Kolme tuntia harjoitusten suunnittelua takana - siinä viikon saldo. Pikkulapsiperheen arki kysyy ekonomisuutta työnteon suhteen, jokainen liikenevä hetki on käytettävä huolella. Elän elämänvaihetta, jossa ehdin myös kaivata työtä: aikaa oman ja jaetun ajattelun äärellä, hikeä ja matkantekoa kohti tuntematonta. Ehkä siksikin Katoavan maan maisemat tuntuvat nyt niin nautinnollisilta ja tosilta.
Teatterin väki on nyt Berliinissä opinto- ja teatterimatkalla. Näkevät mm. Ostermeierin Hamletin ja muutamia muita helmiä. Ihanaa. (Niin ja kyllä, ihan itse keräämillä / omilla rahoillaan.) Harjoitukset jatkuvat pääsiäisen jälkeen ensimmäisen näytöksen lopun kohtauksilla (13) Aika liikkuu, (14) Harharetki ja (15) Sylvin valokuva. Neljä harjoitusta. Kaksi viimeisintä uusina ja ykkösen kertausta. Merenkäynti - kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti - voimistuu näissä kohtauksissa tappiinsa, muistojen kuohut luhistavat, ravisuttavat ja puhdistavat Helenan ja Aarnen mielenmaisemaa totaalisella tavalla. Ylipäätään koko ensimmäisessä näytöksessä on tiettyä vääjäämättömyyden tuntua, kohtalonomaisuutta. Myrskyä enteillään ja lopulta se lävistää jokaisen tarinamme henkilöistä - ja toivon mukaan katsojatkin. Näissä loppupuolen kohtauksissa on myös vauhtia, josta tykkään, semminkin kun näytöksen alku kahlataan aika asetelmallisissa vesissä: esitellään henkilöt, suhteet ja Helenan taudinkuva, pedataan ja pohjustetaan sitä, mitä ei voi väistää.
Vaikeuksia joita ei voi väistää on käytävä suoraan päin.
Tämä lause toimi opiskeluaikanani huoneentaulunani, ja se sopii Helenan ja Aarnenkin pirtaan. Toinen näytös on Lohdun näytös, lohdun, lämmön ja luopumisen. Sen äärelle tuonnempana.
torstai 28. maaliskuuta 2013
torstai 21. maaliskuuta 2013
Aika liikkuu
Harjoitusviikko onnellisesti takana. Illalla mennään vielä katsomaan Haneken Oscar-palkittu elokuva "Rakkaus" isolla köörillä.
Tänään lempeä aamupäiväsessio kohtauksen 13, Aika liikkuu, äärellä. Se on sanaton kohtaus, jonka aikana auringonvalo siirtyy huoneessa aamusta iltaan ja jonka keskiössä ovat niin nuorten kuin vanhojenkin erillisyys, yksinäisyys, läheisyyden kaipuu, menettämisen pelko ja maailman paino. Järkäleteemoja. Rasila on kirjoittanut kohtauksen miellyttävän aukinaiseksi, tai ainakin otimme parenteesien ilmavuudesta vaarin ja lähdimme reippaasti improvisoimaan, soveltamaan, kokeilemaan. Tuli hajotettua sänky, kohdeltua esineitä kuin ihmisiä ja ihmisiä kuin esineitä, kätkettyä tunteita ja tavaroita, muututtua näkymättömäksi, salakuljetettua ties mitä ja treenattua lajeista jalointa: syliinhyppyjä. Maaliskuun muistipelimestaruus ratkaistiin myös, maestro Silvennoisen eduksi.
Aika avoimeksi paketti jäi, mutten ole huolissani: materiaalia syntyi ja koreografinen ilmiasu löytyy kyllä, kun tätä kotvan sulattelee.
