minä olen tottuneempi keskeneräiseen, määrittelemättömään, liikkuvaan ja liukuvaan. Pyrin tekemään hyvät lähdöt ja luomaan ilmapiirin, jossa voisi tapahtua jotakin totta. Loppu on dialogia, yhteistä matkustamista, syvemmälle (aiheeseen, henkilöihin, esityksen maailmaan) kurottamista. Tätä retkikunta-ajattelua tuon työskentelyyn epäilemättä myös tullessani.
Oma kulmani on siis vielä hivenen hämmentynyt. Ihan vakavissani täällä mietin sellaisia asioita kuin että kuinkahan paljon muut ohjaajat tekevät ennakkotyötä, olenko tehnyt itse sitä riittävästi, miten näitä näyttelijöitä ohjataan ja tuleekohan tästä nautittua. Sitten toisaalta sitä on jo tehnyt kymmenen vuotta duunia aika erilaisilla kokoonpanoilla, monenlaisissa ihmis- ja sidosryhmissä, järkyttävän mukavissa ja säntillisen vaikeissa kokoonpanoissa. Että kyllä mää nyt tän handlaan! Mutta jännittää.
Siitä ekasta viikosta. Sinne tulee lukuharjoitus, aivomyrskytreeniä koko ryhmälle, aikataulujen sopimista, puhetta ja analyysiä, kevyitä roolinottoharjoitteita, vanhainkotivierailu, leffan katsominen (ehkä) ja jotakin, mikä panee kroppaa liikkeelle. Maaliskuussa otetaan sitten teksti kauniiseen käteen ja lähdetään rakentamaan palapeliä.
Tämä kaikki tuntuu kovin uudelta ja ihmeelliseltä. Tällaiseen "tuotantopaikkaan", "tuotantorakenteeseen" ja "etabloituneeseen taidelaitokseen" ohjaaminen. Eikä lainkaan huonolla tavalla! Tiettyä vierautta ja uutuudenviehätystä vain, kun pääsee ohjaamaan tilanteessa, jossa lavastus, tai ainakin perustilaratkaisu on likimain valmis, apukäsiä riittää jokikiselle saralle, homma on tiukassa struktuurissa ja KAIKKI mukana olevat tekevät hommaa TYÖKSEEN.
Minä olen tottuneempi keskeneräiseen, määrittelemättömään, liikkuvaan ja liukuvaan. Pyrin tekemään hyvät lähdöt ja luomaan ilmapiirin, jossa voisi tapahtua jotakin totta. Loppu on dialogia, yhteistä matkustamista, syvemmälle (aiheeseen, henkilöihin, esityksen maailmaan) kurottamista. Tätä retkikunta-ajattelua tuon työskentelyyn epäilemättä myös tullessani.
Oma kulmani on siis vielä hivenen hämmentynyt. Ihan vakavissani täällä mietin sellaisia asioita kuin että kuinkahan paljon muut ohjaajat tekevät ennakkotyötä, olenko tehnyt itse sitä riittävästi, miten näitä näyttelijöitä ohjataan ja tuleekohan tästä nautittua. Sitten toisaalta sitä on jo tehnyt kymmenen vuotta duunia aika erilaisilla kokoonpanoilla, monenlaisissa ihmis- ja sidosryhmissä, järkyttävän mukavissa ja säntillisen vaikeissa kokoonpanoissa. Että kyllä mää nyt tän handlaan! Mutta jännittää.
Siitä ekasta viikosta. Sinne tulee lukuharjoitus, aivomyrskytreeniä koko ryhmälle, aikataulujen sopimista, puhetta ja analyysiä, kevyitä roolinottoharjoitteita, vanhainkotivierailu, leffan katsominen (ehkä) ja jotakin, mikä panee kroppaa liikkeelle. Maaliskuussa otetaan sitten teksti kauniiseen käteen ja lähdetään rakentamaan palapeliä.
maanantai 18. helmikuuta 2013
perjantai 15. helmikuuta 2013
Puolitoista viikkoa
Repaleinen työviikko takana. Mieli malttamaton ja odottavainen, jos kohta ennakkotyötäkin olisi vielä vaikka muille jakaa. Oli tuottis, käytiin paperinivaskaa läpi ja tsekkailtiin keitä tuotannossa luuraa ja puuhaa. Markun, Pikin ja Tiinan kanssa ollaan pyöritelty edelleen tilaratkaisua eespäin ja eri suuntiin, ja niiden jäljiltä perusratkaisutkin elävät yhä.
Visuaaliset haasteet tiivistyvät Helenan mielen autioitumisen ympärille. Mitä mielelle, psyykelle tapahtuu muistin pettäessä ja alzheimerin edistyessä? Millaisena muistisairas kokee mielensä ja ympäristönsä muutokset? Miten kuvata visuaalisesti ja tilallisesti tätä tapahtumista ja sen puutetta?
Rasila on kirjoittanut tekstiin hienon kuljetuksen tilan muuttumisesta asteittain kohti valkoista, siis simultaanisti Helenan sairauden edetessä ja kiinnekohtien vähentyessä. Tuon "valkoisuuden", tunnistamattoman tilan, ohessa sisältöä tukevia lavastusratkaisuja on karkeasti ainakin kaksi: esineiden, huonekalujen yms. tilallisten elementtien peittäminen sekä niiden katoaminen, ts. tila-avaruuden asteittainen tyhjentäminen. Vaihtoehdot ovat mahdollisia ja mielekkäitä myös rinnakkain. Pelkkä värinvaihdos tekstiilien yms. suhteen ei tunnu riittävältä kuvaamaan tätä sumun laskeutumista, haihtumista, maan katoamista mielen jalkojen alta...
