torstai 24. tammikuuta 2013

Väliviikkoa, debattia

Tullut vietettyä joutenaikaa perheen parissa viime päivät - isot hetket kun ovat edessä. Tätä kirjoittaessani Generaattorilla harjoitellaan Roudan lastentanssiteatteriteosta Momo ja Harrastajateatterin Kajaanin Seminaarin lakkautusta ja sivistysvaltion tilaa käsittelevää Oikeusjuttua. Sissilinnassa saa pian ensi-iltansa Peukaloisen retket ja vielä ennen Katoavan maan harjoitusten alkamista Marie Jonesin komediaa Kiviä taskussa, minkä lisäksi teatterilla on meneillään yleisötyötä kehittävä projekti. Syksyllä teatterikauden avaa Joe DiPietron Elvis-musikaali Liekeissä! ja Jostein Gaarderin Sofian maailma pienellä puolella. 

Samaan aikaan paikallisessa mediassa käydään keskustelua, joka toistaa jo omalla Kajaani-historiallani melkoista kehää, keskustelua, jonka poliittisena missiona on paikallinen kulttuurikentän keskittäminen, rahoituksen tuntuva kaventaminen, "kansaanmenevän" ohjelmistopolitiikan edistäminen ja monessa haaveessa myös koko sektorin alasajaminen. Teatterilla vakkarina vuodenvaihteessa aloittanut Hanna Kirjavainen ja KS:n toimittaja Maria Kalliokoski kommentoivatkin jo tilanteen kiperyyttä, näköalattomuutta ja toisteisuutta teksteissään, joista ensimmäinen löytyy täältä ja jälkimmäinen täältä. Kirjoitin itse aiheesta jonkinlaisen sadun tai satiirin lauantain lehteen. Saa nähdä julkaisevatko, ronski ja karrikoiva muoto ja tyyli jäivät mietityttämään itseänikin. 

Taideviha on aihe, josta olisi laajemmankin tutkielman tai esityksen aiheeksi. Se on suvaitsemattomuuden muoto, josta on puhuttu vielä vähän. Samaan aikaan kun huoumme huolta rasismin ja populistisen ajattelun noususta Kreikan, Italian tai Unkarin tyyppisissä maissa, muualla sijaitsevana ja muille leimallisena ilmiönä, jätämme kernaasti huomioimatta, mitä omalle vihallemme ja omille ennakkoluuloillemme on tapahtumassa. Herraviha, Helsinkiviha, taideviha, muukalaisuuden ja tuntemattoman pelko... Kaikki nämä elävät ja voivat keskuudessamme hyvin ja sitkaasti. Moni ongelma johtuu yksinkertaisesti valistuksen puutteesta, tietämättömyydestä. Parhaat tulokset toimintamme aukeamisesta poliittisten päättäjien suuntaan olemmekin saaneet kiertäessämme johdonmukaisesti eri valtuustoryhmien edustajia läpi ja kertomassa yksinkertaisesti, mitä, miksi ja miten teemme ja toimimme. Samaan ruljanssiin lähteminen jokikisen valtuustokauden alkaessa tuntuu uuvuttavalta ajatukselta. Eikä ongelma ole suinkaan yksin päättäjien. Millä tämä patti olisi puhkaistavissa?

Kun ajattelen taiteen tekemisen arkea ja käytäntöjä, huomaan heittäväni horisonttiin yhä selkeämpiä haaveita sen monipuolisuudesta, moninaisuudesta. Ne kerrat kun olen itse, usein äänekkäästikin, kritisoinut teatterin ohjelmistoa, tai ollut tyytymätön omaan toimintaamme Generaattorilla, siis paikassa, joka on monella tapaa kotipesäni ja kiinnitymispisteeni, olen kokenut niiden linjan yksiulotteiseksi. Milloin keskitytään "pienen ihmisen poloisiin tarinoihin", milloin ryysyrantaestetiikkaan, milloin poliittiseen tuuttaamiseen, milloin turhan samansukuisiin aiheisiin. Päällekkäisyydet ja limittäisyydet saman kaupungin kulttuurikentällä tai saman teatterin sisällä ovat usein mielenkiintoisia sattumuksia, mutta yhtä usein kiireen sanelemia ja tiettyä toisteisuutta tuottavia. Siksi tämä kevät ja tuleva syksy kajaanilaisella kulttuurikentällä tuntuu huokuvan raikkautta, ilmavuutta ja diversiteetin tuoksuja! Kun vielä esitykset saadaan saatettua maaleihinsa, niin a vot, kyllä pitäisi kelvata, moneen lähtöön ja monelle lähtijälle. Ja juu. Poliittinen ja kansalaisaktivistinen työ epäilemättä jatkuu siinä lomassa.  