Henki kulkee ylipäätään, Katoavan maan äärellä ja näiden ihmisten kanssa. Tässä joku päivä tulin kotosalla uuvuksissa loikoillessani miettineeksi, että on tullut jännitettyä prosessia poikkeuksellisen paljon. Uusi talo, uudet ihmiset, uusi ympäristö, uusi teksti. Eri tulokulma kuin muilla. Ei rutiinia sen enempää huonossa kuin hyvässäkään mielessä. Ja joku tämmöinen, että pärjäänkö, ja miten löytää oikeat reitit kohtaamiseen, sanat ja sävelet ohjaamiseen. Peruspohdintoja! Ja harjoittelemista, tässäkin suhteessa. Kaikilla meillä. Kohtaamisen, tunnistamisen, läsnäolon, jakamisen. Ja sitten samalla kiitollisuus ja hyvä mieli porukan alttiudesta ja valmiudesta hypätä minne vain.
Lempeää sulamista. Keväässä kohta ja tässä prosessissa jo nyt.
Näillä mennään! Ensin elokuviin ja Berliini-breikin jälkeen kohti uutta tuntematonta.
Tänään lempeä aamupäiväsessio kohtauksen 13, Aika liikkuu, äärellä. Se on sanaton kohtaus, jonka aikana auringonvalo siirtyy huoneessa aamusta iltaan ja jonka keskiössä ovat niin nuorten kuin vanhojenkin erillisyys, yksinäisyys, läheisyyden kaipuu, menettämisen pelko ja maailman paino. Järkäleteemoja. Rasila on kirjoittanut kohtauksen miellyttävän aukinaiseksi, tai ainakin otimme parenteesien ilmavuudesta vaarin ja lähdimme reippaasti improvisoimaan, soveltamaan, kokeilemaan. Tuli hajotettua sänky, kohdeltua esineitä kuin ihmisiä ja ihmisiä kuin esineitä, kätkettyä tunteita ja tavaroita, muututtua näkymättömäksi, salakuljetettua ties mitä ja treenattua lajeista jalointa: syliinhyppyjä. Maaliskuun muistipelimestaruus ratkaistiin myös, maestro Silvennoisen eduksi.
Aika avoimeksi paketti jäi, mutten ole huolissani: materiaalia syntyi ja koreografinen ilmiasu löytyy kyllä, kun tätä kotvan sulattelee.
Henki kulkee ylipäätään, Katoavan maan äärellä ja näiden ihmisten kanssa. Tässä joku päivä tulin kotosalla uuvuksissa loikoillessani miettineeksi, että on tullut jännitettyä prosessia poikkeuksellisen paljon. Uusi talo, uudet ihmiset, uusi ympäristö, uusi teksti. Eri tulokulma kuin muilla. Ei rutiinia sen enempää huonossa kuin hyvässäkään mielessä. Ja joku tämmöinen, että pärjäänkö, ja miten löytää oikeat reitit kohtaamiseen, sanat ja sävelet ohjaamiseen. Peruspohdintoja! Ja harjoittelemista, tässäkin suhteessa. Kaikilla meillä. Kohtaamisen, tunnistamisen, läsnäolon, jakamisen. Ja sitten samalla kiitollisuus ja hyvä mieli porukan alttiudesta ja valmiudesta hypätä minne vain.
Lempeää sulamista. Keväässä kohta ja tässä prosessissa jo nyt.
Näillä mennään! Ensin elokuviin ja Berliini-breikin jälkeen kohti uutta tuntematonta.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Iltapikainen
Kaksi pitkää, noin kuuden tunnin treenipäivää takana, työn alla kohtaukset 6-10 eli Rapu, Huikaisu, Aarne hiipii kotiin, Katso minuun ja Kylpyyn. Edessä vielä 11-13 eli Tuoli, Pienin maatuskanukke ja Aika liikkuu. Edessä ja takana myös kohtuullisesti kertausta. Säpäkkä tahti, vaikka näppituntumalta harjoituspäiviin olisi mahtunut enemmänkin tavaraa. Keveässä ja rennossa etenemisessä lienee kuitenkin etunsa: näyttelijöillä on riittävästi aikaa tekstinopetteluun, kukaan ei kuormitu liikaa ja lepoa kertyy. Jälki on edelleen mitä pitääkin, porukka tekee työnsä kuten tulee, hyviä ja tarkkojakin pohjia on. Jos tekstiä tarkastelee sivumassan kautta, aletaan huidella puolivälin paikkeilla.
Hyvin virtaa siis, ja kurotuksia tapahtuu kiitettävästi myös syvyysuuntaan.
