Hyvä äänisessio Harrin kanssa takana. Katsottiin taltiointi, ihmeteltiin mitä ihmetellä piti. (Sivumennen: aika raukea ja lomalainen tunnelma jo teatterilla.)
Muutama uusi (piano)biisi tuli, osin vanhoja paikaten, osin uusina paikkoina. Kelpo täsmennystä ja tunnelmanluontia. Karandriouta (kirjoitettiinko se noin) ja Pärtiäkin, vähän. Meren suhteen tehtiin poistoja ja haettiin sävyjä, paikka paikoin siellä on nimittäin maisemat jo äänestä tukossa, turhan täysiä. Kellopeleilyä kaavailtiin pariin lapsuuspätkään ja Haba lupasi niitä miettiä. Aukkojakin jäi. Omassa mielessä ne kriittisimmät kohdat ovat kohtaukset 12 ja 15 eli ekan näytöksen loppupuoli, jossa ei oikein jännite ole mitä pitäisi, ohjaus suttuista ja muutenkin eväät levällään. Myös äänen suhteen.
Ja sitten täytyy toki löytää vielä Annukka ja Annukan ääni. Kas,
siinä kesälle purtavaa.
Nyt hetkeksi tauolle tästä blogista. Ensi kuussa jatketaan.
tiistai 28. toukokuuta 2013
Sadun haastattelu (tulossa teatterin sivuille)
Satu Rasila
1. Kuka olet ja mistä tulet?
Olen näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja, tässä järjestyksessä. Asun Turussa, kävin kouluni Helsingissä, elin lapsuuteni Nokialla. Perimmäisin mielenmaisemani sijaitsee sukuni mailla Kuhmoisissa.
2. Mitä sinulla on työn alla nyt?
Toimin dramaturgina Turun Kaupunginteatterissa, minne myös ohjaan marraskuussa ensi-iltansa saavan Laura Ruohosen näytelmän Yksinen.
3. Miten luonnehtisit teatterikäsitystäsi?
Minusta taiteen tehtävä on lisätä ymmärrystä, lohduttaa, koskettaa, provosoida, naurattaa ja jäädä mietityttämään. Olen vanhanaikainen siinä mielessä, että näytelmäkirjailijana haluan yksinkertaisesti kertoa tarinoita.
4. Mistä idea Katoavasta maasta lähti liikkeelle?
Halusin kirjoittaa muistista ja avioliitosta. Minua kiinnosti se, miten eri tavalla kaksi ihmistä voi muistaa samat asiat. Lisäksi halusin kertoa tarinan, joka näkisi pitkään avioliittoon sitoutumisen onnellisena ratkaisuna.
5. Millainen erityispiirteitä tuossa kirjoitusprosessissa oli?
Näytelmän henkilöt eivät suostuneet aluksi puhumaan minulle mitään. Yritin kirjoittaa heistä ensisijaisesti vanhuksia, kun he taas halusivat olla ihmisiä. Tämän ymmärsin vasta myöhemmin. Kun lopulta löysin reitin heidän luokseen, heillä oli paljon asiaa.
6. Millaisia ammatillisia haaveita sinulla on tällä hetkellä?
Katoavan maan ensi-ilta täyttää yhden suurimmista viimeaikaisista haaveistani. Toivon, että saan tulevaisuudessakin jatkaa kirjoittamista. Se on minulle ammatillisesti tärkeintä.
1. Kuka olet ja mistä tulet?
Olen näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja, tässä järjestyksessä. Asun Turussa, kävin kouluni Helsingissä, elin lapsuuteni Nokialla. Perimmäisin mielenmaisemani sijaitsee sukuni mailla Kuhmoisissa.
2. Mitä sinulla on työn alla nyt?
Toimin dramaturgina Turun Kaupunginteatterissa, minne myös ohjaan marraskuussa ensi-iltansa saavan Laura Ruohosen näytelmän Yksinen.
3. Miten luonnehtisit teatterikäsitystäsi?
Minusta taiteen tehtävä on lisätä ymmärrystä, lohduttaa, koskettaa, provosoida, naurattaa ja jäädä mietityttämään. Olen vanhanaikainen siinä mielessä, että näytelmäkirjailijana haluan yksinkertaisesti kertoa tarinoita.
4. Mistä idea Katoavasta maasta lähti liikkeelle?
Halusin kirjoittaa muistista ja avioliitosta. Minua kiinnosti se, miten eri tavalla kaksi ihmistä voi muistaa samat asiat. Lisäksi halusin kertoa tarinan, joka näkisi pitkään avioliittoon sitoutumisen onnellisena ratkaisuna.
5. Millainen erityispiirteitä tuossa kirjoitusprosessissa oli?
Näytelmän henkilöt eivät suostuneet aluksi puhumaan minulle mitään. Yritin kirjoittaa heistä ensisijaisesti vanhuksia, kun he taas halusivat olla ihmisiä. Tämän ymmärsin vasta myöhemmin. Kun lopulta löysin reitin heidän luokseen, heillä oli paljon asiaa.
6. Millaisia ammatillisia haaveita sinulla on tällä hetkellä?
Katoavan maan ensi-ilta täyttää yhden suurimmista viimeaikaisista haaveistani. Toivon, että saan tulevaisuudessakin jatkaa kirjoittamista. Se on minulle ammatillisesti tärkeintä.
maanantai 27. toukokuuta 2013
Muistiharjoituksia kesälle, osa I: sulje silmäsi ja anna muistojen virrata lävitsesi
On toukokuu 2013. Istun työpöytäni ääressä ja ajattelen meriä, joiden rannoilla olen viipynyt. Olen elänyt pian yksitoista vuotta ilman merta. Ilman sen läsnäoloa, poissa sen ääriltä. Oma vedellinen maisemani liittyykin pikemminkin järviin, lapsuuden kesiin näissä kovin suomalaisissa ympäristöissä. Oma mökki, hyvät kalavedet, pieni ranta ja tuulista aavaa - näitä haaveita olen elätellyt osalleni penskasta asti.
Katkos. Puhelin soi. Palaan tähän, alan ajatella sanaa, jota olen tapaillut viime päivinä paljon: kosketushistoriaa. Helenan ja Aarnen kosketushistoriaa. Olisi kiinnostavaa nähdä siitä jonkinlainen verbaalinen tai graafinen esitys. Siitä miten näitä tarinamme henkilöitä on heidän elämänsä varrella kosketettu. Miten he ovat koskettaneet. Miten jääneet kosketusta vaille.
Oma äiti. Äiti. Äidin syli. Oma äitini täytti tänä vuonna 60 vuotta. Ajattelen äidin käsiä, äidin kasvoja, syliä. Oman kosketushistoriani origoa, nollapistettä. Ja päätettä, sitä tuntematonta pistettä, niitä kasvoja jotka viimeisissä hetkissä ovat, voisivat olla, läsnä.
Mitä tapahtuu ihmiselle, jota ei kukaan kosketa.
Mitä tapahtuu muistisairaalle ihmiselle, vanhukselle, jota kukaan ei kosketa.
Ajattelen pyyhkiytymistä. Sekä sitä, miten kumitamme oman muistimme maisemaa, kätkemme muistojamme, että sitä haihtumisen ja katoamisen prosessia, jonka äärellä me, yhtä hyvin kuin muistisairaat, ovat
voimattomia.
Ajattelen niitä kausia elämässäni, joista muistan vähän. Ajattelen sitä, mitä niistä muistan. Ajattelen sitä, miten eri aikoina arkitietoisuuteen nousee eri kerrostumia. Se mikä lapsuudestani on läsnä tässä hetkessä, ei ehkä ole läsnä enää huomenna.
Paul Auster. Eräs lempikirjailijoistani. Auster osaa kirjoittaa muistista. Ei: Auster saa muistin virtaamaan. Mielleyhtymien taikuri. Ja: jotakin enemmän.
Opettelin juomaan kahvia yläasteella. Nyt se on kylmää. Näinä päivinä kahvi ehtii jäähtyä, lämmöstä se ei ole kiinni.
Meri. Suolan tuoksu ja maku. Tuuli, jonka voi tuntea vain merellä. Järvien äärellä se on muu. Toinen. Pelko ja kunnioitus. Mittakaava. Ihminen keskellä autiutta. Tämä kuva, jota kaipaa. Puhdas horisontti.
Kaksi purjevenettä, jotka kuvasimme Kroatian matkalla vuonna 2010. Kuin kaksi rakastavaista, tuulen armoilla kieppuvat. Päämäärättömät. Mutta rakastavaiset!
Kati Hänninen. Katin piirteet. Äiti ja mummo. Nainen ja taiteilija. Olen tutustunut Katiin vasta tässä, vasta vähän, jaamme vielä kovin vähän yhteisiä muistoja. Yhteistä aikakautta kyllä. Tässä kaupungissa. Sen taide-elämän tyrskyissä ja myräköissä. Lempeys. Juha Häkkänen. Leena Suomu. Kajaanin Teatteritalo. Unessa sen yllä leijaili ufo, narusta pilvessä kiinni. Siitä unesta on jokunen viikko. Imjärven tapaus, jonka aioimme Markun ja Hentusen Raimon kanssa taannoin tehdä. Suomen kuuluisin ufoepisodi. Kalajoki. Kalajoen hiekat ja sen meri. Ihan omansa.
Koiria. Muistan parhaiten sen, joka puri minua kun olin kolme, neljä tai viisi. Iso hurtta. Sen ikäiselle kaikki koirat ovat. En tunne koirarotuja. Tätini puolison siskon pojan, Markon, koira. Nimi on pyyhkiytynyt muististani.
Marko ei. Kukaan ei anna enää lapselleen nimeksi Marko. Tämä lause ei ole tosi.
Katkos. Ohikiitävään hetkeen mieleeni ei nouse mitään. Hetki on lyhyt.
Sitten huttua tästä läheltä. Oikeusjutun viimeinen esitys. Veikko. Toivo. Matias. Maria. Minna. Janne ja Satu eilen. Satu Rasilan tekstiviesti HS:n artikkelista. Generaattori. Lämpö, ahtaus eilen. Lähipihan ahdasmielinen asukasyhdistyksen puheenjohtaja, joka ei pidä siitä, että ulkona juodaan kahvia. Hohhoijaa. Pyöräileminen. Nakertaja. Anoppila. Turva ja keltaisuus. Kesäsade, vielä matkalla näille leveyksille. Asfaltin kuhmut. Päiväkoti. Lapsi siellä tänä aamuna. Ruispuuro, miten pahalta se näytti. Ilman voita, uh. Kotipihamme. Tyttäreni siellä seitsemältä sunnuntaiaamuna lukemassa uusia kirjaston kirjoja ja odottamassa, josko naapurin Neea tulisi pihalle jo leikkimään. Onni ja autuus siitä, että saa asua omakotitalossa, ei omassa, mutta sen kaltaisessa, että on pihaa, jolle päästää kolmivuotiaan lapsensa tekemään mitä lystää.
Kärpäset. 34 vuotta kärpäsiä. Ja paarmoja. Lapsuudessa niitä oli enemmän. Ja käärmeitä. Silloin leveyspiirit olivat toiset, savolaisemmat.
Minä kasvan. Minä kasvaa. Haluan elää elämän, jossa oppiminen jatkuu hautaan asti. Jossa se sekä syvenee, että pysyy laajana asiana, että omaksuttavia, uusia asioita tulee, että en kavennu tähän johonkin, maneerieni ja tottumusteni maailmaan, että en jää sellaiseksi kuin
moni tuntemani vanhus.
En taiteilijana enkä varsinkaan ihmisenä.
