Kolme tuntia harjoitusten suunnittelua takana - siinä viikon saldo. Pikkulapsiperheen arki kysyy ekonomisuutta työnteon suhteen, jokainen liikenevä hetki on käytettävä huolella. Elän elämänvaihetta, jossa ehdin myös kaivata työtä: aikaa oman ja jaetun ajattelun äärellä, hikeä ja matkantekoa kohti tuntematonta. Ehkä siksikin Katoavan maan maisemat tuntuvat nyt niin nautinnollisilta ja tosilta.
Teatterin väki on nyt Berliinissä opinto- ja teatterimatkalla. Näkevät mm. Ostermeierin Hamletin ja muutamia muita helmiä. Ihanaa. (Niin ja kyllä, ihan itse keräämillä / omilla rahoillaan.) Harjoitukset jatkuvat pääsiäisen jälkeen ensimmäisen näytöksen lopun kohtauksilla (13) Aika liikkuu, (14) Harharetki ja (15) Sylvin valokuva. Neljä harjoitusta. Kaksi viimeisintä uusina ja ykkösen kertausta. Merenkäynti - kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti - voimistuu näissä kohtauksissa tappiinsa, muistojen kuohut luhistavat, ravisuttavat ja puhdistavat Helenan ja Aarnen mielenmaisemaa totaalisella tavalla. Ylipäätään koko ensimmäisessä näytöksessä on tiettyä vääjäämättömyyden tuntua, kohtalonomaisuutta. Myrskyä enteillään ja lopulta se lävistää jokaisen tarinamme henkilöistä - ja toivon mukaan katsojatkin. Näissä loppupuolen kohtauksissa on myös vauhtia, josta tykkään, semminkin kun näytöksen alku kahlataan aika asetelmallisissa vesissä: esitellään henkilöt, suhteet ja Helenan taudinkuva, pedataan ja pohjustetaan sitä, mitä ei voi väistää.
Vaikeuksia joita ei voi väistää on käytävä suoraan päin.
Tämä lause toimi opiskeluaikanani huoneentaulunani, ja se sopii Helenan ja Aarnenkin pirtaan. Toinen näytös on Lohdun näytös, lohdun, lämmön ja luopumisen. Sen äärelle tuonnempana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti