Viisi lisäelämää

Ei tullut Kamalle kutsua Tampereen Teatterikesään, eikä sivumennen sanoen käyty esitystä edes katsomassa (eikä mitään muutakaan kajaanilaista). Tallenne sinne toki lähti, mutta onhan se eri asia. Joka muuta väittää, höpöttää omiaan. Kun keskisuuren teatterin suurella näyttämöllä esitetään uusi kotimainen kantaesitys, joka vastaanotetaan äänekkäästi, kiitoksin ja viidellä erittäin positiivisella kritiikillä, voisi kuvitella että asiaan reagoitaisiin aivan toisin.

No, olen tämän suruni sulatellut, ja se siitä. Lähinnä enää harmittaa muutamien tamperelaisten tuttujen puolesta :)

Hieno uutinen on se, että Katoava maa jatkaa teatterin syysohjelmistossa viiden lisäesityksen voimin! Ensimmäinen veto on 26.9. ja viimeinen lokakuun lopulla. Teatterin sivuille tarkat esitysajat päivittyvät lähiviikkoina.

Kevättä, aurinkoa, riemua tästä ja muistakin!

Kevään viimeisen jälkeen

Niin kuopattiin Katoava maa, kevyin mullin. Viimeinen esitys oli täpötäysi, tunnetta piisasi lämpistä maaliin. Jotain pientä puristamisenkin makua alussa, mutta ei nyt viitsi purnata. Illalla istahdettiin ravintola Suloon alas liki koko ydinmiehityksen voimin, vain Harri (koti) ja Juha (Lappi) puuttuivat. Syötiin, piettiin pieniä puheita (Kati piti hyvän, minä en), tehtiin luopumisesta vaikeaa, tunnelmoitiin, käytiin prosessia kevyin rantein läpi, veresteltiin teatterihistorioidemme tosi vanhoja ja vähän tuoreempia. Kiitollinen olo. Ja vähän toki väsynyt :)

Ja heti olisin valmis uuteen matkaan, näiden kanssa. Heti.

Tämän blogin loppulauseet ovat kirjoittamatta, lähellä ne kuitenkin tuntuvat olevan jo. Huhtikuun aikana pitäisi ratketa, nähdäänkö tätä esitystä vielä Kajaanissa tai muualla Suomessa. Eilinen tuntui sekä välikaronkalta että jonkin päätepisteeltä. Siihen väliin jäämme kysymysmerkkinä seisomaan.

26. ja 27., ehkä

Näin se käy, vähiin. Tänään tuplavetopäivä, aamulla joku 190 ja illalla about 56 katsojaa. Molemmat jäi väliin, lapset, lapset, mitä nyt aamuseltaan käytiin teatterilla sanomassa hei. Lauantaina viimeinen Katoava maa, jos ei teatterilla innostuta tätä sitten syksyllä lämmittämään tai kutsua festivaaleille tule. Jos jostain olen harmissani, niin siitä ettei tämä mahtava teksti ole vielä saanut päivänvaloa muualla kuin Kajaanissa. Sen kuvittelisi istuvan aika monenkin suomalaisen maakuntateatterin tai vapaan ryhmänkin "profiiliin". Kajaanin kokemukset ovat myös oiva esimerkki siitä, että juttu vetää ja teatterin nykykatsojakunnan perusvoimat, ikäihmiset, ovat mielissään, otettuja ja kosketettuja.

Ei soisi vielä loppuvan, ei.

Notta herran haltuun näyttäisi jäävän. Lauantaina viimeinen ja juhlat!

Kepeys!

Viimeinen esitysviikko pyörähtänyt käyntiin. Viikon ensimmäinen oli kepeä, leikkisä, uusia sävyjä tulvillaan. Kuten kevään korvilla kuuluukin. Kun matsku alkaa käydä tutuksi, näitä alkaa löytyä. Ja joojoo, on niitä ennenkin, mutta riemua rinnassa yhä ja edelleen! 59 katsojaa ekaan, toka jäi väliin ja siitä statistiikat ja fiilikset jakamatta. Torstaita, kolmanneksi ja toiseksi viimeistä Katoavaa maata kohti!

Tiistain jälkeen

Leppoisan sutjakka työpuhde Katoavan maan kanssa takana. Liki täysi tupa! Vain ensimmäisellä ja viimeisellä rivillä muutamia tyhjiä paikkoja. Bussilasteja ties mistä, katsojakeski-ikä pertsat 70+ ja siihen päälle muutama tuttu nuori ja Törmin Heikki. Napakka, tasavarma veto, Sadulla vähän kränää itsensä kanssa, muilla kelpo buugi. Jotain pientä häikkää muutamissa kohtaustaitteissa, muttei mitään otsaryppyjä syventävää. Muuan mies kävi esityksen jälkeen kiittämässä kädestä mehut puristaen, mutta lisäsi varmuuden vuoksi kuitenkin, että "tämähän oli naisen kirjoittama, eikö, mies olisi kirjoittanut toisin". (Harmittaa, etten kysynyt, miten "mies" olisi tämän kirjoittanut.) Ryhmämatkailijaenemmistö so. bussin lähteminen just eikä melkein esityksen jälkeen aiheutti sen, ettei esityksen jälkeen aiotusta keskustelutuokiosta tullut mitään, mutta jotenkin moinen ei tänään jäänyt jurppimaan.

Ilo ja kunnia viettää aikaa tämän äärellä, näiden ihmisten kanssa. Uskon, että jaamme kaikki tämän tunteen.

Ensi viikolla sitten Katoava maa -superviikko maanantaista alkaen. Hajapaikkoja sinne tänne jäljellä. Kaksi tai kolme vetoa viidestä jää väliin lapsenhoitosyistä (Sara lähtee Tallinnaan työhumputuksiin), mutta muuten näyttäisi siltä, että saa hyvästellä kunnolla. Hyvä niin!

Loppusuora

Tänään esitys Teatteritalolla klo 14 ja ensi viikolla tiettävästi viimeiset viisi akselilla maanantai-lauantai. Eilen lämmitettiin, pientä porinaa siitä että mennäänkö nyt ihan kokonaan vai Huttusen ehdotuksen mukaan pelkät laulut ja tanssit, mutta vedon jälkeen huouttiin yhteisessä rintamassa harjoituksen tarpeellisuutta. Teatterikesästä ei mitään uutta, Korjaamolta ei koskaan palattu asiaan, Tukholman Suomi-instituuttiin oltiin liian kalliita, rahan takiako tämän kiertuemahdollisuudet kuivuvat kokoon, tiedä häntää. Pikkulinnut ovat laulaneet, että viimeisille on ollut mukavasti kysyntää, mikäs sen parempaa. Kevätauringon muristessa päivävetoa kohti!

http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/martikainen114.htm

Takomon vanhustyö ja muistisairaus -hankkeesta

Osataan sitä Helsingissäkin. Todella. Hieno hanke Takomolla täydessä vauhdissa, raporttia toistaiseksi tehdystä täällä http://www.teatteritakomo.fi/kehityshanke_rapo_LOWRES_UUS.pdf

Talvilomien alla

Helmikuun neljäs ja viimeinen esitys takana. Katsojia vähänlaisesti, vajaa 50, mutta erinomainen veto taas kerran. Tulin huudeille pikkuisen ennen seiskaa. Lievää kevättalviväsymystä oli ilmassa ennen esityksen alkua, pyörteisiä kuvioita omilla yksityisrintamilla, rankan työnteon hyydyttämää väkeä. Mutta se tuntui haihtuvan jonnekin kulissien tuolle puolen. Katilla oli draivi päällä heti alusta lähtien, siskokultia katsomossa, eivätkä muutkaan jääneet pekkaa pahemmiksi.

Ilo tällaista on katsoa. Naatiskelun makua! Ja luopumisen, pikku hiljaa. Katoavalla maalla alkoi vajaan neljän viikon esitystauko. Teatterilla tehdään Line Knutzonin mustaa komediaa Remontti tässä välissä (e-i muistaakseni 20.3.), jonka jälkeen meillä on parin viikon sisällä vielä kuusi vetoa. Sitten se on tällä tietoa siinä. Jos ei muuta, niin todella toivoo, että tämän kirkkaan ja kerroksisen tekstin löytäisi sen jälkeen moni muukin teatteri.

Pari tekstaria tuli esityksen jälkeen

"Kiitos Eino! Laitathan työryhmälle kiitokset ja Katille erityis terveiset. Hieno juttu!"

"Kiitos  esityksestä ohjaajalle ja muulle työryhmälle. Pidin todella paljon. Toinen näytös oli yhtä tunteiden vuotoa ja valtamerta. Keep on! Eheää, tärkeää työtä."

17, 18, 19

Katoavan maan 17.-19. esitykset takana. Viime viikon vedoissa vajaa 100 kummassakin, eilen noin 150 katsojaa ja maukas yleisökeskustelu sen päälle. Näin viimeksimainitun. Hivenen horjuva ykkönen, muutamia epätarkkoja hetkiä ja lipsuksia, mutta yhtä lailla vauhtia, hersyvyyttä ja intensiteettiä. Kakkonen taas eheämpi. Esityksen jälkeen alustukseton, tai no, työryhmämme alustama keskustelu, johon jäi reippaat kolmekymmentä katsojaa, mm. koko Oulun läänin taidetoimikunta. Esitykseen, sen herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin tiiviisti kytkeytynyt, rehevä puolituntinen. Kysymyksiä prosessiin ja esityksen ratkaisuihin liittyen, viljalti kiitosta, miellyttävää virtausta meidän tekijöiden ja katsoja-kokijoiden välillä.

Esitys kaartuu viimeiselle kolmannekselleen. Joku surutyö tässä alkamassa tämän suhteen, uumoilen.  Kahden viikon kuluttua jatketaan, sitten Remontin tuoma tauko ennen viimeistä rutistusta maalis-huhtikuun vaihteessa. Vielä ehtii Katoavan lauteille!

Nautinnollista, pakotonta

Hieno päivä Katoavan maan kanssa takana. Aamulla lämmitysharjoitus so. läpimeno, illalla esitys ja sen päälle pieni illanvietto Kajaanin kylmäkaraisukeskuksessa näyttelijöiden, Juhan, Soilen ja Pikin kanssa. Itse esityksessä niukasti väkeä, vajaa 50; markkinoinnin suhteen pitäisi rykäistä uusi vaihe käyntiin näin huiskean tauon jälkeen. Mutta erinomainen esitys, parhaita näkemiäni: napakka, energinen, intensiivinen, tarkka, jotenkin uudella kierteellä uskaltava. Tiivistunnelmaista, röyhkeää työtä koko nelikolta. Sovinnon jälkikaiut näkyivät paitsi puheissa myös kiinnostavina läsnäolon laatuina ja tietoisuuksina niistä.

Illan päälle kuulumisia, puhetta kiertämisestä (ei uutisoitavaa), haaveita, saunaa (hyvä), avantoa -24 asteen pakkasessa (ihanaa), sivistynyt määrä viiniä (aamutyöt) ja tulehen tuijottelua. Nautinnollista ja pakotonta. Kuten tämän porukan kanssa aina. Kiitollinen, hyvä mieli siitä.

Ensi viikolla jatketaan!

Katoaminen

Huomenna lämmitetään Kama. Hienoa!

Sitä odotellessa voi tutustua esimerkiksi Hitaan journalismin kannatusyhdistys Long Playn tuoreimpaan sinkkuun, joka on toimittaja Anu Silfverbergin muistisairautta upeasti ja koskettavasti käsittelevä "Katoaminen". Samoja teemoja, samaa syvyyttä kuin esityksessämme, mielenkiintoista pohdintaa myös tulevaisuuden hoitokodeista ja muistisairaan hoitotahdon toteutumisesta. En pysty liittämään koko 46-sivuista artikkelia tähän, mutta tekstin voi hankkia omakseen esimerkiksi Long Playn sivuilta. Kannattaa, todella.

Kotimaa-lehden kritiikki

Virpi Kirves-Torvinen / Kotimaa 9.1.2014

DRAAMAA MUISTISTA

Kajaanin kaupunginteatterin kantaesitys pureutuu muistisairauteen.

Kajaanin kaupunginteatterin kantaesitys Katoava maa puhuu koskettavasti puolison muistisairaudesta. Helena (Katriina Hänninen) on saanut Alzheimer-diagnoosin. Hän yrittää sopeutua muistisairauteensa yhdessä puolisonsa Aarnen (Janne Kinnunen) kanssa. Molemmat käyvät oma ja yhteistä prosessiaan läpi, eikä kumpikaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Helena ja Aarne törmäävät nykyajan yhteiskunnan paineeseen jatkuvasta eteenpäin menemisestä. He joutuvat miettimään, onko ihmisellä arvoa siinä vaiheessa, kun hän ei ole enää tehokas ja tuota tulosta. Molemmat kohtaavat pelkonsa omalla tavallaan ja ajallaan.

Ohjaaja Eino Saaren työpanos ja näytelmäkirjailija Satu Rasilan käsikirjoitus ovat osoitus siitä, mitä yhteistyö taiteessa voi parhaimmillaan saada aikaan. Kun siihen yhdistyy Harri Leinosen äänimaailma ja Tiina Siltalan lavastus, on lopputuloksena herkkä, hauska ja ajatuksia innoittava draama. Erityisen kiehtovaa näytelmässä on se, että Helena ja Aarne seuraavat välillä lavalla itseään nuorena parina (Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen), joiden kanssa he käyvät vuoropuhelua. Näin yhdistyvät soljuvasti mennyt, nykyisyys ja tuleva.

Katoava maan puolisot pohtivat, millainen heidän parisuhteensa ja rakkautensa on ollut; millaiseen ihmiseen he ovat alun perin rakastuneet, ja mitä he näkevät toisissaan nyt. Näytelmä kertoo ihmismielen monikerroksisuudesta ja viisaudesta. Jotkut asiat on parempi unohtaa, jotta ylipäätään selviytyy elämästä. Silti asioiden pyyhkiminen mielestä ei tarkoita sitä, etteivätkö ne voisi pulpahtaa pintaan myöhemmin.

Näin käy myös Helenan ja Aarnen kohdalla. Lapsen kuolema ja puolison pettäminen ovat asioita, joihin he joutuvat miettimään kantaansa vahvasti vasta, kun tapahtumista on kulunut vuosikymmeniä. Katoava maa puoltaa anteeksiantoa, sen kaipuuta ja merkitystä. Näytelmä saa katsojan miettimään, minkä verran ihminen pystyy loppujen lopuksi tuntemaan toista ihmistä ja miten paljon hän kaipaa tulevansa nähdyksi.

Näytelmän jännite tihenee loppua kohden muistisairauden vallatessa yhä isomman palan Helenan ja Aarnen arjesta. Oma kotikin alkaa tuntua Helenasta vieraalta. Joskus hänen on vaikea muistaa edes omaa puolisoaan. Katoava maa soveltuu erityisesti niille ihmisille, joilla on muistisairas läheinen tai jotka ovat muuten tekemisissä muistisairaiden kanssa. Silti näytelmällä on annettavaa kenelle tahansa aikuiselle.

Se saa myös nuoremman ihmisen pohtimaan omia arvojaan, asenteitaan ja syitään rakastaa. Puolisot alkavat pohtia, millainen heidän parisuhteensa on ollut. Millaiseen ihmiseen he ovat alun perin rakastuneet, ja mitä he näkevät toisissaan nyt.

Tammikuun tulilla

Mitä kauneinta ja totuudellisinta alkanutta vuotta!

Tämä kaunotar, Katoava maa, ei ole viime viikkoina pyörinyt mielessäni kuin käväisyperiaatteella. Syitäkin on, kuten joulu ja tämä: www.vaarakollektiivi.fi.

Parista edellisestä Koti-Kajaanista panin merkille, että teatterin markkinointi on unohtanut tammikuun esityksemme tyystin, joten korjattakoon asia satunnaiselle blogikävijälle hetimiten: seuraava esityksemme on to 30.1. klo 19, eikä suinkaan vasta 6.2. Virhe lienee inhimillinen pikku lapsus, joten säästetään asianosaiset julkiselta ruoskinnalta, toistaiseksi.

Muutamat Harrin työstä (tai Harrista) viehättyneet ovat kyselleet syksyn mittaan esityksessä kuultavia musiikkeja. Panin merkille, että joku ystävällinen sielu, jonka sukunimi lienee Leinonen, oli toimittanut ne myös kaupunginteatterin kotisivuille. Tulkoot ääneenlausutuiksi siis täälläkin:


Esityksessä kuultava musiikki
- Fats domino -  Blueberry hill
- Arvo Pärt -  Spiegel im spiegel
- Viljo Vesterinen - Kulkurin Kaiho
- Zoltan Kodaly - Fantasia: Adagio di molto
- Franz Liszt - Vallee D`obermann
- Alexander Gurilyov - I skuchno, i grustno
- Eleni Karaindrou - Refugee´s theme
- Fats domino - Blueberry hill
- Arvo Pärt - Spiegel im spiegel II
- Arvo Pärt - Für Alina
- Eleni Karaindrou - By the sea

Olisikohan tuossa koko luettelo? Mukana on myös mm. merta, lasten ääniä ja Satu Lipposen huokauksia.

Että tervetuloapa vaan, kohta se taas lähtee, keväinen, uusi, ihana esityskausi! Keskustelujakin tulee, kun työteliäs ohjaajamies saa niiden alustajista otetta ja selvää.

Sitä ennen kannattaa mennä teatterille katsomaan Sovintoa ja Kaikkeuden enkeleitä. Menee siellä muitakin, mutta näitä uusia suosittelen nyt erityisen lämpimästi, kumpaakaan näkemättä ja täysin rinnoin! (Siinäpä outo sanonta muuten, täysin rinnoin.)

Näihin kuviin :)

15.

Ja niin alkoi joulu ja juhla! Loma.

Eilen Katoavan maan viimeinen esitys tälle vuodelle. Hölmösti sijoitettu aivan joulun alle, päiväesitykseksi - veikkaan että lähikaupassa kävi tuhatkertainen määrä ihmisiä sillä aikaa, kun esitys pyöri. 38 katsojaa, jonka voi laittaa ajankohdan piikkiin. Rento veto, pientä rytmistä hakemista ekalla näytöksellä siellä täällä. Vahva kakkonen, kuten tavaksi on käynyt. Jotenkin tuntuu, että se ensimmäinen on pyöristynyt, aavistuksen vähemmän kulmikkaaksi. Tätä voisi katsoa ja miettiä tarkemmin, kun tammikuun lopussa lämmitetään juttu kevään esityskaudelleen. Seuraava esitys siis vasta 30.1.2014.

Mutta. Malja Katoavalle maalle! Ja sen tekijöille. Kirkas, kuulas ja kupliva sellainen. Hieno syksy takana, jota ei nyt kykene vetämään yhtään yhteen, mutta mitäs siitä. On joulu, ja juhla!

Minä lähden Lappiin.

Keskimmäinen torstai

14. takana, kelpo veto noin 110 katsojalle. Pikin - joka näki esityksen ekaa kertaa ensi-illan jälkeen - mukaan tekniseltä mutta varmalta tuntunut ykkönen ja sulattanut kakkonen. Aitan Eeva kiitteli esitystä myös kirkkaaksi, satuttavaksi ja huikaisevaksi. Itekin diggailin, hymiö. Pitkästä aikaa tämän äärellä ja sama vanha juhlan tuntu tässä. Hoitavaa, hoitavaa, hoitavaa on olla Katoavan maan äärellä! Uskoisin, että sitä se on myös - ajoittaisesta työhönpuutumisesta huolimatta - näyttelijöillekin. (Voi kun ne vielä kovin avoimen kuuloiset keikat järjestyisivät...)

Meillä piti olla myös dokumenttiohjaaja Markku Heikkisen alustama yleisökeskustelu, mutta kukaan (!!) yleisöstä ei jäänyt keskustelemaan. No, torstai-ilta eli arki, myöhä ja mahdollisimman paska keli, vettä, liukkautta ja kurasohjoa, synkimpään vuodenaikaan. Tästä voi vetää vain johtopäätökset, että jatkossa näitä kannattaa järjestää pelkästään päiväesitysten yhteydessä ja/tai ennen esitystä. Helmikuulle voisikin viritellä paneelikeskustelua jonkun vedon alle: Markkukin innostui mahdollisuudesta. Siis tähtäimiä siirtäen...

Ensi viikon torstaina 19.12. vuoden viimeinen Katoava maa. Päivänäytös klo 14. Ja sitten joulu ja juhla.

 

13.

Erinäisten sattumusten vuoksi kävi sitten niin, että eilinenkin esitys jäi välistä. Moikkaamassa kävin, ja siellähän nuo veli- ja siskokullat hyväntuulisina jutun äärellä, ei ihmeitä. Hyppäyksiä alussa ja uusia virityksiä lopummalla ynnä yleisö hyvin messissä, totesi Kati vedon jälkeen. Reippaat 100 katsojaa, olisiko mahdollisuus pitkään viikonloppuun ja/tai reissuihin muualle verottanut vähän väkimäärää. Riipii, tietenkin, tämä poissaoleminen, mutta en nyt enää marise siitä enempää tänne.

Katoavan maan esityskausi on puolimatkan krouvissa, jos sitä mitataan esitysten määrällä. Tälle syksylle on jäljellä kaksi, ensi keväälle 11-12 esitystä. Oma lukunsa on sitten, jos keikkaillaan jossain, mutta se nyt on osastoa herrojen haltuun. Katsotaan.

Hersyvää itsenäisyyden juhlaa itse kullekin kulkijalle!

Markun näyttely

on purettu. Sikäli kun ymmärsin, aika moni taulu päätyi uudelle omistajalle, uusiin koteihin. Syntyykö jäljellejääneistä vielä jatkonäyttelyä? Jää nähtäväksi... Meille kotiin päätyi lahjoituksena teos nimeltä Tyttöjen saari. (Noita Markun teoksia alkaa tässäkin huushollissa olla jo pieni pino. Ihanaa.)

Tänään syksyn kolmanneksi viimeisin veto Katoavasta maasta klo 19. Lämpimästi tervetuloa!

Näyttelijät ovat lakanneet

lähettämästä minulle viestejä siitä, miten esitykset menivät. Joko tässä ollaan käyty lopullisen tarpeettomiksi tai sitten on rutinisoitumista liikenteessä suhteessa esitykseen. Ei siis hajua, miten eilinen (kahdestoista?) esitys meni, kun en paikalle muissa työkiireissä päässyt. 175-180 katsojaa, kuulin muualta. Ja onneksi on katsojia, jotka kommentoivat, kuten eilenkin tämä

Se oli kaikilta osin hyvin todenmukainen esitys. Mä olen elänyt tuota tautia vuodesta 2002 lähtien ja mulla on vielä pari vuotta jäljellä äidin kanssa. Ja lähes varmasti sairastun siihen itse. Koin sen niin omana elämänä että ei mun olisi pitänyt mennä. Mun mielestä se oli huippusuoritus realistisuudessaan. Hienoa et teit aiheesta jutun varsinkin niille jotka ei sitä vielä elä. 

Tän vuoden puolella jäljellä kolme torstaivetoa 5.-19.12. Niissä nähdään!

Palautetta

Lämmin kiitos esityksestä! Hyvin kirjoitettu ja kaunis teksti, jonka olitte toteuttaneet ilmavasti ja rakkaudella. Näyttelijät tekivät tasaisen varmaa työtä, huikeita ja huokoisia hetkiä oli paljon: vanhan Aarnen ja vanhan Helenan surun ja kaipuun hetket sängyllä, Helenan pelkonsa paljastamisen hetket, muistoissaan harhaileva dementiapotilas toisen näytöksen alussa, nuoret siinä rajussa tuolikohtauksessa ja myöhemmin lopullisen eron partaalla, Aarnen yritys pyytää anteeksi sinä syntymäpäivänä... Unet ja harhat, muistin käsittely: niin totta ja tätä päivää monelle. Pidin myös lavastuksesta (erityisesti toisessa näytöksessä) ja äänimaailmasta, paljon! Sieltä se ilmavuuskin kai tuli...  Vaikka aiheet ovat raskaita, katsomossa oli miellyttävä olla ja tarina pusersi otteessaan kotimatkalle asti. Kiitos!!

10.

Hyvä, hersyvä perjantaipäiväveto takana, 195 katsojaa eli liki täysi tupa. Pientä horjuntaa lähinnä Katilla ja tekstin tasolla (Liu´utin kättä pitkin selkääsi --> Vedin kättäsi... pitkin selkääsi... jne.), mutta eneginen ja tarkka veto kuitenkin. Katsoin kakkosrivistä, kun tähän asti aina takaa. On se erilainen esitys siihen lähelle! Ja erilainen matka katsojalle. Intensiivisempi, mutta myös päälletuleva. Voi olla, että Katoava maa olisi vielä hurjempi kokemus jossain satapaikkaisessa salissa, sinne ihan takariviin monet tasot häviävät ja toisaalta eturivissä on turhankin sylissä.

Jotenkin juhlalta tuntui! Katsella noita neljää näyttelijää, tuumailla heidän erilaisia persooniaan, ihailla sitä sisäistynyttä työtä, jota jokainen tekee. Levollista ja ihanaa. Löytää esityksestä, kuten liki joka kerta, pientä viilattavaa, mutta riemuita alati isosta kuvasta, antautumisesta, keskinäisestä energiasta, esityksen elävyydestä. Eritoten Katin ja Jannen - Helenan ja Aarnen - suhde on tekemisen kautta rentoutunut, hersyyntynyt, muuttunut lämpimämmäksi ja hellemmäksi, kevyemmäksi. Aika pitkään ennen ensi-iltaa tuota alkua hierottiin otsat hiessä, mutta nyt se on elävästi paikoillaan. Ilo siitä.

Tämänpäiväinen 11. esitys jää minulta väliin. Samanmoinen satsi katsojia tulossa. Hyvin vetää tämäkin!  

Teatteri&Tanssi-lehden kritiikki (7/2013)

ELÄMÄNJANO EI SAMMU

Kermaa, voita, suolaa ja konjakkia! Viimeisellä aterialla ei tarvitse varoa kolesterolia eikä liikalihavuutta. Satu Rasilan kirjoittama näytelmä Katoava maa puhuu meistä ihmisistä, joiden elämän jano on sammumaton.

Näin syvälle ja näin lähelle pääsee harvoin. Kaikki me odotamme elämältä huikaisua. Kuvittelemme elämämme joksikin, ja silti elämme kuin rinnakkaista todellisuutta itsemme vierellä. Rasilan syvä, riipaiseva ja lohdullinenkin näytelmä kantaa onnen mahdollisuutta ilmassa. Yleisö reagoi tunnistettavuuteen ja mutkattomuuteen.

Helenan ja Aarnen 45 vuoden mittaisen avioliiton kautta tulevat eteen kohtaamattomuus, unelmien pettävyys ja elämättä jäänyt osa. Pariskunta on näyttämöllä ikääntyneinä sekä vastanaineina. Muita ei ole kuin puheissa.

Alzheimeria sairastava Helena (Katriina Hänninen) kokee elävänsä saarella, jonka kalliolta katselee merelle. Saari on keskellä muistojen universumia, joka alkaa kutistua.

Ohjaajavierailija Eino Saari ja äänisuunnittelija Harri Leinonen ovat tarttuneet saarikuvaan. Aaltojen äänet, vihuri ja muunlaiset tuulet pyyhkivät puheiden yli. Ratkaisu on hieno ja toimiva. Lavastaja Tiina Siltala tuo etunäyttämön sivuille rantakiviä. Tuuli tarttuu taustaverhoon ja tilojen rajat alkavat hajota.

Näyttelijät Katriina Hänninen ja Janne Kinnunen huovuttavat iäkkään pariskunnan kotikutoisen istuvaksi. Satu Lipposen ja Mika Silvennoisen välillä on kylmempää.

Katoava maa ei kerro vain Alzheimerista, vaan siitä, miten mörkö tulee Helenan ja Aarnen väliin. Mutta sitä ei voi syrjäyttää samalla tavalla kuin Aarnen syrjähyppyä.

Muistisairaus on portti pohdintaan, mitä meistä jää, miten haluamme muistaa ja voiko muistoistaan päättää.

EEVA KAUPPINEN

Ja pimein.

Marraskuu, tuo kuukausista vauhdikkain! Ja pimein.

Tällä viikolla Katoavan maan 10. ja 11. esitys pe 22.11. ja la 23.11. klo 14. Tsekkailin kalenterista myös varaukset kevään yleisökeskusteluille, ne tulevat olemaan to 13.2. klo 19 ja ti 25.3. klo 14 esitysten jälkeen. Alustajat tuumin ensi kuun puolella. Tällä tietoa viimeinen (koti)esityksemme on la 5.4. Joulutauon jälkeen esitykset jatkuvat 30.1. Tahti hieman harvenee keväällä mm. kahden ison puolen uuden ensi-illan (Sovinto & Remonttijengi) takia. Hyvä, mukavan pitkä esityskausi jutulle kuitenkin tulossa.

Aloitan tänään myös seuraavan ohjaukseni harjoitukset. Jutun ensi-ilta on (todennäköisesti) Generaattorilla 6.2.2014. Se on pöytäteatteria, spiritistinen istunto ja eräänlainen rajanylitys. Henkien, magian ja mielikuvituksen teatteria. Yksityisiä, paljaita maisemia, mutta myös Afrikkaa, Meksikoa ja ulkoavaruutta. Elämäntanssia. Kolme karismaattista naisnäyttelijää - Kuvajan Karoliina, Piiraisen Niina ja Pitkäsen Mari - ja muusikkona maestro Juho Hannikainen. Solistinen rakenne, harjoittelen kunkin kanssa pitkälti kaksin.

Esityksen henkisenä alkukuvana toimii se, mihin Katoava maa päättyy - dementoitunut nainen kuolinvuoteellaan, elämänsä viimeisessä ja muistojensa ensimmäisessä huoneessa, muistojensa hiljentyneen meren äärellä, hetkeä ennen. Aika usein olen rakentanut prosessini täysin toisin - lähtenyt seuraavaan mahdollisimman kaukaa siitä, mihin edellinen päättyi. Nyt kokeilen tietoisesti toisin.

Äkkisyväksi aukeaa, uskoisin. Tiivis prosessi tulossa. Mutta ihanaa päästä hommiin! Lisää tästäkin joskus... tuonnempana :)

Hieno päivä

Olipas hienonhieno päivä Katoavan maan kanssa! Aamu aloitettiin prosessipurulla, jossa paikalla olivat muutamaa vaille kaikki koko työryhmästä ja tuotantokoneistosta. Alustin keskustelua viisisivuisella pohdinnalla, josta julkaisen täällä noin 25%. Nyt, tältä osin.

(...)


Työryhmä ja työskentelyilmapiiri ovat minulle hirveän tärkeitä asioita. Voisin jopa sanoa, että tärkeämpiä kuin teksti tai muu esitysmateriaali. Paskallekin tekstille tekee ihmeitä, kun henki kulkee ja työryhmässä on hauskaa – puhumattakaan sitten niin hyvästä tekstistä kuin tässä. Kun tulen taloon työskentelemään, toivon kollegojen ja ilmapiirin osalta paljon, ja niiden eteen pyrin myös itse tekemään töitä. Ilman sitoutuneita ja motivoituneita ammattilaisia työstä ei tule mitään. Ilman luottamuksellista, vapaata ja kannustavaa työilmapiiriä kukaan ei jaksa pitkään. Automaationa ne eivät tule. Niiden eteen on nähtävä vaivaa ja aikaa. 

Pikaisesti prosessia vielä kerraten, siihen palaten. Tammikuussa meillä oli lukuharjoitus. Syksyltä oli jäänyt päähänpinttymä, että nuorten ja vanhojen osuudet voisi tässä jotenkin pyöräyttää päälaelleen, ja siksi luettiin. Näin jälkikäteen tuntuu tietysti täysin absurdilta ajatukselta, että roolit olisivat menneet toisin. Näyttelijät saivat tietää roolinsa noin 5 viikkoa ennen harjoitusten alkua. Kaikilla oli pieni harjoitusvapaa meneillään Enkeli-produktion takia. Työryhmä sai valmiin tekstin käsiinsä ja edellytin, että se osataan kun kohtaustreenit alkavat. Ja se osattiin. Tämän kanssa ei ole ollut mitään nokan koputtamista koko matkan aikana. 

Ekat viralliset lukutreenit olivat helmikuun lopussa. Siitä siirryttiin ensin kartoittamaan koko jutun maisemaa erilaisten kirjoitus-, piirtely- ja mielikuvaharjoitteiden sekä keskustelun avulla. Hetken aikaa oltiin kaikki kimpassa salissa, saman aiheen ja maailman äärellä. Se tuntui tärkeältä. Lavastusta luotiin siinä samalla, moni avainratkaisu oli Tiinan toimesta ja yhteisten keskustelujen kautta tehty jo ennen kuin treenit kunnolla alkoivat. Talviloman jälkeen siirryttiin näyttämölle, ja aloitettiin peruskohtausjyystö. Tätä jatkui maaliskuussa kahden viikon ja huhtikuussa kolmen noin kolmipäiväisen työviikon ajan. Välissä pyörähdettiin Marian kartanossa tunteikkaalla laulukeikalla ja Bio Rexissä katsomassa Haneken mainio Rakkaus-elokuva. Ja porukoilla oli retki Berliiniin. Läpi kevätkauden treenattiin myös, etupäässä lämppien sisällä, kaikenlaista pientä sivuaskelta, kuten autenttista liikettä, syliinhyppyjä, kuumaa tuolia, katseesta kaatumista, kantamista, sukkajalkapalloa, seisomavammaisten käsipalloa, muistipelejä, painonantamista, liikeimproa ja muuta. Ja aina aika ajoin juostiin Ian, Katin, Markun, Tiinan ja Pikin kanssa milloin missäkin käsiohjelmakuvia napsimassa. Kevätkauden päätti huhtikuun puolivälissä ensimmäiset kaksi läpikahluuta, joista jälkimmäisen näki myös Satu Rasila. Tiettyä runttauksenomaisuutta siinä muistaakseni oli, esitys jouduttiin viemään läpimenovaiheeseen jo 26. harjoituksen kohdalla ja se on aika pian se. Toukokuussa käytiin vielä istumassa iltaa kimpassa ennen kesätaukoa. Väki huokui lämpöä ja tyytyväisyyttä. 

Syksyllä neljän viikon puristus, jota ennen ehti jännittää hetken, mitä tauko on tuottanut ja kuinka paljon energiaa kuluu muistelemiseen. Näyttelijät olivat kuitenkin tehneet läksynsä; oman kokemukseni mukaan muistelemiseen meni päivä, korkeintaan kaksi. Loppusuoran ohessa käytiin uudestaan Marian kartanossa ja kuvattiin traileri Paltaniemellä. Visuaalinen perusratkaisu oli tehty jo keväällä, nyt saatiin harjoituksiin mukaan myös koroke ja hiljalleen mukaan ilmestyivät valot. Työryhmään liittyivät myös Soile tarpeiston, Juha valomiehen, Mika järjestäjän ja Juho äänimiehen ominaisuudessa; kaikilla oli tärkeä osuus esityksen hiomisessa. Esitys valmistui ajallaan, ensi-ilta oli huima kokemus ja nyt, kahdeksannen esityksen jälkeenkin, homma kulkee mainiosti ja katsojakeskiarvokin on mukavasti 150 luokkaa.

Tulin ulkopuolelta, vierailijana taloon. Jännitin aivan perkeleesti, paljon enemmän kuin kotitonteillani. Tuntui, että tämä jännitys näkyi harjoituksissa ainakin koko kevätkauden. Harjoituksissa oli sekä levollinen että jännittynyt tunnelma. Levollinen, koska aistin molemminpuolisen ja monenvälisen luottamuksen, jännittynyt kai ainakin siksi, koska itse jännitin. Ja ehkä joku muukin jännitti. Suhtauduin kovin kriittisesti omaan työhöni. En saanut selkeiksi lauseiksi omaa tulokulmaani esitykseen. Ohjasin näyttelijöitä paikoin epäselvästi, koukeroisia jutellen, juttua hakien. Hain kai sitä suuntaa siinä. Jossain vaiheessa tajusin, että minun työtäni on tehdä tästä matkasta ja esityksestä mahdollisimman syvä, yhteinen ja totuudellinen. Näiden kolmen suuren sanan varaan rakensin, niitä kohti halusin kulkea. Ei olisi tarvinnut kipseillä niin paljon. Näin heti, että näyttelijät ovat motivoituneita ja valmiita. Olisi vain pitänyt luottaa tähän tunteeseen, relata, antaa lentää. Nautin suunnattomasti siitä, että Piki, Tiina, Markku, Minna ja Harri – ja myöhemmin Olli, Soile ja kumppanit - istuivat paljon harjoituksissa, välillä hiljaa, omiaan tuumaillen, välillä tekemisiämme kommentoiden. Se oli hirveän tärkeää. Työskentelyilmapiiri oli avoin ja keskusteleva, alusta asti.   

Kahta asiaa suhteessa taloon tulooni ihmettelin kevään aikana. Ensinnäkin, täällä Kajaanin Teatterissa – ja varmaan laajemmin suurissa ja keskisuurissa suomalaissa teattereissa – on sisäänkirjoitettuna selvä hierarkia. Prosessia johtaa ohjaaja. Ohjaajan alapuolella ovat samalla viivalla suunnittelijat ja näyttelijät ja näiden jälkeen tulee esityksen tekniset ja tuotannolliset toteuttajat. Se tuntui omituiselta, kun oma aiempi kokemus oli enemmän tyyppiä kaikki kimpassa syli täysillä auki siihen maisemaan, sitä halki poikki ja pinoon. Tämä hierarkisuus näkyy ihan pienissäkin arjen käytännöissä, kuten sellaisissa suunnittelijan heitoissa, että ”minähän vain ehdotan, ohjaajahan ne päätökset tekee” tai siinä, että kuiskaajaa, näyttämömestaria ja järjestäjää lukuun ottamatta toteuttajapuolen osaajia ei näy harjoituksissa ikinä tai siinä, että harjoitustilanne koetaan joksikin, joka on näyttelijöiden ja ohjaajan välinen, eikä koko työryhmän yhteinen tilanne, tai sellaisessa kenen tahansa suunnittelijan ajoittaisessa katsomon penkkiin hautautuvassa asennossa ja asenteessa, joka kielii siitä, että minähän olen vain sivullinen vailla puhevaltaa, mitäpä sanottavaa minulla nyt voisi olla. Puhumattakaan sitten tästä liki myyttiset mittasuhteet saaneesta ”despoottiohjaaja”-puheesta, johon täälläkin käytäväpuheissa törmäsin. Heitot eivät toki olleet tarkoitettuja minulle, mutta ne kielivät paljon siitä, millainen valta ohjaajalle annetaan. On nimittäin niin, että tämä valta ei - ainakaan yksin - ole ohjaajan itsensä sanelemaa, vaan rakenteen ja käytäntöjen luomaa – ja siten niin valitessamme täysin purettavissa. Voi hyvin olla, että on yksinkertaista ja viisasta, että on joku, jolla on lopullinen kokonaisvastuu esityksestä, että on joku joka johtaa harjoituksia ja jolla on veto-oikeus liki kaikkeen, tai ehkä jonkun mielestä jopa se, että on joku, jolla on käytöstapavapaa käskytysvalta, mutta tämän vallan sopimuksellinen luonne tulisi tuoda useammin esiin. Ajattelen itse, että harjoitusprosessin alku, ne tärkeät ensi metrit, ovat tuon sopimisen aikaa. Valta ei automaattisesti sijaitse jossain. Valta on suhteita, valta on sopimuksia. Jos siis joku ohjaaja on paska tyranni, voi sen ohjaajan sättimisen ohessa itse miettiä, miksi ja miten minä ja me olemme suostuneet antamaan sille ohjaajalle avaimet tähän paskaan tyranniuteen. Olisinko minä, olisimmeko me voineet toimia toisin? Voisimmeko esimerkiksi ottaa enemmän vastuuta ei vain suhteessa omaan työnkuvaamme vaan koko esitysprosessiin? 

Minulle ideaali prosessi on sellainen, joka ainakin alkaa hyvin yhteisesti. Tämä tarkoittaa hyvin konkreettisia asioita: kun harjoitukset alkavat, saliin mennään yhdessä ja niitä asioita tehdään siellä yhdessä. Keskusteluun osallistuvat mieluiten kaikki. Tässä vaiheessa pitäisi uittaa koko porukka juttuun sisään, riippumatta omasta työnkuvasta. Jos tuota uittamista ja sisäänuimista ei tapahdu, oma osa, oli se sitten tarpeistonhoitajan, lipunmyyjän, markkinointiassistentin tai lavastuksen toteuttajan, jää väkisin sivulliseksi tai ulkopuoliseksi. Tässä vaiheessa tehdään myös ne sopimukset. Ohjaajan on hyvä kertoa mahdollisimman avoimesti, miten hän aikoo työskennellä ja millaisia toiveita hänellä on työtavan, prosessiin osallistumisen ja paneutumisen suhteen, toisin sanoen miten juuri tämä prosessi olisi hänen nähdäkseen syytä järjestää. Näkökulmia ja ideoita tähän tarvitaan heti myös muilta.  

Toinen hämmennystä herättänyt seikka oli se, millä volyymilla prosessiin sen alkumetreillä osallistutaan. Perustilanteemme harjoituksissa keväällä oli, että paikalla ovat näyttelijät, minä ja kuiskaajana tärkeän työn tehnyt Petja, ja sitten Tiina, Minna, Markku, Piki ja Harri mahdollisuuksien mukaan, melko paljon, ja Pena ajoittain. Suunnittelijoista Ollia ja Tarjaa näkyi harjoituksissa vähän, toteuttajista ei juuri ketään, markkinoinnista tai muualta talosta ei myöskään. Kevään läpimenomme taisivat käydä ainakin Miko, Teija, Anja, Ulla ja Kari katsomassa.  Syksyllä meno muuttui intensiiviseksi Ollin ja Juhan osalta ja Mika ja Penakin olivat paljon treeneissä. Arvokkaita kommentteja äänisuunnittelun toteutukseen tuli myös Juholta. Pointti on tässä: minun, ulkopuolisen silmiini näytti keväällä siltä, että toiset tekevät talossa – kärjistäen – 150-prosenttista työaikaa ja toiset 30-prosenttista. Ymmärrän kyllä, etteivät harjoitukset ole se ainut työn osa-alue, että siihen kuuluu kaikilla valtavasti muutakin. Mutta todellako niin pitkälle, että osallisuutensa siinä prosessissa voi valita lähes miksi tahansa maan ja taivaan väliltä? Vaikka vähempikin riittäisi, eikö työ olisi sisäistyneempää ja nautinnollisempaa, jos siinä olisi mukana tiiviisti alusta asti? Jos joillakuilla ei ole aikaa osallistua harjoituksiin, siis sinne, missä se talon tärkein toiminta, TAIDE, luodaan, onko työaika ja sen jakaminen suunniteltu ihan oikein? En tiedä onko tämä esimiestason vai työntekijätason ongelma, mutta jokin käytännöissä tuntui olevan omituisesti vinksallaan. 

(...)

Katoavan maan erityispiirteitä on, että moni prosessin suunnittelija on tässä hypännyt sivuun omalta tontiltaan. Kaikki mainitsemani hypyt ovat olleet perusteltuja, innostuneesti ja kunnianhimoisesti toteutettuja. Toivon todella, että vastaavanlaiset työnkuvan väliaikaiset muutokset ovat tämän talon sisällä mahdollisia vastaisuudessakin. Ne kuitenkin tarkoittavat aina sitä, että työt kasautuvat hetkellisesti pahasti päälle, jos mistään vanhasta ei luovuta tai höllätä otetta. Tähän soisi jatkossa esimiestasolla ja yhdessä esimerkiksi puvuston tai tekniikan lähimpien kollegojen kanssa paneuduttavan. 

Lopuksi sananen näyttelijöille. Jaetuin oma matkani on tullut kuljettua teidän kanssanne. Otitte minut heti hyvin vastaan. Teistä on aistinut alusta asti korkeaa motivaatiota, innostusta ja uteliaisuutta suhteessa esitykseen, kokeiluniloa ja –halua. Olette suhtautuneet kärsivällisyydellä niihinkin hetkiin, kun ohjaaja – tai joku muu kollega - on lyönyt ratkaisuja etsiessään päätään seinään. Näyttelijän ohjaaminen on osa-alue, jossa tunnen olevani vielä kovin keskenkasvuinen, mutta on tuntunut siltä että meidän välisessä yhteistyössämme ja arjen kommunikaation tasolla sille keskeneräisyydellekin on ollut hienosti tilaa. Jokainen teistä on hakenut itsenäisesti ja keskustellen omaa reittiä roolinsa tykö, mutta myös osallistunut aktiivisesti esityskokonaisuuden ajattelemiseen. Yhteistyömme on ollut orgaanista, hengittävää, kuuntelevaa ja lempeää. Ja juuri tuo esityksen edun ajatteleminen ohi pelkän oman tontin on sitä maastoa, joka on tehnyt matkasta meille kaikille tärkeän, yhteisen, kokemisen arvoisen. 

Harjoitusprosessin varrella sattuu aina myös hetkiä, jolloin näemme toisistamme jotakin, mikä ei taivu tai päädy sanalliseksi ilmaisuksi.  Näitä hetkiä jäin joskus miettimään. Että tietävätkö nuo, että minä kyllä näen, että kaikki näkyy. Niin se, mikä ehkä hiertää kotiosastolla tai toisaalla elämässä kuin se, mikä puristaa oman roolityön suhteen tai millainen suhde kenelläkin kuhunkin työryhmän jäseneen on. Se virtaus on niin huima ja täysi siinä välissä ja kaikilla väleillämme, kaikki mitä tapahtuu, kaikki mitä ei ehdi sanallistaa, kaikki mitä tuntee ja ajattelee. Kaikki näkyy. Totaalisen läpinäkyväksi tämä prosessi ei päätynyt, mutta toisaalta tuntui vahvasti siltä, että kaikki olennainen tuli läpi prosessin artikuloitua ulos, että pukukopin tai kotimatkan puolelle ei tarvinnut koskaan jäädä sadattelemaan mitään muuta kuin matkan ja ratkaisujen keskeneräisyyttä. Ja ehkä on myös niin, ettei ihan kaikkea tarvitse jakaa – ainakin niin kauan, kuin tuo jakamaton aines ei tule yhteisen työskentelyn tielle. Hengittävä, yhteinen prosessi tarvitsee toteutuakseen myös aimo annoksen rauhaa, kunnioitusta ja yksityisyyttä. 

*

Hyvä purkukeskustelu kaiken kaikkiaan, paljon asiallisia, kiitollisia, rakentavia puheenvuoroja. Liikuttumistakin. Selvästi näki, että juttu on ollut tekijäporukalleen tärkeä ja monella tapaa ainutlaatuinenkin kokemus (mikä ei sinänsä yllättänyt, mutta, noh, kuitenkin).

Prosessipurun jälkeen yhdeksäs esitys. Täysi tupa! Hyvä, vivahteikas veto, joka alkoi reilusti myöhässä kun joku ryhmä tuli viime tipassa paikalle ja kukin sen jäsenistä halusi lunastaa itse lippunsa.