Mutta nyt tekemään ihan semmoista perusduunia kuin rooli- ja tekstianalyysiä. 

tiistai 15. tammikuuta 2013

Solariksen meri






Pitkät jäähyväiset

Tää taitaa olla pisin suomenkielinen dokkari (Yle/Elävä arkisto), mitä tästä aiheesta netistä löytyy.

Linkki siis täällä.

Kuinka tuoda meri näyttämölle

Ensimmäinen paltsu suunnittelijoiden kanssa takana. Hyvä kutku!

Istuttiin talolla Pikin (puvustus), Tiinan (lavastus), Markun (lavastusassaus) ja Tarjan (kampaukset ja maskeeraus) kanssa mukava parituntinen, saatettiin asioita alulle, tsekkailtiin mun piirustuksia ja Tiinan kuvia, rupateltiin haaveita ja haasteita läpi.

Katoava maa sijoittuu "erään avioliiton muistoihin ja makuuhuoneisiin vuosina 1963-2013". Jos haluaisi, esityksestä saisi Kuka pelkää Virginia Woolfia? -tyylisen rajun avioliitto- ja kamaridraaman, joka edellyttäisi myös aika käytännönläheistä, kotiin ja noihin "makuuhuoneisiin" keskittyvää suunnittelua. Sattuneista syistä meitä kaikkia tuntuu kiinnostavan enemmän tarinan ja sen visuaalisen maailman kytkeminen muistiin, muistoihin, unohdukseen, alzheimeriin. Ja tietyllä tapaa siis aihelähtöisempi näkökulma. Se vie visuaalista ideointia ulos noiden seinien sisäpuolelta, lähemmäs sitä avaruutta ja niitä mielenmaisemia, joissa Helena ja Aarne kahlaavat.

Karkeasti ottaen visuaalisen maailman voi jakaa otsikoiden "Koti" ja "Meri" alle. (Unohtamatta "Aikaa", josta myöhemmin lisää.) Merellistä symbolismia ja tapahtumista on tekstissä paljon. Maisemaa, niin mennyttä kuin nykyistä, pyyhkii muistin ja unohduksen meri. Helenan ja Aarnen yhteisen elämän traagisin piste sijoittuu meren rannalle. Heidän välienselvittelyään ja matkaansa kohti vääjäämätöntä kuvaavat (tunne)kuohut, pärskeet, myrskyt, tyyntymiset. Mereen liittyvät myös eletyn ja elämättä jätetyn elämän hallitsemattomuus ja haltuunottamattomuus. Yksinäisyys ja kaipuu. Mysteeri, vaara ja voima. Ikuinen.

Tavoitteena, jaettuna, uskoisin, on tehdä voimakkaan visuaalista, taiteellista teatteria. "Merta" ei voi näyttämölle pyydystää. Ei auta maalailla aaltokuvioita taustapahveihin, kuvittaa tai alleviivata. Kysymys ei ole myöskään vain mantereita ympäröivästa, laajasta ja yhtenäisestä suolavesikerroksesta, joka peittää noin 381 miljoonaa neliökilometriä eli 70,8 prosenttia maapallon pinta-alasta, vaan - tavoitellakseni täsmällisempää ilmaisua - muistin ja unohduksen merestä. Sitä pitäisi päästä aistimaan ja siitä vaikuttumaan kaikilla osa-alueilla lavastuksesta puvustukseen, valoista ääniin. Jollain tapaa voisi puhua portista, jonka läpi katsojat kutsutaan katsomaan omaa mertaan, muistinsa merellisimpiä maisemia.

Puhuimme myös kerroksellisuudesta, simultaanisuudesta, vanhentamisesta, alzheimerista, lapsuudesta. Tuulesta, joka tempaa mukaansa. Kehikoista ja verkoista. Peilipinnoista. Horisontin pyydystämisestä. Esineistä, joilla on sielu. Pienistä yksityiskohdista, joita Katoava maa vilisee. Maatushkanukeista, valokuvista, päiväkirjamerkinnöistä, Äidin laatikosta, Aarnen tuolista. Ajankuvasta ja epookista puvustuksessa. Mahdollisesta vierailusta johonkin paikalliseen hoitokotiin. Aikatauluista ja muusta.

Kahvikin oli hyvää.

Niin ja se roolitus, sekin tuli eilen tehtyä. Päädyin loogisimpaan ratkaisuun suhteessa esiintyjien ikiin. Se tuntuu nyt hyvältä.

Helena - Kati Hänninen
Aarne - Janne Kinnunen
Nuori Helena - Satu Lipponen
Nuori Aarne - Mika Silvennoinen

Tekstissä on myös Annukan, Aarnen ja Helenan tyttären, pieni rooli. Sen suhteen ajattelin panttailla ratkaisuja pitkälle kevääseen.

Suunnittelijoiden kanssa jatketaan viikolla 6. Nyt muhinaa. Ja sitä kahvia.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Uusi sininen

Lueskellut Taylorin kirjaa "Alzheimerin kanssa - minun tarinani", Muistihäiriöt-kirjaa (useita kirjoittajia), Björkmanin "Valkoista valoa" (tähän liittyminen etäistä) ja Silfverbergin "Luonto pakastimessa"-kirjaa (ei liity lainkaan), surffaillut alzheimersivustoilla ja maalannut värejä. Niin, maalannut. En harrasta sitä millään  muotoa, mutta tässä, 2-vuotiaan tyttäreni opastuksella, on tullut viime aikoina kokeiltua kaikenlaista! Uusia nautinnon lähteitä ei pulpahtele kovin kiivasta tahtia, mutta vähäinenkin pitää mielen iloisessa liikkeessä. Se on rauhoittavaa ja levontuovaa puuhaa: ajatukset saavat soljua juuri niin rauhassa ja kiireettä kuin niiden kuuluukin. Jotain samaa koen pelatessani mahjongia (aivan liian harvoin), liikkuessani tai viipyessäni silmänkantamattoman tai muun horisontin edessä (harvoin) ja toisinaan myös arkisilla kävelylenkeillä. Mieli tekee työtään, kun sitä ei komenna mitenkään. Noista lenkeistä olen tullut jopa hivenen riippuvaiseksi. Lähtö on usein spontaani, matka lyhyehkö (sekin riittää) ja rituaali yksin suoritettava (ehdottomasti).

Päästä sinne, missä kuulee ajatuksensa, joskus kirkkaastikin. Kukapa ei sinne kaipaisi.

Sitten on tietenkin kaikki se, mikä tässä ei ole vielä edes alkanut, ja sitä voisi kutsua vaikka dialogiksi. Huomaan kyllästyväni ajatuksiini aika nopeasti, joten jo tieto siitä, että huomisiltana tavataan suunnittelijoiden kanssa, saa hymyn huulille ja askeleen lentoon! Ihanaa.

Tapahtumisen kynnys. Tässä seison.

torstai 10. tammikuuta 2013

Muisti on kuin koira, joka paneutuu makuulle mihin haluaa

"Lainataksemme William Jamesin kielikuvaa: aiemmin henkilö istui sivuttain ajan satulassa ja pystyi katsomaan yhtä helposti sekä eteen- että taaksepäin, mutta nyt hän istuu pysyvästi selkä joko menneisyyttä tai tulevaisuutta kohti. Se onneton, jonka muistia jäytävät molemmat amnesian muodot yhtä aikaa, kuten dementiapotilaalle käy, päätyy elämään ahtaassa aikatunnelissa, joka alkaa sulkeutua molemmista päistä ja kapenee viimein pelkäksi täksi päiväksi ilman liikkumatilaa, nykyhetkeksi vailla muistoja tai odotuksia. "

"Muistamiskykymme voi olla vain yhdessä paikassa kerrallaan. Kun haluamme muistuttaa jotain mieleemme, etsimme sitä muistimme sopukoista ikään kuin heikon lyhdyn avulla, joka valaisee vain kapean polun ja jättää suurimman osan pimeäksi. Ihminen harhailee kuin muukalainen omassa mielessään ja "haparoi tietänsä, unohtaen usein parhaat aarteensa, jotka sattuvat sijaitsemaan syrjässä ajatuksen valaistuilta poluilta." Kielikuvassa on jotakin liikuttavaa ja surullista: hitaasti liikkuva valoläiskä, eksyksissä valtavassa varastossa. Se mikä tulee tietoisuutemme valokehään, on aina yksin."

"Sillä joka luulee kuolevansa lyhyen hetken sisällä, on yhtäkkiä vähän tulevaisuutta ja paljon menneisyyttä. Hänestä on tullut silmänräpäyksessä ihminen in extremis. Joillakin tietoisuus tuntuu tässä tilanteessa valaistuvan. Heidän muistonsa vahvistuvat ennenkokemattoman voimakkaiksi. He "näkevät" muistonsa paikassa, jossa niitä ei ole nähty koskaan ennen: silmiensä edessä, oman itsensä ulkopuolella. Lyhyessä ajassa ohi kiitää niin paljon kuvia, että normaali taju ajan kestosta ja nopeudesta hämärtyy. Muistot menettävät totutun tunnevärityksensä ja merkityksensä, ja jopa traagisimmat muistot saavat jakaa hetken rauhallisen tunnelman."

Lainaukset psykologian historian professori Douwe Draaisman upeasta teoksesta "Muistikirja". Suosittelen.

Sen ohessa alzheimer-tapauskertomuksia ja Polleyn aika hömpäksi osoittautunut elokuva "Away from her", jossa alzheimer-diagnoosin saanut nainen muuttaa hoitokotiin, jossa omaiset eivät sopeutumisen edistämiseksi saa vierailla kuukauteen. Kun naisen mies tulee lopulta katsomaan vaimoaan, tämä on projisoinut kaikki tunteensa toiseen talon asukkaaseen. Siitä sitten koitetaan puolin ja toisin selvitä.

Lukemista, joojoo, mutta tekemisen meininki!

Muisti, näyttämömestari

"Nuoruus on vaatimustensa suhteen kärsimätön, se haluaisi ahmaista ajan hetkessä, mutta aika matelee. Nuoruuden kokemukset ovat eläviä, tuoreita ja moninaisia; vuodet ovat siis täysiä, tuhannella tavalla omaleimaisia, ja nuorukainen muistaa viimeksi kuluneen vuoden pitkänä sarjana kolmiulotteisia kohtauksia. Näyttämön takaosa ikään kuin katoaa kaukaisuuteen, kaikkien niiden vaihtuvien lavasteiden taakse, jotka seuraavat toisiaan esiripun pysyessä auki. Tiedetään, että teattereissa on valmiina useita erilaisia lavasteita, jotka työnnetään sopivalla hetkellä katsojien silmien eteen. Nämä lavasteet ovat kuvia menneisyydestämme, jotka ilmestyvät eteemme uudelleen. Jotkut niistä ovat haalistuneita, hämäriä ja sumuisia ja luovat tunteen kaukaisuudesta, toiset toimivat kulisseina. Me järjestämme ne selkeyden ja esiintymisjärjestyksen mukaan. Näyttämömestarina toimii muisti. Lapsen mielessä edellinen vuodenvaihde katoaa yhä kauemmas kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden sattumusten taakse ja seuraava vuodenvaihde tuntuu vielä hyvin kaukaiselta; niin hartaasti lapsi haluaa kasvaa isoksi. Vanhuus sen sijaan on klassisen teatterin aina samanlaisena pysyvä näyttämö, yksinkertainen ympäristö. Joskus se on todellinen ajan, paikan ja toiminnan kokonaisuus, joka keskittyy yhteen vallitsevaan toimeen ja pyyhkii pois kaiken muun, joskus taas aika, paikka ja toiminta puuttuvat kokonaan. Viikot muistuttavat toisiaan, kuukaudet muistuttavat toisiaan, elämä on yksitoikkoista rutiinia. Erilliset kuvat sulautuvat yhdeksi ainoaksi kuvaksi. Se saa ajan mielessä lyhenemään. Kaipuulla on samanlainen vaikutus. " 

Jean-Marie Guyau, La genése de l'idée de temps, 1890

tiistai 8. tammikuuta 2013

Sielu lepää

"Luulen, että jos joutuisin elämään vain tässä ajassa ja tästä ajasta, menettäisin elämänhaluni ja kykyni luoda. Jos ihmiskunnalta riistettäisiin muisti, siltä riistettäisiin samalla kaikki sen harvat hyveet: kyky tuntea empatiaa, kyky ymmärtää uhrin merkitys, sekä hengellinen luovuus ja suvaitsevaisuus, jolle Euroopan henkinen vauraus pohjimmiltaan perustuu ja jonka se on vaarassa kieltää ja kadottaa."

"Taiteessa intuitio on tiedon korvike. Sitä voi kutsua myös aavistukseksi oikeasta tiestä. Näyttelijä voi aloittaa roolinsa työstämisen faktoista, jotka hän esittämästään henkilöstä tietää. Mutta ihminen ei kuitenkaan koostu faktoista, vaan suurin osa tunteistamme ja ajatuksistamme ovat kätkettyjä.  (...) En ole koskaan uskonut ihmisen psykologiseen pilkkomiseen. Olemme paljon laajempia, avarampia ja kirkkaampia kuin psykologia antaa ymmärtää. Lisäksi meissä on suttuja, töhryjä ja ristiriitaisuuksia, jotka luovat sameutta ja hämäryyttä olemukseemme. (...) näyttelijän ei kannata huolehtia, voiko roolihenkilö toimia tuolla tai tällä tavalla. Roolihenkilö voi toimia ja käyttäytyä kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla. Ennalta arvaatavat ihmiset tekevät ennalta arvaamattomia tekoja. (...) Siitä syntyy huumori ja ihmisen syvin traagisuus. "

"Yeats on kirjoittanut: "Jokainen ihminen kantaa sisässään näkyä, seikkailua, kuvaa, joka on hänen salaisen elämänsä symboli. Ja tämä symboli, jos hän pohtii sitä, johdattaa hänen sieluaan." Meillä suomalaisilla on sanonta: Sielu lepää. "Oli niin kaunis maisema, että oikein sielu lepäsi", saatetaan sanoa. (...) Oli kysymys sitten luonnon maisemasta tai taiteellisesta elämyksestä, hän on päässyt yhteyteen tuon sisällään kantamansa näyn tai symbolin kanssa."

"Kun jokin taideteos on lumonnut meidät, alamme kantaa sitä mukanamme. Koemme sen jollakin tavalla omaksemme. Joskus se voi olla vain lause kirjasta tai kohtaus elokuvasta tai yksittäinen kuva. Nämä fragmentit avaavat meille näköaloja. Ne kertovat meille jotakin itsestämme. Ja koska niin käy saman taideteoksen ääressä monille, tulee taiteesta jotakin sellaista, minkä äärellä ihmiset ymmärtävät toisiaan syvimmällä inhimillisellä tasolla. Siksi taiteen tulisi pyrkiä aina totuuteen."

"Tarkovskin elokuvissa se (luonto) on aina kuin yksi näyttelijöistä - ei ainoastaan tausta tapahtumille, vaan elävä, tarkasti havainnoitu ja esille tuotu elementti." 

(Hannu-Pekka Björkman: Kadonneet askeleet / Valkoista valoa) 

maanantai 7. tammikuuta 2013

Kortin kääntöpuoli


Yhteiskunnassamme korostetaan tällä hetkellä menestystä, sosiaalista lahjakkuutta ja hyvin pärjäämistä. Nämä ovat kovia arvoja. (...) Dementoituva ihminen on kuin tämän kortin kääntöpuoli lakatessaan menestymästä, haurastuessaan ja menettäessään kykynsä kommunikoida rikkaasti. (Rafael Wardi) 

http://www.ateneum.fi/sites/ateneum.fi/files/pictures/sekalaiset/Muistipolku_2012.pdf

Solaris

Katsottu Tarkovskin Solaris.

Kävelty lyhyitä lenkkejä.

Ajateltu, oltu.

Solariksen vinkkasi Hernetkosken Markku - syynä tämän meditatiivisen psykodraaman huikea meren kuvaus. Solaris-planeetan meri on elävää ainetta, joka toimii kuin jättiläisen aivot. Sen arvoitus kiehtoo ihmisiä, koska merellä on kyky muuttaa materiaksi kaikki heidän mielikuvansa ja muistonsa - kodista ja rakkaimmista kaukana Maassa.

Minun muistini on saari. Minä seison siellä, oman muistini saarella, sen korkeimmalla kalliolla ja katselen merelle. Aaltojen pauhu rauhoittaa minut. Menneet tulevat luokseni meren kohinan mukana, aalto kerrallaan. Tulevat, yksitellen, vain kadotakseen takaisin unohduksen valtamereen. (Rasila) 

Niin paljon kuin Solaris osuukin aivan jonnekin toisaalle, sen meren mysteerissä, hallitsemattomuudessa ja haltuunottamattomuudessa on jotakin, josta ammentaa Katoavan maan visuaaliseen toteutukseen.

Nyt surffailua.