Olen kiinnittynyt moneen. Yhteisöön, laumaan, heimoon. Soisin löytäväni, olevani luomassa vielä jotakin uutta, pysyvää, vahvaa yhteisöä. En "elämäni aikana" vaan nyt, pian.
Suku. Lapsuuden kesät äidinäidin, Eva-mummon ja Eino-taaton mökeillä, kaikki perheet ja lapsenlapset siellä. Ja heidän jälkeenkin, tämä pitkään jatkunut yhteys, lapsilaumat ja hyvät, turvalliset, vain juhannuksina arvaamattomat aikuiset.
Juhannus tulee taas. Kaverijuhannus. Olisiko tämä seitsemäs. Tänä vuonna lapsia on ensimmäistä kertaa enemmän kuin aikuisia. Olen siinä iässä nyt.
Se sopii.
Ilmassa on kesää. Sitä alkaa tulvia myös mieleen. Se palautuu sinne muistieni uumenista. Tulvahdellen.
Katkos. Puhelin soi. Palaan tähän, alan ajatella sanaa, jota olen tapaillut viime päivinä paljon: kosketushistoriaa. Helenan ja Aarnen kosketushistoriaa. Olisi kiinnostavaa nähdä siitä jonkinlainen verbaalinen tai graafinen esitys. Siitä miten näitä tarinamme henkilöitä on heidän elämänsä varrella kosketettu. Miten he ovat koskettaneet. Miten jääneet kosketusta vaille.
Oma äiti. Äiti. Äidin syli. Oma äitini täytti tänä vuonna 60 vuotta. Ajattelen äidin käsiä, äidin kasvoja, syliä. Oman kosketushistoriani origoa, nollapistettä. Ja päätettä, sitä tuntematonta pistettä, niitä kasvoja jotka viimeisissä hetkissä ovat, voisivat olla, läsnä.
Mitä tapahtuu ihmiselle, jota ei kukaan kosketa.
Mitä tapahtuu muistisairaalle ihmiselle, vanhukselle, jota kukaan ei kosketa.
Ajattelen pyyhkiytymistä. Sekä sitä, miten kumitamme oman muistimme maisemaa, kätkemme muistojamme, että sitä haihtumisen ja katoamisen prosessia, jonka äärellä me, yhtä hyvin kuin muistisairaat, ovat
voimattomia.
Ajattelen niitä kausia elämässäni, joista muistan vähän. Ajattelen sitä, mitä niistä muistan. Ajattelen sitä, miten eri aikoina arkitietoisuuteen nousee eri kerrostumia. Se mikä lapsuudestani on läsnä tässä hetkessä, ei ehkä ole läsnä enää huomenna.
Paul Auster. Eräs lempikirjailijoistani. Auster osaa kirjoittaa muistista. Ei: Auster saa muistin virtaamaan. Mielleyhtymien taikuri. Ja: jotakin enemmän.
Opettelin juomaan kahvia yläasteella. Nyt se on kylmää. Näinä päivinä kahvi ehtii jäähtyä, lämmöstä se ei ole kiinni.
Meri. Suolan tuoksu ja maku. Tuuli, jonka voi tuntea vain merellä. Järvien äärellä se on muu. Toinen. Pelko ja kunnioitus. Mittakaava. Ihminen keskellä autiutta. Tämä kuva, jota kaipaa. Puhdas horisontti.
Kaksi purjevenettä, jotka kuvasimme Kroatian matkalla vuonna 2010. Kuin kaksi rakastavaista, tuulen armoilla kieppuvat. Päämäärättömät. Mutta rakastavaiset!
Kati Hänninen. Katin piirteet. Äiti ja mummo. Nainen ja taiteilija. Olen tutustunut Katiin vasta tässä, vasta vähän, jaamme vielä kovin vähän yhteisiä muistoja. Yhteistä aikakautta kyllä. Tässä kaupungissa. Sen taide-elämän tyrskyissä ja myräköissä. Lempeys. Juha Häkkänen. Leena Suomu. Kajaanin Teatteritalo. Unessa sen yllä leijaili ufo, narusta pilvessä kiinni. Siitä unesta on jokunen viikko. Imjärven tapaus, jonka aioimme Markun ja Hentusen Raimon kanssa taannoin tehdä. Suomen kuuluisin ufoepisodi. Kalajoki. Kalajoen hiekat ja sen meri. Ihan omansa.
Koiria. Muistan parhaiten sen, joka puri minua kun olin kolme, neljä tai viisi. Iso hurtta. Sen ikäiselle kaikki koirat ovat. En tunne koirarotuja. Tätini puolison siskon pojan, Markon, koira. Nimi on pyyhkiytynyt muististani.
Marko ei. Kukaan ei anna enää lapselleen nimeksi Marko. Tämä lause ei ole tosi.
Katkos. Ohikiitävään hetkeen mieleeni ei nouse mitään. Hetki on lyhyt.
Sitten huttua tästä läheltä. Oikeusjutun viimeinen esitys. Veikko. Toivo. Matias. Maria. Minna. Janne ja Satu eilen. Satu Rasilan tekstiviesti HS:n artikkelista. Generaattori. Lämpö, ahtaus eilen. Lähipihan ahdasmielinen asukasyhdistyksen puheenjohtaja, joka ei pidä siitä, että ulkona juodaan kahvia. Hohhoijaa. Pyöräileminen. Nakertaja. Anoppila. Turva ja keltaisuus. Kesäsade, vielä matkalla näille leveyksille. Asfaltin kuhmut. Päiväkoti. Lapsi siellä tänä aamuna. Ruispuuro, miten pahalta se näytti. Ilman voita, uh. Kotipihamme. Tyttäreni siellä seitsemältä sunnuntaiaamuna lukemassa uusia kirjaston kirjoja ja odottamassa, josko naapurin Neea tulisi pihalle jo leikkimään. Onni ja autuus siitä, että saa asua omakotitalossa, ei omassa, mutta sen kaltaisessa, että on pihaa, jolle päästää kolmivuotiaan lapsensa tekemään mitä lystää.