Tämän esityksen pitää TUNTUA. Tätä olen miettinyt viime aikoina, ja vuosina myös. Aika monessa näkemässäni, hyvässäkin esityksessä on ollut jotain etäistä, kylmäksi jättävää, vaikka ylöspanot olisivat olleet kuinka koreita, komeita tai jopa kokemuksina tosia. Nyt ei rakenneta nättiä kuvaa eikä näyttävää rampintakaista todellisuutta.
Potkikoon Katoava maa. Lujaa. Arvaamattomasti. Armollisesti.
Yli puoli vuotta ensi-iltaan :)
perjantai 15. maaliskuuta 2013
torstai 14. maaliskuuta 2013
Romahdus
http://www.image.fi/artikkelit/romahdus
"...paha mieli alkaa nousta vatsasta ja iskee kurkkuun asti: kyyneleet eivät kuitenkaan nouse silmiin, koska nyt pitää skarpata. Tukea. Esittää reipasta."
"...paha mieli alkaa nousta vatsasta ja iskee kurkkuun asti: kyyneleet eivät kuitenkaan nouse silmiin, koska nyt pitää skarpata. Tukea. Esittää reipasta."
Olet puolisoni nyt
Jos ei Putro iske niin kuunnelkaapa kuitenkin stoori. Hieno. http://www.youtube.com/watch?v=zjPg37Lxs9g
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Keskiviikon jälkeen
Kaksi ensimmäistä kohtaustreenipäivää, kolme harjoitusta, neljä (viisi) kohtausta työn alla. Hyvät pohjat. Hyvää, antavaa, jakavaa olemista ja liikehdintää jutun äärellä. Riittävästi naurua, riittävästi lämpöä, sokkotreeniä, luottamusjuttuja, suoraa kontaktia. Katkonaista käynnistelyä, prosessiin asettumisen hakemista ja yhtä hyvin: ankaraa duunia oivalla asenteella. Käyty tätä alun maastoa, kohtauksia (0) Prologi, (1) Esson lasit, (2) Äidin laatikko, (3) Testamentti ja (4) Kehto läpi. Perjantaina vielä aamuharjoitus, jonka fokus kohtauksessa (5) Simpukka ja tiivis (0-5) kertaus.
Aika jännittyneenä lähdin tähän viikkoon. Ohjaamisesta ja etenkin tekstilähtöisen jutun ohjaamisesta on vierähtänyt taas tovi. Ympäristö on sekä tuttu että vieras, näyttelijät ehkä kuitenkin enemmän vieraita. Vielä. Samalla olen sakista tosi innoissani, tässä me nyt tutustellaan, juttuun ja toisiimme! Helmikuun sisäänajotreeneistä jäi jo luottavainen fiilis, mutta pientä rimakauhua oli lähdössä kuitenkin. No, sieltä se on jo aika lailla karissut. Tuntuu siltä, että prosessiin on kerääntynyt loisto lauma piinkovia ammattilaisia, joilla kaikilla on myös vilpitön halu oppia uutta ja jotenkin freesiltä tuntuva suhde tekemiseen. On aukinaisuutta. On halua tehdä tämä juttu ja viedä se syvyyksiinsä. Näin yksinkertaisesti. Olen kauhean ylpeä näyttelijöistä, tekevät jo nyt töitä isolla sykkeellä. Osaavat asiansa ja valmistautuvat siihen myös. Ja sitten taas toisaalta oon pelkkänä ilona näistä hernetkoskista, paanasista, siltaloista, hyvösistä ja monista muista, joiden sitoutuminen, into ja ote on pelkkää kultaa.