Mielenkiintoisten kysymysten äärellä siis! Niiden ohessa olen pohtinut harjoittelemisen arkikäytäntöjä ja sitä, millaisia metodeja hyödyntää prosessin edetessä. Esitys harjoitetaan pitkällä aikavälillä, mutta harjoituksia on, ainakin omaan makuuni, niukasti, mikä kysyy tiettyä ekonomisuutta ja intensiteettiä suhteessa prosessirakenteeseen ja aikataulutukseen. Niistä lisää tuonnempana.
Visuaaliset haasteet tiivistyvät Helenan mielen autioitumisen ympärille. Mitä mielelle, psyykelle tapahtuu muistin pettäessä ja alzheimerin edistyessä? Millaisena muistisairas kokee mielensä ja ympäristönsä muutokset? Miten kuvata visuaalisesti ja tilallisesti tätä tapahtumista ja sen puutetta?
Rasila on kirjoittanut tekstiin hienon kuljetuksen tilan muuttumisesta asteittain kohti valkoista, siis simultaanisti Helenan sairauden edetessä ja kiinnekohtien vähentyessä. Tuon "valkoisuuden", tunnistamattoman tilan, ohessa sisältöä tukevia lavastusratkaisuja on karkeasti ainakin kaksi: esineiden, huonekalujen yms. tilallisten elementtien peittäminen sekä niiden katoaminen, ts. tila-avaruuden asteittainen tyhjentäminen. Vaihtoehdot ovat mahdollisia ja mielekkäitä myös rinnakkain. Pelkkä värinvaihdos tekstiilien yms. suhteen ei tunnu riittävältä kuvaamaan tätä sumun laskeutumista, haihtumista, maan katoamista mielen jalkojen alta...
Mielenkiintoisten kysymysten äärellä siis! Niiden ohessa olen pohtinut harjoittelemisen arkikäytäntöjä ja sitä, millaisia metodeja hyödyntää prosessin edetessä. Esitys harjoitetaan pitkällä aikavälillä, mutta harjoituksia on, ainakin omaan makuuni, niukasti, mikä kysyy tiettyä ekonomisuutta ja intensiteettiä suhteessa prosessirakenteeseen ja aikataulutukseen. Niistä lisää tuonnempana.
torstai 14. helmikuuta 2013
Jengi kasassa
Äänisuunnittelijakuvio selvisi, vihdoin ja viimein. Leinosen Harri, teatterin ison puolen äänimies ja vanha tuttuni Tanssii Houstonin kanssa -produktiosta, saa urakan hoidettavakseen. Katoava maa sukeltaa muistin ja muistojen kerroksiin kokonaisvaltaisesti myös äänisuunnittelun tasolla, joten maalattavaa maisemaa piisaa.
Ryhmä on hirmu hyvä. Vähän tanssahtelen täällä sille!
Ryhmä on hirmu hyvä. Vähän tanssahtelen täällä sille!
940 päivää isäni muistina
Hanna Jenseniltä on ilmestynyt tuore kirja "940 päivää isäni muistina" , tässä Hannan haastattelupätkää http://areena.yle.fi/radio/1825944
tiistai 12. helmikuuta 2013
Ja eikun henki päälle
Kaksi viikkoa treenien alkuun, takana kaksi viikkoa taukoa aktiivisesta suunnittelusta. Tai: epäilemättä alitajunta työstää ja liikettä tapahtuu, mutta tovi on tullut keskityttyä taidetta tärkeämpiin asioihin.
Hyvä visu-paltsu Tiinan, Pikin, Minnan, Tarjan ja Ollin kanssa takana. Tiina ja Piki ovat ottaneet mainion spurtin esityksen lavastuksen, puvustuksen ja ylipäätään visuaalisen ilmeen suhteen. Ekat pienoismallit on tehty, perusajatus toimii hienosti ja jo odotamme, että sitä päästään kokeilemaan ja soveltamaan. Tekstiin kirjoitetut seinät, ovet ja osan huonekaluista jätämme pois. Pelkistys tuntuu oikealta suunnalta. Hyvältä tuntui myös kuulla, että teksti oli kolahtanut Olliin ja Minnaan: henkilökohtaiset osumat ovat aina lupaus seikkailusta.
Tällä viikolla tekstin ääressä istumista, aikaan ja ajankuvaukseen liittyvää rupattelua Tiinan ja Pikin kanssa ja eka tuottis.
Hyvä visu-paltsu Tiinan, Pikin, Minnan, Tarjan ja Ollin kanssa takana. Tiina ja Piki ovat ottaneet mainion spurtin esityksen lavastuksen, puvustuksen ja ylipäätään visuaalisen ilmeen suhteen. Ekat pienoismallit on tehty, perusajatus toimii hienosti ja jo odotamme, että sitä päästään kokeilemaan ja soveltamaan. Tekstiin kirjoitetut seinät, ovet ja osan huonekaluista jätämme pois. Pelkistys tuntuu oikealta suunnalta. Hyvältä tuntui myös kuulla, että teksti oli kolahtanut Olliin ja Minnaan: henkilökohtaiset osumat ovat aina lupaus seikkailusta.
Tällä viikolla tekstin ääressä istumista, aikaan ja ajankuvaukseen liittyvää rupattelua Tiinan ja Pikin kanssa ja eka tuottis.
maanantai 11. helmikuuta 2013
perjantai 8. helmikuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)