Esityksen jälkeen geriatri Taina Huuskon mainiosti alustama, vajaan tunnin mittainen yleisökeskustelu, johon osallistui ilahduttavasti 125 (Janne laski!) katsojaa. Taina alusti hyvin ja katsojilla tuntui olevan paljon kysyttävää nimenomaan häneltä ja nimenomaan muistisairauksiin, alzheimerin etenemiseen, hoitoon ohjaamiseen, omaishoitoon, lääkitykseen, käytöshäiriöihin ja saattohoitoon liittyen. Tuli tunne, että vastaavanlaisia asiantuntijoita kannattaa pyytää keskustelujenalustajiksi vastaisuudessakin; ihmisillä on selvästi tarve purkaa kokemuksiaan dementian eri muotoihin liittyen ja kysyä niitä kiperiä kysymyksiäkin.

Ja sitten vielä: esityksellemme on tullut kaksi keikkapyyntöä, Suomi-instituuttiin Tukholmaan ja kulttuuritehdas Korjaamolle Helsinkiin. Mikään ei ole tietenkään vielä varmaa, mutta olisihan tällä suuri ilo ja kunnia keikkailla noille leveyksille! Oi jospa, oi jospa...

Antoisa päivä siis, todella! Pelkkänä ilona täällä.

Loppuviikko musikaalia ja klubi-iltaa, ensi viikolla jatketaan kahden vedon voimin.

7. ja 8.

Tuplavetopäivä takana, hyvä boogie. Näin ensimmäisen, siinä inasen lämmitysesityksen sävyjä, mikä näkyi alkupuolella intensiteetin puutteena, mutta kuitenkin: tasaista laatutyötä. Erittäin keskittynyt - ja iäkäs, jälleen - yleisö, aisti kyllä että osuu ja kolisee. Ja mukavaa oli nähdä porukoita. Illalla vähäväkisempi veto, jonka jälkeen porukat ilmeisen puhki, mutta kelpo draivi kuitenkin, kertoi Kati. Katsojia ekassa 200 ja tokassa vajaa 80 (/215).  Päiväesitykset näyttävät nyt vetävän ryhmiä paremmin, tiedä häntää mistä johtuu. Torstaina jatketaan.

Osallisuudesta

Perjantai-ilta, kello pian puoli yksitoista. Istun kotona hämärässä, polttelen kynttilöitä ja valvon lasteni unta. Tämä on käynyt tavalliseksi  viikonloppuillan vieton muodoksi tämä, enkä varsinaisesti jaksa valittaa. Huomenna kaksi esitystä, joista ensimmäisen näen. Ihanaa.

Ensi viikolla on myös Katoavan maan "purnu". Se on Kajaanin teatterilla vakiintunut, muka-hauska (hehheh) nimitys prosessipurulle, ja järjestetään nyt sangen ajoissa suhteessa siihen, että esityskautemme ulottuu tällä tietoa huhtikuun 2014 alkuun asti. Mieli haroo hiljalleen jo, mitä siellä sanoisi.

Paljon purnattavaa ei tokikaan ole, niin antoisa ja orgaaninen matka tämän esityksen kanssa oli - ja on yhä. Joitain hämmennyksen aiheita tavoitan kyllä keväältä. Ne liittyvät ennen kaikkea ensimmäisiin työviikkoihin ja siihen, miten tällaisessa taideinstituutiossa asetutaan prosessin äärelle.

Kun on toiminut pitkään teatterin ja laajemmin taiteen vapaan kentällä, pitää itsestäänselvyytenä, että työryhmän tahtotila tuohon asettumiseen on yhteinen. En suoranaisesti epäile sitä tässäkään; erikoiselta tuntui aikanaan vain se, miten on mahdollista, että osa esityksen suunnittelijoista ja toteuttajista asettui jutun sisälle ja äärelle heti ja intensiivisesti ja osa vasta syksyn puolella jos silloinkaan. Näytäntökausien välissä oli tietenkin jonkin verran vaihtuvuutta työtehtävien suhteen talon sisällä, mutta en puhu nyt siitä. Jos otan tulokulmakseni tämän prosessin, minun silmiini näyttää siltä kuin osa työryhmän jäsenistä / talon työntekijöistä antaisi jutulle 170% ja osa 20% työajastaan. Ja kaikkea tältä väliltä. Ihmetyksen aiheeni jälkimmäisten suhteen on se, mihin muuhun se työaika hupenee. Eikö esityksen (taiteen) ja sen harjoittelemisen pitäisi olla taidelaitoksessa kaiken työn tärkein yhteinen nimittäjä - ja siten sen tekijöiden alati juuri tämän työn äärellä? No, tekniikan suhteen työaika kuluu tietysti muiden esitysten ajoihin, kalustohuoltoon jne. Mutta silti omiin silmiini näyttää siltä kuin suhde ja etäisyys prosessiin olisi valittavissa miltei miksi tahansa heilautan kättäni kerran kuussa -tyyppisestä asennoitumisesta totaaliseen antautumiseen ja ajattelutyöhön.

Tämä kaikki näkyy myös lopputuloksessa. Moni asia on kohdallaan vähäisemmälläkin panostuksella ja läsnäololla, mutta on syytä kysyä, olisiko työ antavampaa ja kokonaisvaltaisempaa, jos sen eteen vaivautuisi uhraamaan / saisi (työnantajan puolelta) uhrata kuitenkin enemmän aikaa?  Voisinko teatterin tekijänä ja työyhteisön jäsenenä ylipäätään miettiä osallistumisen astettani ja käytäntöjäni uudelleen? Voisinko miettiä sen erikseen suhteessa jokaiseen prosessiin, enkä jonakin vuonna kirves omaksuttuna, hyväksi ja turvalliseksi katsomanani työtapana?

Mutta joo, tämäkin sen läpi, että olen pelkkää kiitollisuutta, liikutusta ja iloa kun ajattelen näitä ihmisiä tässä. Tekisin heidän vuokseen mitä tahansa. Kaikkein mieluiten uusia esityksiä. Pian! Pam!

Elän onnellista ja täyttä vaihetta töiden (ja kodin) suhteen. Joutilaisuuttakin aika ajoin on. Katoavan maan ansiota on myös jonkun sellaisen mahdollisuuksien horisontin avautuminen, jota en nähnyt aiemmin. Olisi taottava nyt, kun rauta on kuumaa. Ja minä poika taon!

Näitä pähkäillessä höyhensaaria - ja huomisen riemuja kohti!

Pus pus

Vajaan kahden viikon esitystauko loppusuoralla, lauantaina jatketaan kahden vedon voimin.

Lueskellut Paula Salmisen ja Elina Snickerin toimittamaa, suomalaisten näytelmäkirjailijoiden taidetta ansiokkaasti käsittelevää teosta "Jumalainen näytelmä" (Like 2012). Lukuisten muiden mahtavien esseiden joukossa myös Rasilan Sadun teksti "Hyllyyn kirjoitettu", jossa Satu pohtii, millaista on kirjoittaa näytelmää, joka ei päädykään näyttämölle. Mielenkiintoista lukea tuota Katoavan maan kantaesitykseen saattamista vasten... Hieno kirja muutenkin, suosittelen lämpimästi! (Ja on siellä Kajaani monessa muussakin mukana, erityisesti Krogeruksen Annan tekstissä, jossa Pahan lapsen ja Palopukin ja tähdenlennon prosessit tulevat todella kiinnostavasti, joskin harmillisine pikkuvirheineen tyyppiä pukusuunnittelija Tiina SiltaNEN, avatuiksi...)

Apurahahakuja, toimistohommia, kokoustelua, Kekriä, tulevan ohjaukseni suunnittelua, työryhmän keräämistä siihen, aikataulutusta, perheen kanssa olemista, huonounisuutta, hyväntuulisuutta, sillisalaattia, voipumusta, muuallaoloa, talohommia, arkea, marraskuun hyhmää. Ilo päästä taas lauantaina porukoita näkemään!

4, 5, 6

Neljäs, viides ja kuudes Katoavan maan esitys takana, kaikki vuorokauden sisään pe-la. Ekassa noin 160, tokassa noin 130, kolmannessa noin 90 katsojaa. Ihan ok siis. Näin vain ensimmäisen kun kotona unikoulua ja kipeilyä lasten kanssa. Hyvä veto, ehkä hivenen lämmitysesityksen fiilistä mutta vain hivenen. Näkee, että juttu rupeaa solahtamaan entistä rennompaan suuntaan, säilyttäen silti intensiteettinsä.

Esityksen jälkeen eka yleisökeskustelu, jonka alusti Kirsi Törmi. Kirsi otti näkökulmakseen vaikeiden tunteiden jakamisen pitkässä parisuhteessa, erityisesti surun, pohtien miten tunteidensa ja haavoittuvuutensa kanssa uskaltaisi olla ihmissuhteissaan läsnä, auki, tosi. Keskusteluun jäi kolmisenkymmentä katsoja-osallistujaa. Aika varovainen ja rauhallinen, tiiviisti ilmaiseva ja poukkoilevasti kommentoiva keskustelu oli - ei oikein lähtenyt vuolaasti virtaamaan mihinkään suuntaan tai aiheeseen, mutta hyvä näinkin. Jokainen yleisökeskusteluistamme rakentuu varmasti omannäköiseksi kokonaisuudekseen.

Tokasta vedosta Katilta viestiä, että ehkä parasta Katoavaa ikinä. Esitys ja sen moottorit ovat mainiossa vedossa, joten mikäs on nautiskellessa! Nyt vajaan kahden viikon esitystauko ennen seuraavia (9.11.).