Treeneissä on ollut aika vaihtelevankokoinen jengi paikalla, jos ajattelee jutun kokonaistoteutusta ja -työryhmää. (En tiennyt mitä odottaa tässäkään suhteessa.) Tykkään siitä että suunnittelijat ja muu lavan ulkopuolinen tekijäporukka pyörii mukana mielensä mukaan, pakottomasti, on siellä jotenkin vahvasti messissä mutta samalla myös muissa duuneissaan, käy vähän hymyilemässä ja lymyilemässä siellä punaisissa penkeissä ja heittämässä väliin hyviä huomioita, mutta tätä laitosteatterimallia (onko se siinä rakenteessa?) aika ajoin hämmästelen, siis tätä jossa syvin ja jaetuin yhteinen prosessi käydään lopulta aika satunnaisen porukan kanssa: näyttelijöiden, ohjaajan ja niiden suunnittelijoiden, joilla on mahdollisuuksia ja halua uhrata prosessille aikaansa. Merkittävä osa työstä ilmaantuu ja liimaantuu matkaan tuonnempana. Mitä siinä voidaan menettää? No se prosessi myöhään mukaan tulevien osalta. Jaettu kokemus siitä.
Mutta joo, lätinät sikseen ja nokka kohti perjantaita. Aamu aloitetaan Harrin kanssa puhumalla äänestä. Jes.
Aika jännittyneenä lähdin tähän viikkoon. Ohjaamisesta ja etenkin tekstilähtöisen jutun ohjaamisesta on vierähtänyt taas tovi. Ympäristö on sekä tuttu että vieras, näyttelijät ehkä kuitenkin enemmän vieraita. Vielä. Samalla olen sakista tosi innoissani, tässä me nyt tutustellaan, juttuun ja toisiimme! Helmikuun sisäänajotreeneistä jäi jo luottavainen fiilis, mutta pientä rimakauhua oli lähdössä kuitenkin. No, sieltä se on jo aika lailla karissut. Tuntuu siltä, että prosessiin on kerääntynyt loisto lauma piinkovia ammattilaisia, joilla kaikilla on myös vilpitön halu oppia uutta ja jotenkin freesiltä tuntuva suhde tekemiseen. On aukinaisuutta. On halua tehdä tämä juttu ja viedä se syvyyksiinsä. Näin yksinkertaisesti. Olen kauhean ylpeä näyttelijöistä, tekevät jo nyt töitä isolla sykkeellä. Osaavat asiansa ja valmistautuvat siihen myös. Ja sitten taas toisaalta oon pelkkänä ilona näistä hernetkoskista, paanasista, siltaloista, hyvösistä ja monista muista, joiden sitoutuminen, into ja ote on pelkkää kultaa.
Treeneissä on ollut aika vaihtelevankokoinen jengi paikalla, jos ajattelee jutun kokonaistoteutusta ja -työryhmää. (En tiennyt mitä odottaa tässäkään suhteessa.) Tykkään siitä että suunnittelijat ja muu lavan ulkopuolinen tekijäporukka pyörii mukana mielensä mukaan, pakottomasti, on siellä jotenkin vahvasti messissä mutta samalla myös muissa duuneissaan, käy vähän hymyilemässä ja lymyilemässä siellä punaisissa penkeissä ja heittämässä väliin hyviä huomioita, mutta tätä laitosteatterimallia (onko se siinä rakenteessa?) aika ajoin hämmästelen, siis tätä jossa syvin ja jaetuin yhteinen prosessi käydään lopulta aika satunnaisen porukan kanssa: näyttelijöiden, ohjaajan ja niiden suunnittelijoiden, joilla on mahdollisuuksia ja halua uhrata prosessille aikaansa. Merkittävä osa työstä ilmaantuu ja liimaantuu matkaan tuonnempana. Mitä siinä voidaan menettää? No se prosessi myöhään mukaan tulevien osalta. Jaettu kokemus siitä.
Mutta joo, lätinät sikseen ja nokka kohti perjantaita. Aamu aloitetaan Harrin kanssa puhumalla äänestä. Jes.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Aamupäiväbuugi
Harjoitukset ovat alkaneet. (Taas.) Talvilomat lusittu ja ekat kohtausharjoitukset onnellisesti takana! Huh. Siinä on aina oma kynnyksensä ylitettäväksi, kun kavutaan ekan kerran areenalle; epävarmuus ja pelot ovat esillä siinä missä positiivinen jännityskin. Pystytimme treenitilaa (kuvia myöhemmin), jumppasimme ja aloitimme lystin yllättävästi kohtauksesta yksi. Se on aika klassinen henkilöiden ja tilanteen esittelyjakso, sisältäen kaksi muutakin avainasiaa ja -hetkeä: jaetun pelon (mielen autioitumisesta, lähestyvästä kuolemasta) ja Helenan (äidin) laatikon esittelyn - laatikon, josta aukeaa muistojen meri.
Hyvä pöhinä päällä. Aamu työllisti lähinnä Katia ja Jannea, illalla päästään Sadun ja Mikankin kanssa kohtaustyöstön äärelle.
Hyvä pöhinä päällä. Aamu työllisti lähinnä Katia ja Jannea, illalla päästään Sadun ja Mikankin kanssa kohtaustyöstön äärelle.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Lauantain kolumni
(julkaistu Kainuun Sanomissa, Lapin Kansassa ja Pohjolan Sanomissa 2.3.2013)
HEIKKO VALO
Minulla oli kuluneella viikolla ilo ja kunnia tavata muistisairaita vanhuksia heidän hoitokodissaan. Visiittiin oli vissi syy.
Harjoittelemme Kajaanin Teatterilla syksyllä ensi-iltansa saavaa kantaesitystä Katoava maa, jonka teemoja ovat muisti ja unohdus. Se on tarina naisesta, joka sairastuu Alzheimerin tautiin ja miehestä, joka saattaa vaimonsa kuolemaan. Tarina erään avioliiton yhteisistä muistoista, jotka puolisot muistavat kumpikin omalla tavallaan. Kun aiheen asiantuntijat löytyvät läheltä, tuntui hyvältä käydä heitä porukalla jututtamassa.
Vanhainkoti, jossa vierailimme, sijaitsee varttitunnin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta, entisen sairaalan kupeessa. Vielä vuosituhannen alkupuolella tuon sairaalan tilat toimivat pakolaisten vastaanottokeskuksena. Hoitokodin asukkaat kiittelivät kilvan paikan kodikkuutta ja viihtyisyyttä, mutten malttanut olla ajattelematta yhteyttä: tänne nämäkin on nyt sullottu, eristyksiin, pois silmistämme.
Modernilla yhteiskunnalla on omat kuolemanhallintakäytäntönsä, joissa kuolema siivotaan piiloon, ettei meidän tarvitse kohdata sen konkretiaa. Ihannoimme nuoruutta: esityksiä siitä, ettemme koskaan kuole. Pärjäämistä, sosiaalisia taitoja ja menestystä korostavassa ajassamme dementoituva ihminen on kuin kortin kääntöpuoli haurastuessaan ja menettäessään kykynsä kommunikoida rikkaasti.
Kohtaamisemme hoitokodissa läikkyi elämää ja liikutti. Lauloimme vanhoja tuttuja lauluja yhdessä ja rupattelimme veisuun lomassa. Monet kappaleet nostivat pintaan tunteikkaita muistoja lapsuudesta ja haaveita kotiinpaluusta. Ajan kerroksellisuudesta ja muistin sulavasta liikkeestä muistuttivat myös hoitokodin seinät, joilla pyhäinkuvat, lastenlasten piirustukset ja kotiseutumaalaukset tanssivat sulassa sovussa.
Saimme myös kuulla asiallisten hoitopaikkojen maksavan kaupungissamme jopa 4000 euroa kuukaudessa. Hoitojonot ovat holtittoman pitkät ja tasa-arvoon piisaa taivallettavaa. Arvokas vanhuus on mahdollisuus, joka suodaan harvalle ja varakkaalle.
Paluumatkalla kaupunkiin tunsin oloni ravituksi ja kiitolliseksi. Samalla mietin, miksemme kohtaa näissä merkeissä useammin.
Oma kolmikymppisen elämäni pyörii vaippapyykin ja taiteen äärellä. Kuluneen kuukauden aikana olen tullut toisen ja kolmannen kerran isäksi. Pari päivää sitten elämänsä vedossa oleva äitini täytti 60 vuotta. Isovanhempani siirtyivät tuonilmaisiin yli vuosikymmen sitten. Linnunluisissa kaksostytöissä ja haurastuvissa vanhuksissa on paljon samaa, heikkoa valoa. Silti vanhuus, muistin autioituminen saati kuolema tuntuvat ajatuksina kaukaisilta. Miksi uhrata aikaa moiselle?
Jos ei muuten, niin kunnioituksesta ja osallisuudesta. Eläkepommin räjähtäminen ei ole vain kansantaloudellinen ongelma, vaan henkisen kasvun haaste, joka koskettaa koko yhteiskuntaamme.
Eino Saari
Kirjoittaja on teatteriohjaaja
Minulla oli kuluneella viikolla ilo ja kunnia tavata muistisairaita vanhuksia heidän hoitokodissaan. Visiittiin oli vissi syy.
Harjoittelemme Kajaanin Teatterilla syksyllä ensi-iltansa saavaa kantaesitystä Katoava maa, jonka teemoja ovat muisti ja unohdus. Se on tarina naisesta, joka sairastuu Alzheimerin tautiin ja miehestä, joka saattaa vaimonsa kuolemaan. Tarina erään avioliiton yhteisistä muistoista, jotka puolisot muistavat kumpikin omalla tavallaan. Kun aiheen asiantuntijat löytyvät läheltä, tuntui hyvältä käydä heitä porukalla jututtamassa.
Vanhainkoti, jossa vierailimme, sijaitsee varttitunnin ajomatkan päässä kaupungin keskustasta, entisen sairaalan kupeessa. Vielä vuosituhannen alkupuolella tuon sairaalan tilat toimivat pakolaisten vastaanottokeskuksena. Hoitokodin asukkaat kiittelivät kilvan paikan kodikkuutta ja viihtyisyyttä, mutten malttanut olla ajattelematta yhteyttä: tänne nämäkin on nyt sullottu, eristyksiin, pois silmistämme.
Modernilla yhteiskunnalla on omat kuolemanhallintakäytäntönsä, joissa kuolema siivotaan piiloon, ettei meidän tarvitse kohdata sen konkretiaa. Ihannoimme nuoruutta: esityksiä siitä, ettemme koskaan kuole. Pärjäämistä, sosiaalisia taitoja ja menestystä korostavassa ajassamme dementoituva ihminen on kuin kortin kääntöpuoli haurastuessaan ja menettäessään kykynsä kommunikoida rikkaasti.
Kohtaamisemme hoitokodissa läikkyi elämää ja liikutti. Lauloimme vanhoja tuttuja lauluja yhdessä ja rupattelimme veisuun lomassa. Monet kappaleet nostivat pintaan tunteikkaita muistoja lapsuudesta ja haaveita kotiinpaluusta. Ajan kerroksellisuudesta ja muistin sulavasta liikkeestä muistuttivat myös hoitokodin seinät, joilla pyhäinkuvat, lastenlasten piirustukset ja kotiseutumaalaukset tanssivat sulassa sovussa.
Saimme myös kuulla asiallisten hoitopaikkojen maksavan kaupungissamme jopa 4000 euroa kuukaudessa. Hoitojonot ovat holtittoman pitkät ja tasa-arvoon piisaa taivallettavaa. Arvokas vanhuus on mahdollisuus, joka suodaan harvalle ja varakkaalle.
Paluumatkalla kaupunkiin tunsin oloni ravituksi ja kiitolliseksi. Samalla mietin, miksemme kohtaa näissä merkeissä useammin.
Oma kolmikymppisen elämäni pyörii vaippapyykin ja taiteen äärellä. Kuluneen kuukauden aikana olen tullut toisen ja kolmannen kerran isäksi. Pari päivää sitten elämänsä vedossa oleva äitini täytti 60 vuotta. Isovanhempani siirtyivät tuonilmaisiin yli vuosikymmen sitten. Linnunluisissa kaksostytöissä ja haurastuvissa vanhuksissa on paljon samaa, heikkoa valoa. Silti vanhuus, muistin autioituminen saati kuolema tuntuvat ajatuksina kaukaisilta. Miksi uhrata aikaa moiselle?
Jos ei muuten, niin kunnioituksesta ja osallisuudesta. Eläkepommin räjähtäminen ei ole vain kansantaloudellinen ongelma, vaan henkisen kasvun haaste, joka koskettaa koko yhteiskuntaamme.
Eino Saari
Kirjoittaja on teatteriohjaaja
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)