Kärpäset. 34 vuotta kärpäsiä. Ja paarmoja. Lapsuudessa niitä oli enemmän. Ja käärmeitä. Silloin leveyspiirit olivat toiset, savolaisemmat.
Minä kasvan. Minä kasvaa. Haluan elää elämän, jossa oppiminen jatkuu hautaan asti. Jossa se sekä syvenee, että pysyy laajana asiana, että omaksuttavia, uusia asioita tulee, että en kavennu tähän johonkin, maneerieni ja tottumusteni maailmaan, että en jää sellaiseksi kuin
moni tuntemani vanhus.
En taiteilijana enkä varsinkaan ihmisenä.
Olen kiinnittynyt moneen. Yhteisöön, laumaan, heimoon. Soisin löytäväni, olevani luomassa vielä jotakin uutta, pysyvää, vahvaa yhteisöä. En "elämäni aikana" vaan nyt, pian.
Suku. Lapsuuden kesät äidinäidin, Eva-mummon ja Eino-taaton mökeillä, kaikki perheet ja lapsenlapset siellä. Ja heidän jälkeenkin, tämä pitkään jatkunut yhteys, lapsilaumat ja hyvät, turvalliset, vain juhannuksina arvaamattomat aikuiset.
Juhannus tulee taas. Kaverijuhannus. Olisiko tämä seitsemäs. Tänä vuonna lapsia on ensimmäistä kertaa enemmän kuin aikuisia. Olen siinä iässä nyt.
Se sopii.
Ilmassa on kesää. Sitä alkaa tulvia myös mieleen. Se palautuu sinne muistieni uumenista. Tulvahdellen.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
torstai 23. toukokuuta 2013
keskiviikko 22. toukokuuta 2013
tiistai 21. toukokuuta 2013
Tiistailta
Kesä on tullut varhain Kajaaniin. Lämpöaalto hellii, hiirenkorvat paisuvat höröiksi.
Huomenna mennään Katin, Markun, Tiinan, Ian ja Pikin kanssa ottamaan kevätkuvat Katoavan maan käsiohjelmaa silmälläpitäen. Meillä on tällainen neljä vuodenaikaa -tyyppinen kuvasarja sinne tulossa: dementoitunut nainen eri luonnonympäristöissä neljään eri vuodenaikaan, maisemaan tai muistoihinsa eksyneenä.
Perjantai treffeineen siis tuli ja meni. Aika heikosti sain siihen koottua mitään tähdellistä kesälle tuumittavaksi. Oli riemullista nähdä ja se jo riitti asiaksi. Paketti on sillä lailla hyvällä mallilla, ettei suven suloa tarvitse uhrata työnteon alttarille. Tai toki sitä toivoo, että asia pysyy tai ainakin häilähtää ajoin mielessä. Henkilökohtaisesti: monia kohtia pitää ratkaista jo ennen kuin neljän viikon intensiivinen treenikautemme syyskuussa pärähtää käyntiin. Jos vähän tiivistää, niitä etukäteen ratkottavia ja työstettäviä kohtia tai asioita on neljä: 1) se mitä voi etukäteen työstää rytmin (ja raskassoutuisuuden ehkäisemisen) eteen, 2) äänisuunnittelu ja siihen liittyvät ratkaisut, 3) Annukka ja tekstin traagisimmat pisteet toteutuksen tasolla ja 4) esityksen loppu. Päälle tulevat vielä "ulkoesitykselliset" jutut kuten markkinointi, trailerit, Marian kartanon keikat ja muut.
Ensi viikolla taltioinnin äärelle. Sieltä se lähtee aukeamaan.
Huomenna mennään Katin, Markun, Tiinan, Ian ja Pikin kanssa ottamaan kevätkuvat Katoavan maan käsiohjelmaa silmälläpitäen. Meillä on tällainen neljä vuodenaikaa -tyyppinen kuvasarja sinne tulossa: dementoitunut nainen eri luonnonympäristöissä neljään eri vuodenaikaan, maisemaan tai muistoihinsa eksyneenä.
Perjantai treffeineen siis tuli ja meni. Aika heikosti sain siihen koottua mitään tähdellistä kesälle tuumittavaksi. Oli riemullista nähdä ja se jo riitti asiaksi. Paketti on sillä lailla hyvällä mallilla, ettei suven suloa tarvitse uhrata työnteon alttarille. Tai toki sitä toivoo, että asia pysyy tai ainakin häilähtää ajoin mielessä. Henkilökohtaisesti: monia kohtia pitää ratkaista jo ennen kuin neljän viikon intensiivinen treenikautemme syyskuussa pärähtää käyntiin. Jos vähän tiivistää, niitä etukäteen ratkottavia ja työstettäviä kohtia tai asioita on neljä: 1) se mitä voi etukäteen työstää rytmin (ja raskassoutuisuuden ehkäisemisen) eteen, 2) äänisuunnittelu ja siihen liittyvät ratkaisut, 3) Annukka ja tekstin traagisimmat pisteet toteutuksen tasolla ja 4) esityksen loppu. Päälle tulevat vielä "ulkoesitykselliset" jutut kuten markkinointi, trailerit, Marian kartanon keikat ja muut.
Ensi viikolla taltioinnin äärelle. Sieltä se lähtee aukeamaan.
lauantai 18. toukokuuta 2013
Kyllähän se niin on
että maailma on paljon parempi ja valoisampi paikka sen jälkeen, kun on korkannut terassikauden näin mahtavan työryhmän kanssa!
Valitettavasti meillä ei ole sankoille lukijajoukoillemme kuva-aineistoa aiheeseen liittyen. Voitte kuitenkin halutessanne kuvitella tähän liitteeksi sellaisen auringonsäteiden puhkoman ja vähän palaneen naaman, jonka keskellä hohtaa suu yhtä maireutta. Ruokakin maistui! Ja aika kiltisti oltiin! Ja ajoissa kotona! Että syksyllä sitten on varaa vähän petrata! Satukin! Ja Patu!! Ja Harri!!! Ja esmes Esa!
Ja kesällä! Suosittelen kaikille! Huutomerkkejä!
Valitettavasti meillä ei ole sankoille lukijajoukoillemme kuva-aineistoa aiheeseen liittyen. Voitte kuitenkin halutessanne kuvitella tähän liitteeksi sellaisen auringonsäteiden puhkoman ja vähän palaneen naaman, jonka keskellä hohtaa suu yhtä maireutta. Ruokakin maistui! Ja aika kiltisti oltiin! Ja ajoissa kotona! Että syksyllä sitten on varaa vähän petrata! Satukin! Ja Patu!! Ja Harri!!! Ja esmes Esa!
Ja kesällä! Suosittelen kaikille! Huutomerkkejä!
perjantai 17. toukokuuta 2013
Jäin vielä pohtimaan
tätä myyntiä. Ilmettä. Markkinointia. Ulospäinpuhetta. Viestintää. Kuten haluatte.
Vetävä paketti. Houkutteleva tuote. Kutsuva elämys. Mitä näitä nyt on, mihin moni teatteri pyrkiä pyristelee ja millaiseksi yrittää esityksensä julkiasun punoa.
Tai että pakettiratkaisujen sijaan teatteri olisi paikka, jossa kävisi niin kova kuhina, että se mitä ja miten siellä esitetään alkaa muodostua jo liki toissijaiseksi kysymykseksi, koska kaikki mitä tyrkylle tuodaan on niin kuumaa hottia ja must see -kamaa että wou, huh ja aaah.
Joo-o.
Ajattelen hiljenevää Kainuuta. Täällä Generaattorilla, jossa tätäkin kirjoitan, tuo autioitumisen askellus on tullut lähelle ja iholle taas, kun on puitu ja muisteltu, kuinka tylysti Oulun yliopiston hallitus teloitti Kajaanin Opettajainkoulutuslaitoksen. 700 sadan opiskelijan kampuksen hiljeneminen koskettaa paitsi aluetaloutta ja yksittäisiä ihmisiä, myös alueen kulttuurielämää. Koko sivistyksen aluetta ja apparaattia.
Ja että: nämä muutaman vuoden välein ja asteittain murenevat rakenteet ovat vain dramaattisia iskuja siihen autioitumisen pirtaan, joka tällä politiikalla on vastaanpanematon, jonka kulkua voi korkeintaan koittaa hidastaa.
Tuulimyllyjen, barrikadien ja mitäpäsehyvejään Kainuu ja rakas, rakas, mutta myös ahdas Kajaani.
On seutuja, joissa samankokoisissa teattereissa käy paljon enemmän väkeä kuin täällä. Ajatellaan vaikka Seinäjokea. Tai Mikkeliäkin. Tai tuota isompaa isoveljeä tuossa, Oulua, joka vetää nyt uuden johtajan ja monen monen muun seikan johdosta hyvin. Kajaanissa näitä lukuja on sekä osattu olla liikoja tuijottelematta että tuijoteltu tämän tästä.
Maineensa puolesta Kajaanin Teatteri kuuluu maamme ehdottomaan eliittiin. Siihen ei parane paljon tuudittautua. Korkeatasoisuuden ja taiteellisen riskinottokyvyn haaste on jatkuva. Uusiudu, syvennä suhdetta traditioon, tee yhteistyötä. Se miten tämä vaativa kaiku yhdistyy yleisön suosion löytämiseen, on kiperistä kiperin kysymys.
Mutta omasta vinkkelistäni pullat ovat juuri nyt hyvin uunissa. On kaivattu suurtuotanto, näyttävä musikaali, jonka toteutuksesta näin sivukorvallakin kuultuna kaikuu pelkkää hyvää. On kunnianhimoista panostusta nuorten teatteriin Jostein Gaarderin mahtavan Sofian maailman parissa. On jo ensi-iltansa saaneet Kiviä taskussa ja Peukaloisen retket.
Ja sitten vielä Katoava maa.
Tuossa samaisessa tuottiksessa haeskelimme oikeita sanoja esityksemme kuvaamiselle. Tunnistettava, ehdotti Tiina. Koskettava, tuumasi Anja. Huikea, onko se jotenkin vaikea? mietti moni. Ei löytynyt vielä täysosumaa.
Miten puhua taiteesta tai yksittäisestä teoksesta sen ehdoilla, mutta kutsuvasti? Miten todeta riittävän yksinkertaisesti tämänkin teoksen puhuttelevuus läpi sukupolvien? Se osuu niin moneen, paini painejaan sitten parisuhteen, vanhuuden, muistin, unohduksen, vaikenemisen, toden janon, rakkauden ja kosketuksen kaipuun tai vain mahtavan draaman parissa. Teksti on kirjoitettu taitavasti. Näyttelijät tekevät upeaa työtä. Tarttumapintaa on kenelle tahansa jakaa. Voi suhtautua luottavaisesti siihen, mitä tuleman pitää. Ja toisaalta, vielä on matkaa valmiiseen myös markkinoinnillisessa mielessä.
Näitä pohtien iltaa kohti. Edessä pieni yhteinen hetki Katoavan porukan kanssa. Mikäs sen mukavampaa.
Vetävä paketti. Houkutteleva tuote. Kutsuva elämys. Mitä näitä nyt on, mihin moni teatteri pyrkiä pyristelee ja millaiseksi yrittää esityksensä julkiasun punoa.