Ja sitten vielä tämä

Kiitos esityksestä, se oli minulle hyvin hyvin tunteikas kokemus tärkeistä aiheista (vaikeneminen, pitkän suhteen koko kirjo ennen kaikkea). Niin tunteikas, että itsekin pelästyin reaktiotani; kun olen tällainen kontrollifriikki, teatterissakin, tunteiden näyttäminen tuntuu usein vaikealta. Jotenkin siinä on aina se läsnä että onko lupaa, että mitä nuo muut ajattelevat, näkevätkö ne minut, paljastunko. Vaikeus hengittää vapaasti. Ja toisaalta, tunteissa vellominen on usein teatterissa sellaista, mistä en pidä. Niitä ikään kuin painetaan napista. Ymmärrät varmaan. Vedetään oikea nyyhkybiisi oikeaan kohtaan ja odotetaan, että tulisi tietty reaktio. Se on pahimmillaan vastenmielistä vallankäyttöä. Katoavasta maasta aisti myös, että katsojan tunnekuljetusta on ajateltu. Mutta. En osaa selittää tätä täysin, mutta ilokseni kaikki laskelmointi loisti siitä poissaolollaan. Ehkä se vain oli niin vilpitöntä, aitoa. Jopa siihen asti, että näyttelijöiden "suoritus" tuntui minusta hätkähdyttävän omakohtaiselta, kyyneleineen ja muine vuodatuksineen. Tuli nopeasti olo, että prosessin on täytynyt olla tekijöilleen merkittävä. Muu sitä ei oikein selitä. Kun on auki ja antaa virrata (vaikka henkilöt olisivat näennäisesti kuin.. tukehduksissa), katsojakin pääsee virtaamaan. Sitä se kai on..? Luulen että esitys avaa laajemmassakin mielessä jotain yhteisömme tunnelukoista, ja ehkä saa katsojat puhumaankin niistä tunteistaan, ettekös te keskustelekin? Sikälikin esityksellä on varmasti laajemmankin katarsiksen mahdollisuus :) Ehkä tuun talvemmalla vielä uudemman kerran ja uskallan jo vähemmän piilossa.. Kauankos esitys muuten pyörii?  

Kirjallista

Ohessa pientä koontia tähän mennessä tulleesta, varsinaisten kritiikkien ulkopuolisesta, omiin korviini kantautuneesta kirjallisesta palautteesta (sähköposti, fb, viestit):

Kajaanin kaupunginteatterissa nähtiin juuri ensi-illassa Satu Rasilan käsikirjoittama ja Eino Saaren ohjaama Katoava maa, joka kuvaa kypsästi ja syvällä hehkulla muistamisen ja vaikenemisen haastavaa aihetta. Miten intensiivistä työtä Ensembleltä; Häikäisevän hyvä Katriina Hänninen ja upeat Janne Kinnunen, Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen! Kajaanissa on vahva teatterisyksy.

Vaikuttava esitys tuo Saaren Einon ohjaama Katoava Maa, jonka juuri ensi-illassa katsoin. Tulee niin lähelle kun meillä jokaiselle lienee suvussa tai lähipiirissä muistisairaita ja oma kohtalokin mietityttää. Ei mikään pikkujoulunäytelmä, mutta niin hyvin tehty ettei pitkästytä. Jokainen neljästä näyttelijästä osaa, mutta Helenan rooli oli kuin tehty Hännisen Katille. Kaunis lopetus ja yleisö taputtii seisaaltaan.

Eilen tarjoutuneen yhtäkkisen mahdollisuuden hyödyntäneenä, pääsin katsomaan Katoava maa- ensi-iltaa.(Kiitos naapurin rouvien) Nyt on silmät turvoksissa, ei nimittäin meinannu tulla tunnekouhuista ja itkusta loppua kotonakaan.

Upeaa ensembletyötä! Näyttelijät, ääni, visuaalinen toteutus, koko kattaus. Ehdottomasti parhaita esityksiä, mitä olen Kajaanin teatterissa 2000-luvulla nähnyt. Kiitos!

Katoava maan parasta antia oli teoksen esteettisyys ja elokuvallisuus. Huikean kauniita hetkiä, jotka on sommiteltu näyttämölle herkästi ja tarkasti. Tasapainoinen kokonaisuus kaiken kaikkiaan. 

Kiitos esityksestä. Me sitten istuttiin esityksen jälkeen tunti tuolla pihalla kylmässä, alkuun ihan hiljaa vaan ja siitä se jotenkin lähti, koko tähänastisen purkaminen. Isot vyöryt, itkettiin ja puhuttiin vaan. Miten tästä nyt voisi kiittää..? Oli tärkeä ja tosi pakahduttava kokemus, ja antoi myös voimia. Suuri työ!

Kiitos esityksestä. Takariviin ei ihan tuntunut yhtä hyvältä kuin silloin pääharjoituksessa, mutta aisti kyllä että lähemmäs kolisee. (Vaikea on tuo Kajaanin teatterin tila.) Katia ja Jannea varmaan on jo paljon kiitelty, mutta mä olin eniten fiiliksissä Satun ja Patun työstä: hemmetin tarkkaa ja ajateltua näyttelemistä. Hienoa porukkaa sulla kaikki tyynni! 

Kiitos vielä Eino. Vaimokin tykkäsi, että parasta Kajaanissa sen Krogeruksen parhaan jutun jälkeen, mikä se oli? Kuin ensimmäistä päivää? Täytyy melkein tulla syksymmällä uudestaan... 

Pidin paljon esityksen visuaalisesta toteutuksesta ja äänistä. Ne antoivat tilaa ja aikaa, rauhaa katsoa. Puvustus tuki ajallista kuljetusta hienosti. Katsomossa oli helppo hengittää ja tilaa tuntea ja se on tärkeää. Terveiset koko työryhmälle! 

No oli se vähän pitkä se kakkonen, mutta olipahan aikaa ajatella koko sitä ykköstä. 

Kiitos esityksestä. Hieno teksti, liikuttava. Ison duunin ootte tehneet. Selvästi yhteinen juttu, joka löytää varmasti laajemmankin yleisön suosion. Verratonta pertsaa, tykkään! 

Piti lähteä kun ei jotenkin pystynyt sanomaan mitään. Kiitos.

Kiitos älyttömästi esityksestä! Aivan kaikille. Yksikään esitys ei ole koskaan koskettanut noin. 

Kiitos esityksestä! Hieno teksti, hyvä ohjaus ja ilmava toteutus. Kantaa ja kannattelee katsojaansakin ja sitten iskee kun sitä ei odota, oikeissa kohdissa. Lohdullista ja kipeää. Itkettävää ja puhdistavaa. Täällä taas vetistellään, armon maisemissa :) 

Tekstiviestit

1

Vastaanotettu 16:41:38 tänään

Hei Eino! Esitys meni hyvin. Intensiteettiä, latausta oli. Yleisö mukana! Hyvä mieli. Terkkui!

2

Vastaanotettu 16:42:37 tänään

Eino! Upea esitys! Niin intensiivinen, latautunut, kokonainen, kaunis. Näyttelijät loistivat: piiruntarkkaa työtä olette tehneet. Itkuksihan se meni :) Kiitos! Ja terveisiä!

Avoimet yleisökeskustelut

http://www.kajaaninteatteri.fi/?pid=987

Tämä hieno saksalainen Alzheimer-dokkari

tuli eilen FST:ltä ja on nyt katsottavissa kuukauden Yle Areenasta. Saattaa olla, että tuli linkitettyä jo keväällä, koska on uusinta.

http://areena.yle.fi/tv/1871117

Pyrystä

Toinen esitys takana, tänään kolmas. Päivänäytöksiä, eilen joku 110 katsojaa ja tälle päivälle noin 160 varausta. Ne ovat päivävedoille hyviä lukuja ne.

Tasainen, mukavasti rosoinen, keskittynyt esitys. Ei "toinen esitys" siihen tapaan, mitä teatteriväki tapaa pelätä, muttei kuitenkaan yhtä hurjatunnelmainen kuin ensi-ilta. Aika lailla siis mitä odottaa sopi. Pientä taaplailua ekassa kohtauksessa ja viisi tarkentavaa pikkumuutosta esityksen jälkeen, lähinnä isku- ja asemointijuttuja. Hyvä yleisö, etupäässä senioreita ja joku opiskelijaporukka. Ja tuli ne standing ovationit uudestaankin, tosin vain yhden hengen sellaiset, kiitos Vatulan Eskon :)

Hiukan tuskaisalta tuntui katsoa. Näkee, että tuolla se menee, esitys, ja tuolla ne menevät, esiintyjät ja muu väki, nyt, tuon kanssa ja muissa kinkereissään, Grothin ja Törmin maisemissa jne. Vaikeus suostua siihen, että ihan uusi taival alkoi nyt. Että tämä etäisyys tässä. Ja samalla pyrkimys käytännönläheisyyteen: teen työtäni, hellin teostamme. Pitää esitys liikkeessä, parannella sitä, tarkentaa ja kiihdyttää yhä uusiin ulottuvuuksiin - tätä ja satunnaisia yhdessäolon hetkiä se on nyt. Valmis paketti Katoava maa ei koskaan ole. Muutos on teatterin luonto.

Siltalan Tiina, lavastajamme, kehotti jo ensi-iltajuhlissa tuumimaan reippaasti uusia ehdotuksia talolle toteutettavaksi. Täytyy niitä muhitella ja tekstejä lukea. Mutta muutakin kautta voisi edetä, miettiä miten näiden  kanssa voisi jakamista jatkaa ja yhteistyötä syventää... Ettei aina tarvitsisi mennä "virallista" ( = usein aivan helvetillisen byrokraattista ja hidasta) reittiä pitkin. Jo on mielessäni seuraavan, tammikuussa ensi-iltansa saavan pienimuotoisen juttuni alkukuva, ainakin metaforisella tasolla. Se kuva on se, mihin tämä esitys päättyy.

