Hieno päivä

Olipas hienonhieno päivä Katoavan maan kanssa! Aamu aloitettiin prosessipurulla, jossa paikalla olivat muutamaa vaille kaikki koko työryhmästä ja tuotantokoneistosta. Alustin keskustelua viisisivuisella pohdinnalla, josta julkaisen täällä noin 25%. Nyt, tältä osin.

(...)


Työryhmä ja työskentelyilmapiiri ovat minulle hirveän tärkeitä asioita. Voisin jopa sanoa, että tärkeämpiä kuin teksti tai muu esitysmateriaali. Paskallekin tekstille tekee ihmeitä, kun henki kulkee ja työryhmässä on hauskaa – puhumattakaan sitten niin hyvästä tekstistä kuin tässä. Kun tulen taloon työskentelemään, toivon kollegojen ja ilmapiirin osalta paljon, ja niiden eteen pyrin myös itse tekemään töitä. Ilman sitoutuneita ja motivoituneita ammattilaisia työstä ei tule mitään. Ilman luottamuksellista, vapaata ja kannustavaa työilmapiiriä kukaan ei jaksa pitkään. Automaationa ne eivät tule. Niiden eteen on nähtävä vaivaa ja aikaa. 

Pikaisesti prosessia vielä kerraten, siihen palaten. Tammikuussa meillä oli lukuharjoitus. Syksyltä oli jäänyt päähänpinttymä, että nuorten ja vanhojen osuudet voisi tässä jotenkin pyöräyttää päälaelleen, ja siksi luettiin. Näin jälkikäteen tuntuu tietysti täysin absurdilta ajatukselta, että roolit olisivat menneet toisin. Näyttelijät saivat tietää roolinsa noin 5 viikkoa ennen harjoitusten alkua. Kaikilla oli pieni harjoitusvapaa meneillään Enkeli-produktion takia. Työryhmä sai valmiin tekstin käsiinsä ja edellytin, että se osataan kun kohtaustreenit alkavat. Ja se osattiin. Tämän kanssa ei ole ollut mitään nokan koputtamista koko matkan aikana. 

Ekat viralliset lukutreenit olivat helmikuun lopussa. Siitä siirryttiin ensin kartoittamaan koko jutun maisemaa erilaisten kirjoitus-, piirtely- ja mielikuvaharjoitteiden sekä keskustelun avulla. Hetken aikaa oltiin kaikki kimpassa salissa, saman aiheen ja maailman äärellä. Se tuntui tärkeältä. Lavastusta luotiin siinä samalla, moni avainratkaisu oli Tiinan toimesta ja yhteisten keskustelujen kautta tehty jo ennen kuin treenit kunnolla alkoivat. Talviloman jälkeen siirryttiin näyttämölle, ja aloitettiin peruskohtausjyystö. Tätä jatkui maaliskuussa kahden viikon ja huhtikuussa kolmen noin kolmipäiväisen työviikon ajan. Välissä pyörähdettiin Marian kartanossa tunteikkaalla laulukeikalla ja Bio Rexissä katsomassa Haneken mainio Rakkaus-elokuva. Ja porukoilla oli retki Berliiniin. Läpi kevätkauden treenattiin myös, etupäässä lämppien sisällä, kaikenlaista pientä sivuaskelta, kuten autenttista liikettä, syliinhyppyjä, kuumaa tuolia, katseesta kaatumista, kantamista, sukkajalkapalloa, seisomavammaisten käsipalloa, muistipelejä, painonantamista, liikeimproa ja muuta. Ja aina aika ajoin juostiin Ian, Katin, Markun, Tiinan ja Pikin kanssa milloin missäkin käsiohjelmakuvia napsimassa. Kevätkauden päätti huhtikuun puolivälissä ensimmäiset kaksi läpikahluuta, joista jälkimmäisen näki myös Satu Rasila. Tiettyä runttauksenomaisuutta siinä muistaakseni oli, esitys jouduttiin viemään läpimenovaiheeseen jo 26. harjoituksen kohdalla ja se on aika pian se. Toukokuussa käytiin vielä istumassa iltaa kimpassa ennen kesätaukoa. Väki huokui lämpöä ja tyytyväisyyttä. 

Syksyllä neljän viikon puristus, jota ennen ehti jännittää hetken, mitä tauko on tuottanut ja kuinka paljon energiaa kuluu muistelemiseen. Näyttelijät olivat kuitenkin tehneet läksynsä; oman kokemukseni mukaan muistelemiseen meni päivä, korkeintaan kaksi. Loppusuoran ohessa käytiin uudestaan Marian kartanossa ja kuvattiin traileri Paltaniemellä. Visuaalinen perusratkaisu oli tehty jo keväällä, nyt saatiin harjoituksiin mukaan myös koroke ja hiljalleen mukaan ilmestyivät valot. Työryhmään liittyivät myös Soile tarpeiston, Juha valomiehen, Mika järjestäjän ja Juho äänimiehen ominaisuudessa; kaikilla oli tärkeä osuus esityksen hiomisessa. Esitys valmistui ajallaan, ensi-ilta oli huima kokemus ja nyt, kahdeksannen esityksen jälkeenkin, homma kulkee mainiosti ja katsojakeskiarvokin on mukavasti 150 luokkaa.

Tulin ulkopuolelta, vierailijana taloon. Jännitin aivan perkeleesti, paljon enemmän kuin kotitonteillani. Tuntui, että tämä jännitys näkyi harjoituksissa ainakin koko kevätkauden. Harjoituksissa oli sekä levollinen että jännittynyt tunnelma. Levollinen, koska aistin molemminpuolisen ja monenvälisen luottamuksen, jännittynyt kai ainakin siksi, koska itse jännitin. Ja ehkä joku muukin jännitti. Suhtauduin kovin kriittisesti omaan työhöni. En saanut selkeiksi lauseiksi omaa tulokulmaani esitykseen. Ohjasin näyttelijöitä paikoin epäselvästi, koukeroisia jutellen, juttua hakien. Hain kai sitä suuntaa siinä. Jossain vaiheessa tajusin, että minun työtäni on tehdä tästä matkasta ja esityksestä mahdollisimman syvä, yhteinen ja totuudellinen. Näiden kolmen suuren sanan varaan rakensin, niitä kohti halusin kulkea. Ei olisi tarvinnut kipseillä niin paljon. Näin heti, että näyttelijät ovat motivoituneita ja valmiita. Olisi vain pitänyt luottaa tähän tunteeseen, relata, antaa lentää. Nautin suunnattomasti siitä, että Piki, Tiina, Markku, Minna ja Harri – ja myöhemmin Olli, Soile ja kumppanit - istuivat paljon harjoituksissa, välillä hiljaa, omiaan tuumaillen, välillä tekemisiämme kommentoiden. Se oli hirveän tärkeää. Työskentelyilmapiiri oli avoin ja keskusteleva, alusta asti.   

Kahta asiaa suhteessa taloon tulooni ihmettelin kevään aikana. Ensinnäkin, täällä Kajaanin Teatterissa – ja varmaan laajemmin suurissa ja keskisuurissa suomalaissa teattereissa – on sisäänkirjoitettuna selvä hierarkia. Prosessia johtaa ohjaaja. Ohjaajan alapuolella ovat samalla viivalla suunnittelijat ja näyttelijät ja näiden jälkeen tulee esityksen tekniset ja tuotannolliset toteuttajat. Se tuntui omituiselta, kun oma aiempi kokemus oli enemmän tyyppiä kaikki kimpassa syli täysillä auki siihen maisemaan, sitä halki poikki ja pinoon. Tämä hierarkisuus näkyy ihan pienissäkin arjen käytännöissä, kuten sellaisissa suunnittelijan heitoissa, että ”minähän vain ehdotan, ohjaajahan ne päätökset tekee” tai siinä, että kuiskaajaa, näyttämömestaria ja järjestäjää lukuun ottamatta toteuttajapuolen osaajia ei näy harjoituksissa ikinä tai siinä, että harjoitustilanne koetaan joksikin, joka on näyttelijöiden ja ohjaajan välinen, eikä koko työryhmän yhteinen tilanne, tai sellaisessa kenen tahansa suunnittelijan ajoittaisessa katsomon penkkiin hautautuvassa asennossa ja asenteessa, joka kielii siitä, että minähän olen vain sivullinen vailla puhevaltaa, mitäpä sanottavaa minulla nyt voisi olla. Puhumattakaan sitten tästä liki myyttiset mittasuhteet saaneesta ”despoottiohjaaja”-puheesta, johon täälläkin käytäväpuheissa törmäsin. Heitot eivät toki olleet tarkoitettuja minulle, mutta ne kielivät paljon siitä, millainen valta ohjaajalle annetaan. On nimittäin niin, että tämä valta ei - ainakaan yksin - ole ohjaajan itsensä sanelemaa, vaan rakenteen ja käytäntöjen luomaa – ja siten niin valitessamme täysin purettavissa. Voi hyvin olla, että on yksinkertaista ja viisasta, että on joku, jolla on lopullinen kokonaisvastuu esityksestä, että on joku joka johtaa harjoituksia ja jolla on veto-oikeus liki kaikkeen, tai ehkä jonkun mielestä jopa se, että on joku, jolla on käytöstapavapaa käskytysvalta, mutta tämän vallan sopimuksellinen luonne tulisi tuoda useammin esiin. Ajattelen itse, että harjoitusprosessin alku, ne tärkeät ensi metrit, ovat tuon sopimisen aikaa. Valta ei automaattisesti sijaitse jossain. Valta on suhteita, valta on sopimuksia. Jos siis joku ohjaaja on paska tyranni, voi sen ohjaajan sättimisen ohessa itse miettiä, miksi ja miten minä ja me olemme suostuneet antamaan sille ohjaajalle avaimet tähän paskaan tyranniuteen. Olisinko minä, olisimmeko me voineet toimia toisin? Voisimmeko esimerkiksi ottaa enemmän vastuuta ei vain suhteessa omaan työnkuvaamme vaan koko esitysprosessiin? 

Minulle ideaali prosessi on sellainen, joka ainakin alkaa hyvin yhteisesti. Tämä tarkoittaa hyvin konkreettisia asioita: kun harjoitukset alkavat, saliin mennään yhdessä ja niitä asioita tehdään siellä yhdessä. Keskusteluun osallistuvat mieluiten kaikki. Tässä vaiheessa pitäisi uittaa koko porukka juttuun sisään, riippumatta omasta työnkuvasta. Jos tuota uittamista ja sisäänuimista ei tapahdu, oma osa, oli se sitten tarpeistonhoitajan, lipunmyyjän, markkinointiassistentin tai lavastuksen toteuttajan, jää väkisin sivulliseksi tai ulkopuoliseksi. Tässä vaiheessa tehdään myös ne sopimukset. Ohjaajan on hyvä kertoa mahdollisimman avoimesti, miten hän aikoo työskennellä ja millaisia toiveita hänellä on työtavan, prosessiin osallistumisen ja paneutumisen suhteen, toisin sanoen miten juuri tämä prosessi olisi hänen nähdäkseen syytä järjestää. Näkökulmia ja ideoita tähän tarvitaan heti myös muilta.  

Toinen hämmennystä herättänyt seikka oli se, millä volyymilla prosessiin sen alkumetreillä osallistutaan. Perustilanteemme harjoituksissa keväällä oli, että paikalla ovat näyttelijät, minä ja kuiskaajana tärkeän työn tehnyt Petja, ja sitten Tiina, Minna, Markku, Piki ja Harri mahdollisuuksien mukaan, melko paljon, ja Pena ajoittain. Suunnittelijoista Ollia ja Tarjaa näkyi harjoituksissa vähän, toteuttajista ei juuri ketään, markkinoinnista tai muualta talosta ei myöskään. Kevään läpimenomme taisivat käydä ainakin Miko, Teija, Anja, Ulla ja Kari katsomassa.  Syksyllä meno muuttui intensiiviseksi Ollin ja Juhan osalta ja Mika ja Penakin olivat paljon treeneissä. Arvokkaita kommentteja äänisuunnittelun toteutukseen tuli myös Juholta. Pointti on tässä: minun, ulkopuolisen silmiini näytti keväällä siltä, että toiset tekevät talossa – kärjistäen – 150-prosenttista työaikaa ja toiset 30-prosenttista. Ymmärrän kyllä, etteivät harjoitukset ole se ainut työn osa-alue, että siihen kuuluu kaikilla valtavasti muutakin. Mutta todellako niin pitkälle, että osallisuutensa siinä prosessissa voi valita lähes miksi tahansa maan ja taivaan väliltä? Vaikka vähempikin riittäisi, eikö työ olisi sisäistyneempää ja nautinnollisempaa, jos siinä olisi mukana tiiviisti alusta asti? Jos joillakuilla ei ole aikaa osallistua harjoituksiin, siis sinne, missä se talon tärkein toiminta, TAIDE, luodaan, onko työaika ja sen jakaminen suunniteltu ihan oikein? En tiedä onko tämä esimiestason vai työntekijätason ongelma, mutta jokin käytännöissä tuntui olevan omituisesti vinksallaan. 

(...)

Katoavan maan erityispiirteitä on, että moni prosessin suunnittelija on tässä hypännyt sivuun omalta tontiltaan. Kaikki mainitsemani hypyt ovat olleet perusteltuja, innostuneesti ja kunnianhimoisesti toteutettuja. Toivon todella, että vastaavanlaiset työnkuvan väliaikaiset muutokset ovat tämän talon sisällä mahdollisia vastaisuudessakin. Ne kuitenkin tarkoittavat aina sitä, että työt kasautuvat hetkellisesti pahasti päälle, jos mistään vanhasta ei luovuta tai höllätä otetta. Tähän soisi jatkossa esimiestasolla ja yhdessä esimerkiksi puvuston tai tekniikan lähimpien kollegojen kanssa paneuduttavan. 