Tai että pakettiratkaisujen sijaan teatteri olisi paikka, jossa kävisi niin kova kuhina, että se mitä ja miten siellä esitetään alkaa muodostua jo liki toissijaiseksi kysymykseksi, koska kaikki mitä tyrkylle tuodaan on niin kuumaa hottia ja must see -kamaa että wou, huh ja aaah.
Joo-o.
Ajattelen hiljenevää Kainuuta. Täällä Generaattorilla, jossa tätäkin kirjoitan, tuo autioitumisen askellus on tullut lähelle ja iholle taas, kun on puitu ja muisteltu, kuinka tylysti Oulun yliopiston hallitus teloitti Kajaanin Opettajainkoulutuslaitoksen. 700 sadan opiskelijan kampuksen hiljeneminen koskettaa paitsi aluetaloutta ja yksittäisiä ihmisiä, myös alueen kulttuurielämää. Koko sivistyksen aluetta ja apparaattia.
Ja että: nämä muutaman vuoden välein ja asteittain murenevat rakenteet ovat vain dramaattisia iskuja siihen autioitumisen pirtaan, joka tällä politiikalla on vastaanpanematon, jonka kulkua voi korkeintaan koittaa hidastaa.
Tuulimyllyjen, barrikadien ja mitäpäsehyvejään Kainuu ja rakas, rakas, mutta myös ahdas Kajaani.
On seutuja, joissa samankokoisissa teattereissa käy paljon enemmän väkeä kuin täällä. Ajatellaan vaikka Seinäjokea. Tai Mikkeliäkin. Tai tuota isompaa isoveljeä tuossa, Oulua, joka vetää nyt uuden johtajan ja monen monen muun seikan johdosta hyvin. Kajaanissa näitä lukuja on sekä osattu olla liikoja tuijottelematta että tuijoteltu tämän tästä.
Maineensa puolesta Kajaanin Teatteri kuuluu maamme ehdottomaan eliittiin. Siihen ei parane paljon tuudittautua. Korkeatasoisuuden ja taiteellisen riskinottokyvyn haaste on jatkuva. Uusiudu, syvennä suhdetta traditioon, tee yhteistyötä. Se miten tämä vaativa kaiku yhdistyy yleisön suosion löytämiseen, on kiperistä kiperin kysymys.
Mutta omasta vinkkelistäni pullat ovat juuri nyt hyvin uunissa. On kaivattu suurtuotanto, näyttävä musikaali, jonka toteutuksesta näin sivukorvallakin kuultuna kaikuu pelkkää hyvää. On kunnianhimoista panostusta nuorten teatteriin Jostein Gaarderin mahtavan Sofian maailman parissa. On jo ensi-iltansa saaneet Kiviä taskussa ja Peukaloisen retket.
Ja sitten vielä Katoava maa.
Tuossa samaisessa tuottiksessa haeskelimme oikeita sanoja esityksemme kuvaamiselle. Tunnistettava, ehdotti Tiina. Koskettava, tuumasi Anja. Huikea, onko se jotenkin vaikea? mietti moni. Ei löytynyt vielä täysosumaa.
Miten puhua taiteesta tai yksittäisestä teoksesta sen ehdoilla, mutta kutsuvasti? Miten todeta riittävän yksinkertaisesti tämänkin teoksen puhuttelevuus läpi sukupolvien? Se osuu niin moneen, paini painejaan sitten parisuhteen, vanhuuden, muistin, unohduksen, vaikenemisen, toden janon, rakkauden ja kosketuksen kaipuun tai vain mahtavan draaman parissa. Teksti on kirjoitettu taitavasti. Näyttelijät tekevät upeaa työtä. Tarttumapintaa on kenelle tahansa jakaa. Voi suhtautua luottavaisesti siihen, mitä tuleman pitää. Ja toisaalta, vielä on matkaa valmiiseen myös markkinoinnillisessa mielessä.
Näitä pohtien iltaa kohti. Edessä pieni yhteinen hetki Katoavan porukan kanssa. Mikäs sen mukavampaa.
torstai 16. toukokuuta 2013
Rai rai
Heikin kellari koluttu. Bachia, Pärtiä, Scapellia, Gudrijeffiä, Karaindrouta... Perinteisten mestarien sijaan osuvimmilta ainakin tässä vaiheessa tuntuivat vähän vähemmän tunnetut, osin elokuvakäyttöön sävelletyt kappaleet. Vielä olisi tuossa sellaiset 20-40 biisiä, joista pitäisi karsia valiot loppusuoralle. Harrin kanssa tsekkaillaan vielä.
Tuotanto- ja markkinointikokous oli myös. Se on näitä talon ihmeellisimpiä käytäntöjä. Ensin käydään reipas puolituntinen paperinivaskaa läpi lähinnä tarkistaen, ketkäs kaikki tässä tuotannossa olivatkaan ja ovatko niiden yhteystiedot oikein. (Tämä sama nivaska käydään 3-4 kertaa joka proggiksessa läpi. Samalla tavalla. Kun ensi-iltoja on vuosittain 4-6, se tarkoittaa jo sitä, että käytännössä joka viikko on ainakin yksi tällainen paperinpyörittelypalaveri. Ainakin. ) Sen jälkeen puolet porukasta lähtee jonnekin pois (mitä helvettiä?) ja aletaan puhua niiden neljän jäljellejääneen kanssa vapaamuotoisesti ja edes jotenkin yhteisesti siitä, miten tätä esitystä tulisi markkinoida.
En myöskään käsitä, miksi nämä kokoukset koskevat muuta henkilökuntaa, mutteivät näyttelijöitä. Tämä on varmaan joku TES-juttu, joka toimii alalla vähän samoin kuin vaikkapa äiti- tai natsikortti: kun sen vetää esiin, vastapuoli ei voi sanoa enää mitään. Tuottikset sinänsä ovat musta paikallaan, olen niistä Genen päässäkin usein puhunut, että koko jengi monesti kasaan, ja että jaetaan sitä vastuuta ja mietitään produktiokohtaisesti näitä ratkaisuja, että miten mikäkin asia annetaan ulos ja kenen toimesta. Kaksi ääripäätä tässä tavallaan: vapaalla kentällä on se kakskymppiä käytössä markkinointiin ja koko rakenne jäsentymätön ja monesti yhtä kaaosta, laitosrakenteessa taas edes vähän siedettävämmät resurssit, mutta todella jähmeä tuotantorakenne, joka ei tue minkäänlaista osallistumista. Paitsi jos sattuu olemaan sellainen taiteilija, joka ajattelee, että ne asiat kuuluvat yhtä lailla omalle tontille. Niin kuin nyt Piki, Tiina ja Markku tässä yhteydessä. En tässä syytä ketään, mutta tämän nk. metodin voisi kyllä räjäyttää.
Tämä ihan samahan näkyy sitten vaikkapa harjoittelun käytännöissä. Että keitä kaikkia se harjoitteleminen koskee. Että onko se vain ohjaajan ja näyttelijöiden välinen juttu, johon sitten lopuksi liimataan se kaikki muu, vai voisiko se olla jaetumpi prosessi? Miten suuri riemu se jo tässäkin on, kun tontit ja totunnaisuudet heiluvat, puvustaja lavastaa, valomies äänisuunnittelee, lavastaja assisteeraa ja puvustonhoitaja puvustaa!
Teatterilla, kiinnittyi sen toiminta sitten mihin tahansa kaupunkiin tai mille tahansa seudulle, on tänä päivänä raju kilpailu katsojistaan. Sen perseensä nostaminen sieltä sohvanmutkasta on yhä useammalle potentiaaliselle katsojalle silkkaa voimainkoitosta. Siksi kunkin esityksen viestin välittyminen ja kirkastaminen katsojien suuntaan on hirveän tärkeä kysymys ja haaste. Se on kysymys, johon se yhteisö toiminnallaan ja toimimatta jättämisellään vastaa koko ajan. Hirveästi urputetaan kaikkialla siitä, että markkinointi pettää tai markkinoija epäonnistui tai jotain muuta, ja siinä samassa lauseessa tai siellä jossain rivien väleissä todetaan myös, että minullehan, olin sitten sitten ohjaaja, näyttelijä tai tarpeistonvalmistaja, tämä tällainen myynti ei kuulu. Että minä vaan näyttelen. Tai ohjaan. Ja että suutari pysyköön lestissään. Ja että jos yleisö ei sinne paikalle löydä, niin se on sitten sen konttorirotan vika.
Sekä se, mitä haluamme yksittäisillä esityksillämme, että se, mitä haluamme koko talomme toiminnalla sanoa, antaa ulos, puhua, väittää, on minusta koko yhteisön asia. Vastuun kantaminen koko yhteisön hengestä ja hengityksestä lähtee jo tästä: päivittäisistä käytännöistä, osallisuudestamme niissä.
Tuotanto- ja markkinointikokous oli myös. Se on näitä talon ihmeellisimpiä käytäntöjä. Ensin käydään reipas puolituntinen paperinivaskaa läpi lähinnä tarkistaen, ketkäs kaikki tässä tuotannossa olivatkaan ja ovatko niiden yhteystiedot oikein. (Tämä sama nivaska käydään 3-4 kertaa joka proggiksessa läpi. Samalla tavalla. Kun ensi-iltoja on vuosittain 4-6, se tarkoittaa jo sitä, että käytännössä joka viikko on ainakin yksi tällainen paperinpyörittelypalaveri. Ainakin. ) Sen jälkeen puolet porukasta lähtee jonnekin pois (mitä helvettiä?) ja aletaan puhua niiden neljän jäljellejääneen kanssa vapaamuotoisesti ja edes jotenkin yhteisesti siitä, miten tätä esitystä tulisi markkinoida.
En myöskään käsitä, miksi nämä kokoukset koskevat muuta henkilökuntaa, mutteivät näyttelijöitä. Tämä on varmaan joku TES-juttu, joka toimii alalla vähän samoin kuin vaikkapa äiti- tai natsikortti: kun sen vetää esiin, vastapuoli ei voi sanoa enää mitään. Tuottikset sinänsä ovat musta paikallaan, olen niistä Genen päässäkin usein puhunut, että koko jengi monesti kasaan, ja että jaetaan sitä vastuuta ja mietitään produktiokohtaisesti näitä ratkaisuja, että miten mikäkin asia annetaan ulos ja kenen toimesta. Kaksi ääripäätä tässä tavallaan: vapaalla kentällä on se kakskymppiä käytössä markkinointiin ja koko rakenne jäsentymätön ja monesti yhtä kaaosta, laitosrakenteessa taas edes vähän siedettävämmät resurssit, mutta todella jähmeä tuotantorakenne, joka ei tue minkäänlaista osallistumista. Paitsi jos sattuu olemaan sellainen taiteilija, joka ajattelee, että ne asiat kuuluvat yhtä lailla omalle tontille. Niin kuin nyt Piki, Tiina ja Markku tässä yhteydessä. En tässä syytä ketään, mutta tämän nk. metodin voisi kyllä räjäyttää.
Tämä ihan samahan näkyy sitten vaikkapa harjoittelun käytännöissä. Että keitä kaikkia se harjoitteleminen koskee. Että onko se vain ohjaajan ja näyttelijöiden välinen juttu, johon sitten lopuksi liimataan se kaikki muu, vai voisiko se olla jaetumpi prosessi? Miten suuri riemu se jo tässäkin on, kun tontit ja totunnaisuudet heiluvat, puvustaja lavastaa, valomies äänisuunnittelee, lavastaja assisteeraa ja puvustonhoitaja puvustaa!
Teatterilla, kiinnittyi sen toiminta sitten mihin tahansa kaupunkiin tai mille tahansa seudulle, on tänä päivänä raju kilpailu katsojistaan. Sen perseensä nostaminen sieltä sohvanmutkasta on yhä useammalle potentiaaliselle katsojalle silkkaa voimainkoitosta. Siksi kunkin esityksen viestin välittyminen ja kirkastaminen katsojien suuntaan on hirveän tärkeä kysymys ja haaste. Se on kysymys, johon se yhteisö toiminnallaan ja toimimatta jättämisellään vastaa koko ajan. Hirveästi urputetaan kaikkialla siitä, että markkinointi pettää tai markkinoija epäonnistui tai jotain muuta, ja siinä samassa lauseessa tai siellä jossain rivien väleissä todetaan myös, että minullehan, olin sitten sitten ohjaaja, näyttelijä tai tarpeistonvalmistaja, tämä tällainen myynti ei kuulu. Että minä vaan näyttelen. Tai ohjaan. Ja että suutari pysyköön lestissään. Ja että jos yleisö ei sinne paikalle löydä, niin se on sitten sen konttorirotan vika.
Sekä se, mitä haluamme yksittäisillä esityksillämme, että se, mitä haluamme koko talomme toiminnalla sanoa, antaa ulos, puhua, väittää, on minusta koko yhteisön asia. Vastuun kantaminen koko yhteisön hengestä ja hengityksestä lähtee jo tästä: päivittäisistä käytännöistä, osallisuudestamme niissä.
maanantai 13. toukokuuta 2013
Painava sana
Hyvät naiset ja pojat!
Hiljaista on ollut! Mutta tällä viikolla sukelletaan Katoavan maan maisemiin ainakin tänään ja huomenna. Käppäilen tässä kohta maestro Heikki Törmin musiikkipalatsiin, sinne jonnekin 6000 cd-levyn uumeniin (paljonkohan niistä saisi divarissa? onko Suomessa enää divareita?), etsimään innoitusta toisen näytöksen äänisuunnittelullisiin ratkaisuihin. Ja huomenna on teatterilla tuotanto- ja markkinointikokous, jossa koitan korostaa, että tätä ei sitten minään vanhusten juttuna markkinoida. Ja ehkä Markun julisteajatuksiakin katsotaan ja mitä näitä nyt on, suunnitelmia. Tärkeitä palaverejä.
Tässä välissä on ilmestynyt mm. teatterin syyskauden esite. Katoava maa on siihen vähän ahtaasti ajateltu, mutta mitäs pienistä. Lisäksi siinä todetaan ns. rivien väleissä mm. että kaikki yleisöodotukset ja -paineet ovat ihan jossain muualla kuin meillä tässä. Se sopii erittäin hyvin.
Teatterilla tehdään nyt musikaalia. Minä taas hoitelen Generaattorilla mm. kirjanpitoasioita.
Niin ja sitten on perjantai! Perjantaina varaamme paikallisesta pöydän ja menemme työryhmän kanssa syömään. Tähän produktioon on kertynyt aimo liuta lapsiperheellisiä ja/tai muuten vain vapaa-ajallisesti rajoittuneita tekijöitä, itseni erittäin vahvasti tähän pirtaan mukaan lukien, joten harjoitusten ja työn ulkopuolella tapahtuva kohtaanto on harvinainen ja siksikin iso ilonaihe.
Muita ilonaiheita ovat mm.
- Karoliina Kuvajan palkkaaminen teatterille alueteatterituottajan äitiyslomasijaiseksi
- Oikeusjuttu
- aurinko
- pihallaolo
Nopeasti se sieltä tulee ja kummittelee, kesä! Mutta nyt sitä kuuluisaa maailmaa ja taidemaailmaa parantamaan. Jos jossain, niin siinä me ollaan Heikin kanssa hyviä!
Hiljaista on ollut! Mutta tällä viikolla sukelletaan Katoavan maan maisemiin ainakin tänään ja huomenna. Käppäilen tässä kohta maestro Heikki Törmin musiikkipalatsiin, sinne jonnekin 6000 cd-levyn uumeniin (paljonkohan niistä saisi divarissa? onko Suomessa enää divareita?), etsimään innoitusta toisen näytöksen äänisuunnittelullisiin ratkaisuihin. Ja huomenna on teatterilla tuotanto- ja markkinointikokous, jossa koitan korostaa, että tätä ei sitten minään vanhusten juttuna markkinoida. Ja ehkä Markun julisteajatuksiakin katsotaan ja mitä näitä nyt on, suunnitelmia. Tärkeitä palaverejä.
Tässä välissä on ilmestynyt mm. teatterin syyskauden esite. Katoava maa on siihen vähän ahtaasti ajateltu, mutta mitäs pienistä. Lisäksi siinä todetaan ns. rivien väleissä mm. että kaikki yleisöodotukset ja -paineet ovat ihan jossain muualla kuin meillä tässä. Se sopii erittäin hyvin.
Teatterilla tehdään nyt musikaalia. Minä taas hoitelen Generaattorilla mm. kirjanpitoasioita.
Niin ja sitten on perjantai! Perjantaina varaamme paikallisesta pöydän ja menemme työryhmän kanssa syömään. Tähän produktioon on kertynyt aimo liuta lapsiperheellisiä ja/tai muuten vain vapaa-ajallisesti rajoittuneita tekijöitä, itseni erittäin vahvasti tähän pirtaan mukaan lukien, joten harjoitusten ja työn ulkopuolella tapahtuva kohtaanto on harvinainen ja siksikin iso ilonaihe.
Muita ilonaiheita ovat mm.
- Karoliina Kuvajan palkkaaminen teatterille alueteatterituottajan äitiyslomasijaiseksi
- Oikeusjuttu
- aurinko
- pihallaolo
Nopeasti se sieltä tulee ja kummittelee, kesä! Mutta nyt sitä kuuluisaa maailmaa ja taidemaailmaa parantamaan. Jos jossain, niin siinä me ollaan Heikin kanssa hyviä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)