Tänään kolmas esitys. Sara Oulun reissussa ja lapset mulla kotona, joten väliin jää. Viikon päästä jatketaan, jolloin vuorossa myös ensimmäinen yleisökeskustelu.

"Neljäs" kritiikki

löytyy päivän Savon Sanomista. Hipsuhapsut siksi, että se on täsmälleen sama kritiikki kuin mikä ilmestyi Karjalaisessa maanantaina. Tässä linkki:

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kulttuuri/teatteri/lopullista-valoa-odotellessa/1690224

Suosittu kuva näissä jutuissa tuo muuten...

Alkaa uusi matka

On kulunut kolme vuorokautta ensi-illasta. Ensimmäiset kritiikit - kaikki hyviä, jotkut toisia, hmm, kuivemman tuntuisia, vaikka selvästi kiittäviä - ovat tulleet (tässä allahan ne). Toipuminen, jos ilmaus sallitaan, tuntuu olevan vasta alussa. Ja silti on jo alkanut uusi matka tämän kanssa. Esityskausi.

Katoavan maan ensi-ilta oli kaikkea mistä haaveilimmekin. Intensiivinen, tiivistunnelmainen esitys. Myötäelävä yleisö. Kirjailija paikalla. Standing ovations. Leppoisat, tunteikkaat ja lempeät bileet. Juhlimme pitkään ja hartaasti. Ihmiset olivat liikuttuneita niin katsomon kuin työryhmänkin puolella. Spontaaneja itkuunparahtamisia nähtiin illan aikana lukemattomia, onnesta täysiä. (Jotenkin jäänyt sellainen kuva esimerkiksi Patusta, että sillä oli silmät kyynelissä KOKO AJAN...) Väki oli vuolaana ja hihitteliäänä vielä pikkutunneilla, ja tämän tästä joku tuli kiittelemään siitä, kuinka onnistunut, tärkeä, ihana ja mieleenpainuva prosessi Katoava maa oli. Hämmentävääkin. Mutta hauskaa.

Itkin itse vähän, liian vähän. Piti jännittää kai kuitenkin, esityksen sujumista, ja no, en tiedä. Joku sellainen sisällä vieläkin, pakahtuneisuus koko taipaleesta, onni ihmisistä joiden kanssa sai jakaa, flowsta. Suuri kiitollisuus. Ja tietoisuus jonkin päättymisestä.

Ja laumankaipuu, heti.

Tämä oli minulle vierailu. Vierailu, joka muistutti yhteisön, kiinnittymisen, jossakin sijaitsemisen kaipuusta.

Olen viime vuodet tehnyt töitä freelancerinä. Generaattori on koko ajan ollut minulle se alkukoti, tukialusta ja kaikupohja. Samalla olen viime vuosina siirtänyt tehtäviäni ja perinteitämme muille, uusille sukupolville. Irtipäästäminen on tuntunut sekä tarpeelliselta (jotta kehittyisin ja jotta talo kehittyisi) että pakon sanelemalta. Mutten ole siirtynyt sujuvasti mihinkään uuteen, toiseen, löytänyt tai päässyt luomaan sitä. Vapaan ammattiteatterin perustamisesta olemme nyt käyneet ensimmäisiä keskusteluja, mutta se on vielä ihan lapsen kengissä se hanke, ja saa nähdä mitä siitä nyt syntyy, ja milloin. En ole kiinnittynyt nyt. Ja kun ei ole kiinnittynyt, työ tahtoo mennä jostain kulmien takaa huuteluksi, missä tahansa eikä oikein missään lymyilyksi. Katoavan maan upea porukka ja tämä hetkellinen sitoutumisen aika muistutti minua tästä.

Suruakin siis.

En ole varma, mihin suuntaan nyt.  Tätä pohdin. Mutta se omistani.

Ensi-illan intensiteetti oli jotakin, mitä ennakoissa ei vielä nähty. Näyttelijät huikeita. Kati oli hurjassa vedossa, mikä on kritiikeissäkin huomioitu, mutta niin oli koko jengi. Väkevää ja tarkkaa työtä, todella. Tähän pirtaan toivon jutun sukeltavan jälleen, kun esitykset torstaina jatkuvat. Tällä viikolla siis kaksi vetoa, to ja pe, päivänäytöksinä. Koitan valvoa esityksiä niin paljon kuin mahdollista, vähän perhe-elämän tilanteiden mukaan, luullakseni keskimäärin joka toisen. Tuntuu tärkeältä päästä tällekin puolelle siltaa, matkaa, tai  mitä metaforaa tästä nyt käyttäisi... Ja nähdä mihin se johtaa.

Kolmas kritiikki: Keski-Pohjanmaa / Leena Nygård

Ensin suora linkki http://www.kp24.fi/uutiset/348426/Muisti-katoaa-muistot-palaavat

Ja sitten juttu tähänkin.

*

MUISTI KATOAA, MUISTOT PALAAVAT

Keski-Pohjanmaa 15.10.2013


Katriina Hänninen ja Janne Kinnunen rakentavat yhdessä toden tuntua ja uskottavuutta. IA SAMOIL
Katoava maa. Käsikirjoitus: Satu Rasila. Ohjaus: Eino Saari. Rooleissa Katriina Hänninen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Mia Silvennoinen. Kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterissa 12.10.

Leena Nygård

KAJAANI

Kajaanin kaupunginteatterissa lauantaina kantaesityksensä saanut Katoava maa on tekijöidensä mukaan tarina muistista ja sen autioitumisesta, mutta myös laulu pitkästä suomalaisesta parisuhteesta, eletystä elämästä, jonka kipeimmät muistot ja huikaisevimmat onnenhetket puolisot muistavat kumpikin omalla tavallaan.
68-vuotias Helena, Katriina Hänninen, sairastaa alzheimerin tautia. Hänen miehensä, 73-vuotias Aarne, Janne Kinnunen, hoitaa häntä. Sairauden alkuvaiheessa alzheimer ei ole nujertanut Helenaa, hän on vielä voimakastahtoinen, säkenöivän älykäs ja huumorintajuinen nainen. Helena laskee leikkiä, kiusoittelee miestään ja suunnittelee hoitotestamenttiaan.

Muistin heikkeneminen ei useinkaan merkitse muistojen katoamista. Päinvastoin, ne valtaavat mielen yhä voimakkaampina, usein piinaavina. Helenalle ja Aarnellekin ne palaavat, ja kumpikin katsoo menneisyyttä omasta näkökulmastaan.

Mitä muistan, kun muistan sinut? näytelmässä kysytään. On ollut uskottomuutta, salailua, hylätyksi tulemista, vihamielisyyttä, torjuntaa ja suuria menetyksiä. On eletty yhteisessä valheessa ja puhumattomuudessa.Toki on hyviäkin muistoja, on oltu rakastuneita ja iloisen onnellisia, on tultu takaisin, rakastettu, lohdutettu, pidetty hyvänä.

Rakkaustarinahan Katoava maa on, mutta ei mitenkään seesteinen. Onko rakkautta se, että kerran lähtenyt vaimo palaa takaisin miehensä luo? Tai että Aarne hoitaa ja hemmottelee sairasta puolisoaan? Tai että vihdoin voi olla rehellinen ja kertoa kaiken?

Eletyn elämän kokemukset siirtyvät muistisairaalla muistoissa nykypäivään. ”Sä oot aina niin vihainen”, vaimo syyttää miestään, vaikka vihaisuudesta on jo kauan.

Satu Rasilan käsikirjoitus on hieno. Se perustuu tietämykseen muistisairaudesta, mutta ei ole kliininen sairauskertomus. Teksti on paikoin hauskaa, paikoin runollista.

Aarne vertaa vaimonsa mieltä autioituneen kotitaloonsa: seinien sisällä on ollut paljon elämää, ikkunoista on nähty vuodenaikojen vaihtelu ja pihapiirin toimet, mutta nyt sisällä ei ole mitään. Myös Helenan mielessä on yhä autiompaa ja pimeämpää, mies suree.

Eino Saaren ohjaama näytelmä on ehyt ja tasapainoinen, tuntuu että siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Katriina Hänninen on roolissaan kerta kaikkiaan loistava. Myös Janne Kinnunen vanhana omaishoitajana on hieno, yhdessä he rakentavat toden tuntua ja uskottavuutta.

Helenaa ja Aarnea nuorina esittävät Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen ovat aluksi toiveikkaina ja riehakkaina, myöhemmin toivon hiipuessa, uskottava pari. Joskus lähekkäin kohtaavat vanha Helena ja nuori Aarne, tai vanha Aarne ja nuori Helena.

Tiina Siltalan lavastus vie aluksi tyypilliseen vanhenevan pariskunnan makuuhuoneeseen, jossa värit ja valot ovat pehmeitä. Kun sairaus on edennyt, huone on pelkistetympi, samoin vuode, joka valkoisena tukee mielikuvaa sairaudesta. Jossain vaiheessa näyttämölle taiotaan rantakivet ja vesi, pimenee ja myrskyää.

Näytelmä saa ajattelemaan vanhuutta. Millainen se itse kullakin on, määräytyy paljon siitä, millaisen elämän on viettänyt. Mutta aina on mahdollisuus ymmärtämykseen ja rakkauteen. Näin ainakin Katoavan maan mukaan.

Kajaanilaisten Katoavasta maasta aistii huolellisen ja innostuneen ryhmätyön. Näytelmä on , uskoisin että sydämellä tehtyä, tasokasta perusteatteria, jonka sisältö välittyy laajalle katsojakunnalle.