Päivän tilastodetsku. Muistisairaudet Suomessa:  


- Yli 120000 muistisairasta ihmistä
- 85000 vähintään keskivaikeassa muistisairauden vaiheessa olevaa
- 13000 uutta sairastunutta vuosittain, eli noin 36 päivittäin
- 7000–10000 työikäisistä muistisairasta
- Muistisairauksien hoidon kokonaiskustannukset yhteiskunnallisesti lähes miljardi euroa eli noin 10'000 euroa / sairastunut



perjantai 4. tammikuuta 2013

Juo teetä. Pidä rauta ja kupari poissa aivoistasi.

Luku takana, valpas meininki. Ei voi sanoa että helpotti - mitä roolituksen ratkaisemiseen tulee. Ongelma on toki positiivinen, molemmat miehet kykenevät molempiin miesrooleihin ja naiset naisrooleihin. Muut suunnittelijatkin olivat roolituksesta hauskasti erimielisiä... Vaihtoehtojen visaisuus!

Puolentoista viikon päästä kokoonnutaan suunnittelijoiden kanssa, siihen asti omaa aikaa materiaalinkeruun ja suunnittelutyön kanssa. Juuri nyt (prosessin näkökulmasta) melko hyödytön hömppäkin maistuu, kuten Carperin 100 yksinkertaista tapaa torjua alzheimerin tautia.

Tiivistettynä:

1. Tutkituta nilkkasi.
8. Juo omenamehua.
11. Syö marjoja joka päivä.
23. Älä kieltäydy kahvista.
29. Voita masennus.
38. Ole ulospäinsuuntautunut.
49. Vältä velttoilua.
54. Hanki mielenkiintoinen työ.
56. Opi rakastamaan kieltä.
59. Mene naimisiin.
60. Tunne lihan vaarat.
78. Tunne plakit ja kimput.
84. Selvitä statiinien salaisuudet.
94. Pelaa videopelejä.
100. Juo viiniä, mieluiten punaista.

Vois tulostaa nämä treeneihin ja koittaa omaksua siinä työnteon lomassa.

 :)




torstai 3. tammikuuta 2013

Lukutreenien alla

Vuosi vaihtoi paitaa, tänään ensimmäiset lukuharjoitukset, joiden pohjalta pitäisi tehdä päätökset rooleista. Jännittää! Semminkin kun oma duuni suunnittelun suhteen on vasta lapsen kengissä.

Eilisiltana kävelylenkillä pohdin itsekseni tekstin ja teatterin avautumista. Tykkään tehdä teatteria, esityksiä, jotka kurottavat, resonoivat, avautuvat moneen suuntaan - ja ovat saman aikaa hyvin fokusoidun työn tuloksia. (Megafoniteatterikin on ihan kivaa, mutta, noh, sitä on tullut tuutattua jo jonkin verran.) Teemat, joita Katoava maa käsittelee, ovat valtavia (rakkaus, muisti, unohdus, anteeksianto, vaikeneminen, tunteiden tukahduttaminen) eikä samastumis- ja tunnistamispintoja tarvitse hakea kaukaa. Osumia kertyy, teksti kiertyy ja hiertyy kysymyksiksi niin henkilökohtaisella, yhteisöllisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla. Jotta toteutuksesta tulisi tosi ja elinvoimainen, näiden tasojen ja koko tekstin työryhmässä herättämän yhteisresonanssin soisi soivan esityksessä mahdollisimman rikkaana ja kirkkaana.

Pidempänä prosessina teatteritaiteen avautuminen ja erilaiset sovellukset kiinnostavat myös. Sellaisen teatterin luominen ja rakentaminen, joka kommunikoi yhteisönsä kanssa, kutsuu luokseen, uskaltaa ottaa mittaa itsestään ja ympäristöstään ja altistua monensuuntaiselle vuorovaikutukselle. Teatterin, jossa on sijaa erilaiselle ajattelulle, estetiikalle, kokeilulle - epäonnistumisillekin. Teatterin, jonka ympärillä käy kuhina, koska siellä puhutaan tärkeistä asioista. Pieni osa tätä avautumista voi olla vaikka prosessiblogin pitäminen - työskentelyn avaaminen siitä kiinnostuneille, prosessin seuraamisen mahdollistaminen jo varhaisessa vaiheessa.

Mutta nyt täytyy sukeltaa treenejä kohti. Iloista ja oivaltavaa uutta vuotta!