Lopuksi sananen näyttelijöille. Jaetuin oma matkani on tullut kuljettua teidän kanssanne. Otitte minut heti hyvin vastaan. Teistä on aistinut alusta asti korkeaa motivaatiota, innostusta ja uteliaisuutta suhteessa esitykseen, kokeiluniloa ja –halua. Olette suhtautuneet kärsivällisyydellä niihinkin hetkiin, kun ohjaaja – tai joku muu kollega - on lyönyt ratkaisuja etsiessään päätään seinään. Näyttelijän ohjaaminen on osa-alue, jossa tunnen olevani vielä kovin keskenkasvuinen, mutta on tuntunut siltä että meidän välisessä yhteistyössämme ja arjen kommunikaation tasolla sille keskeneräisyydellekin on ollut hienosti tilaa. Jokainen teistä on hakenut itsenäisesti ja keskustellen omaa reittiä roolinsa tykö, mutta myös osallistunut aktiivisesti esityskokonaisuuden ajattelemiseen. Yhteistyömme on ollut orgaanista, hengittävää, kuuntelevaa ja lempeää. Ja juuri tuo esityksen edun ajatteleminen ohi pelkän oman tontin on sitä maastoa, joka on tehnyt matkasta meille kaikille tärkeän, yhteisen, kokemisen arvoisen. 

Harjoitusprosessin varrella sattuu aina myös hetkiä, jolloin näemme toisistamme jotakin, mikä ei taivu tai päädy sanalliseksi ilmaisuksi.  Näitä hetkiä jäin joskus miettimään. Että tietävätkö nuo, että minä kyllä näen, että kaikki näkyy. Niin se, mikä ehkä hiertää kotiosastolla tai toisaalla elämässä kuin se, mikä puristaa oman roolityön suhteen tai millainen suhde kenelläkin kuhunkin työryhmän jäseneen on. Se virtaus on niin huima ja täysi siinä välissä ja kaikilla väleillämme, kaikki mitä tapahtuu, kaikki mitä ei ehdi sanallistaa, kaikki mitä tuntee ja ajattelee. Kaikki näkyy. Totaalisen läpinäkyväksi tämä prosessi ei päätynyt, mutta toisaalta tuntui vahvasti siltä, että kaikki olennainen tuli läpi prosessin artikuloitua ulos, että pukukopin tai kotimatkan puolelle ei tarvinnut koskaan jäädä sadattelemaan mitään muuta kuin matkan ja ratkaisujen keskeneräisyyttä. Ja ehkä on myös niin, ettei ihan kaikkea tarvitse jakaa – ainakin niin kauan, kuin tuo jakamaton aines ei tule yhteisen työskentelyn tielle. Hengittävä, yhteinen prosessi tarvitsee toteutuakseen myös aimo annoksen rauhaa, kunnioitusta ja yksityisyyttä. 

*

Hyvä purkukeskustelu kaiken kaikkiaan, paljon asiallisia, kiitollisia, rakentavia puheenvuoroja. Liikuttumistakin. Selvästi näki, että juttu on ollut tekijäporukalleen tärkeä ja monella tapaa ainutlaatuinenkin kokemus (mikä ei sinänsä yllättänyt, mutta, noh, kuitenkin).

Prosessipurun jälkeen yhdeksäs esitys. Täysi tupa! Hyvä, vivahteikas veto, joka alkoi reilusti myöhässä kun joku ryhmä tuli viime tipassa paikalle ja kukin sen jäsenistä halusi lunastaa itse lippunsa.

Esityksen jälkeen geriatri Taina Huuskon mainiosti alustama, vajaan tunnin mittainen yleisökeskustelu, johon osallistui ilahduttavasti 125 (Janne laski!) katsojaa. Taina alusti hyvin ja katsojilla tuntui olevan paljon kysyttävää nimenomaan häneltä ja nimenomaan muistisairauksiin, alzheimerin etenemiseen, hoitoon ohjaamiseen, omaishoitoon, lääkitykseen, käytöshäiriöihin ja saattohoitoon liittyen. Tuli tunne, että vastaavanlaisia asiantuntijoita kannattaa pyytää keskustelujenalustajiksi vastaisuudessakin; ihmisillä on selvästi tarve purkaa kokemuksiaan dementian eri muotoihin liittyen ja kysyä niitä kiperiä kysymyksiäkin.

Ja sitten vielä: esityksellemme on tullut kaksi keikkapyyntöä, Suomi-instituuttiin Tukholmaan ja kulttuuritehdas Korjaamolle Helsinkiin. Mikään ei ole tietenkään vielä varmaa, mutta olisihan tällä suuri ilo ja kunnia keikkailla noille leveyksille! Oi jospa, oi jospa...

Antoisa päivä siis, todella! Pelkkänä ilona täällä.

Loppuviikko musikaalia ja klubi-iltaa, ensi viikolla jatketaan kahden vedon voimin.