Lauantai-ilta. Menossa nukkumaan jo todeten, että tämä tulee uniin. Onneksi ovat nuo lapset, kotiarki, talo- ja syysaskareet, jotka näin vapaapäivinä pitävät visusti muissa maisemissa. (Ainakin kaikkina niinä hetkinä, joihin ei sisälly joutenaikaa, aikaa ajatuksen mataa linnunrataansa.)
Merkillinen matka ollut tämä tähänastinen, Katoavan maan ja sen työryhmän kanssa. Olen kiitollinen paljosta, iloinen ja otettukin. Tämä on ensimmäinen "puhdasverinen" laitosteatterityöni (so. ilman yhteistyövääntöjä Generaattorin tai Roudan kanssa) ja luonteeltaan vierailu. Sijaitsen täällä, tässä teatterissa vielä kaksi viikkoa ja esityskauden sen mukaan miten koti- ja muilta töiltä ehdin. (En ajattele vielä luopumista, liikaa työtä tässä, tiedän kyllä että se iskee, suru.) Ison talon - sillä sitä vajaan 50 hengen Kajaanin Teatteri minulle edustaa, vaikka moni sitä pienenä ja sympaattisen kotikutoisena pitääkin - arki, rutiinit ja käytännöt ovat toki ajoittain ihmetyttäneet alkaen siitä, että tässäkin prosessissa on mukana ihmisiä, joita en ole edes tavannut koko tuotannon aikana, aina vaikkapa siihen omituiseen harjoitusten (läpimenojen) jälkeiseen palautekäytäntöön, jossa näyttelijät istuvat yksin lavalla ja konkreettisesti vastaanottavat palautteen (mitä ikinä se sitten sisältääkin), kun osa muusta jengistä lymyilee jossain 20 metrin päässä katsomon takanurkissa keskeneräistä tämän väkevän rampin yli kommentoiden (tilanne ei ole tasa-arvoinen eikä varsinkaan kohtaava). Näitä pieniä riittää, ja lopulta ne ovat kovin pieniä.
Yhtä kaikki: niistä ihmisistä, joiden kanssa päivittäinen harjoitusarki on jaettu, olen ihan pirun ylpeä ja ihastuksissani. Kun ensimmäisen kerran luin Katoavan maan käsikirjoituksen joskus viime syksynä, ensimmäinen ajatukseni oli, ettei tätä kannata tehdä ilman loistavia näyttelijöitä. Tiesin nämä neljä hyviksi ja silti mietin, mihin rahkeet riittävät - ja ennen kaikkea, riittävätkö omani suhteessa heidän ohjaamiseensa. Ei ole tarvinnut katua, ei mitään. Ketään en kunnolla (ihmisenä) tuntenut. Jannea olin nähnyt näyttämöllä vähiten. Muuta väkeä tunsin vähän paremmin. Pikin ja Markun kanssa on tullut jo kaikenlaista toilailtua, syksyllä työryhmään hypänneen Soilen kanssa myös. Harri oli mukana parin vuoden takaisessa Houstonissa äänimiehenä. Tiinan, Ollin, Tarjan ja kumppanit tunsin jotenkuten. Prosessiin asettui jo alkumetreillä hauska vääntö: Katoava maa on talon pukusuunnittelijan lavastama, puvustonhoitajan pukusuunnittelema ja äänimiehen äänisuunnittelema esitys. Lisäksi talon lavastaja on toiminut produktiossa "ohjaajan assistenttina", kuten Markku itse on tonttiaan kutsunut, mikä on ollut minusta suunnattoman riemastuttavaa. Ja tärkeää touhua. Ei tarvitse käyttää kovinkaan hurjia hoksottimia ymmärtääkseen, että tällaiset sivupolut omasta "päätyöstä" luovat oivallisen suhteen (haasteen) juttuun ja tuottavat miltei väkisin raikkaita ratkaisuja itse teokseen (jos kohta teettävät tekijöilleen myös lisätyötä, selvä se).
Olen ollut otettu ja hyvilläni siitä, miten ihmiset ovat asettuneet tämän työn äärelle. Keskittyneesti, paneutuen. Innostuneesti, jakavasti. Itseltään ja työryhmältä paljon vaatien ja loppuun asti haastaen. Tapa, jolla olemme työskennelleet ja työhön suhtautuneet, on lähellä omaa ideaaliani. Paljon enempää ei voi pyytää.
Harjoituksissa on ollut toki mukavaa ja hauskaa, mutta ennen kaikkea on tuntunut siltä, että työryhmään on valikoitunut / kulkeutunut / halunnut liittyä joukko ihmisiä, joille Katoavan maan maisema on tosi, rakas ja tärkeä. Se on tietenkin osin ammattitaitoa, halua suoriutua kustakin meneillään olevasta harjoitusprosessista niin hyvin kuin suinkin mahdollista, mutta on ollut helppo aistia muutakin: iloa siitä että juuri tämä matka on nyt täällä, lävitse elettävänämme.
Valmis teatteriesitys on aina työmetodiensa summa ja työyhteisönsä kuva. Kaikki näkyy. Kaikki. Jokikinen tapa virittäytyä harjoitukseen, päätös puhua tai vaieta, jokikinen suhde työryhmän jäsenten välillä näkyy lopputuloksessa. Kaikki on esillä. Kaikki. Siksi, siksikään ei ole samantekevää, millaisen prosessin luo.
Sillä luomista se todella on. Jotakin, minkä on mahdollista muuttua milloin tahansa, jotakin mitä päivä päivältä tulisi kyetä katsomaan uudestaan, toisin, kirkkaammin. Vaativasti, mutta armollisesti.
Minulla on tämän jälkeen vahvistunut kokemus siitä, että tässä kontekstissa (laitosteatteri, jos niin haluatte, ansioitunut, korkeatasoinen maakuntateatteri, jos niin haluatte, erinomainen taiteellinen työryhmä, jos niin haluatte) on mahdollista tehdä mitä tahansa. Se tuntuu isolta asialta.
Kysymys on vain - ajattelusta.
Ja vielä, ennen kuin tämä tämäniltainen hento ajatuksenvire kokonaan katoaa ja sana hajoaa liitoksiinsa, mietin että kahden viimeisen viikon suhteen on vain harjoitettava entistä reippaampaa puuttumisen politiikkaa. Puuttumisen ja puhumisen. En puhu itsestäni, puhun meistä kaikista ja koko esitysmateriaalista. Tuoda rohkeasti esiin se pienikin kivi, joka vielä kengässä puristaa, oli se pannahinen sitten omassa monossa tai naapurin äänisuunnittelijan lapikkaassa; kommentoida, kehittää, kritisoidakin mitä tahansa, mikä esitykseen liittyy, liittyi se sitten "omaan tonttiin" tai ei. (Omat tontit eivät ole kiinnostavia. Omat tontit ovat tylsiä!) Se on esityksen edun ajattelemista.
Kissat pöydille, jalalla koreasti ja kaaosta kohti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti