lähettämästä minulle viestejä siitä, miten esitykset menivät. Joko tässä ollaan käyty lopullisen tarpeettomiksi tai sitten on rutinisoitumista liikenteessä suhteessa esitykseen. Ei siis hajua, miten eilinen (kahdestoista?) esitys meni, kun en paikalle muissa työkiireissä päässyt. 175-180 katsojaa, kuulin muualta. Ja onneksi on katsojia, jotka kommentoivat, kuten eilenkin tämä
Se oli kaikilta osin hyvin todenmukainen esitys. Mä olen elänyt tuota tautia vuodesta 2002 lähtien ja mulla on vielä pari vuotta jäljellä äidin kanssa. Ja lähes varmasti sairastun siihen itse. Koin sen niin omana elämänä että ei mun olisi pitänyt mennä. Mun mielestä se oli huippusuoritus realistisuudessaan. Hienoa et teit aiheesta jutun varsinkin niille jotka ei sitä vielä elä.
Tän vuoden puolella jäljellä kolme torstaivetoa 5.-19.12. Niissä nähdään!
perjantai 29. marraskuuta 2013
tiistai 26. marraskuuta 2013
Palautetta
Lämmin kiitos esityksestä! Hyvin kirjoitettu ja kaunis teksti, jonka olitte toteuttaneet ilmavasti ja rakkaudella. Näyttelijät tekivät tasaisen varmaa työtä, huikeita ja huokoisia hetkiä oli paljon: vanhan Aarnen ja vanhan Helenan surun ja kaipuun hetket sängyllä, Helenan pelkonsa paljastamisen hetket, muistoissaan harhaileva dementiapotilas toisen näytöksen alussa, nuoret siinä rajussa tuolikohtauksessa ja myöhemmin lopullisen eron partaalla, Aarnen yritys pyytää anteeksi sinä syntymäpäivänä... Unet ja harhat, muistin käsittely: niin totta ja tätä päivää monelle. Pidin myös lavastuksesta (erityisesti toisessa näytöksessä) ja äänimaailmasta, paljon! Sieltä se ilmavuuskin kai tuli... Vaikka aiheet ovat raskaita, katsomossa oli miellyttävä olla ja tarina pusersi otteessaan kotimatkalle asti. Kiitos!!
lauantai 23. marraskuuta 2013
10.
Hyvä, hersyvä perjantaipäiväveto takana, 195 katsojaa eli liki täysi tupa. Pientä horjuntaa lähinnä Katilla ja tekstin tasolla (Liu´utin kättä pitkin selkääsi --> Vedin kättäsi... pitkin selkääsi... jne.), mutta eneginen ja tarkka veto kuitenkin. Katsoin kakkosrivistä, kun tähän asti aina takaa. On se erilainen esitys siihen lähelle! Ja erilainen matka katsojalle. Intensiivisempi, mutta myös päälletuleva. Voi olla, että Katoava maa olisi vielä hurjempi kokemus jossain satapaikkaisessa salissa, sinne ihan takariviin monet tasot häviävät ja toisaalta eturivissä on turhankin sylissä.
Jotenkin juhlalta tuntui! Katsella noita neljää näyttelijää, tuumailla heidän erilaisia persooniaan, ihailla sitä sisäistynyttä työtä, jota jokainen tekee. Levollista ja ihanaa. Löytää esityksestä, kuten liki joka kerta, pientä viilattavaa, mutta riemuita alati isosta kuvasta, antautumisesta, keskinäisestä energiasta, esityksen elävyydestä. Eritoten Katin ja Jannen - Helenan ja Aarnen - suhde on tekemisen kautta rentoutunut, hersyyntynyt, muuttunut lämpimämmäksi ja hellemmäksi, kevyemmäksi. Aika pitkään ennen ensi-iltaa tuota alkua hierottiin otsat hiessä, mutta nyt se on elävästi paikoillaan. Ilo siitä.
Tämänpäiväinen 11. esitys jää minulta väliin. Samanmoinen satsi katsojia tulossa. Hyvin vetää tämäkin!
Jotenkin juhlalta tuntui! Katsella noita neljää näyttelijää, tuumailla heidän erilaisia persooniaan, ihailla sitä sisäistynyttä työtä, jota jokainen tekee. Levollista ja ihanaa. Löytää esityksestä, kuten liki joka kerta, pientä viilattavaa, mutta riemuita alati isosta kuvasta, antautumisesta, keskinäisestä energiasta, esityksen elävyydestä. Eritoten Katin ja Jannen - Helenan ja Aarnen - suhde on tekemisen kautta rentoutunut, hersyyntynyt, muuttunut lämpimämmäksi ja hellemmäksi, kevyemmäksi. Aika pitkään ennen ensi-iltaa tuota alkua hierottiin otsat hiessä, mutta nyt se on elävästi paikoillaan. Ilo siitä.
Tämänpäiväinen 11. esitys jää minulta väliin. Samanmoinen satsi katsojia tulossa. Hyvin vetää tämäkin!
perjantai 22. marraskuuta 2013
Teatteri&Tanssi-lehden kritiikki (7/2013)
ELÄMÄNJANO EI SAMMU
Kermaa, voita, suolaa ja konjakkia! Viimeisellä aterialla ei tarvitse varoa kolesterolia eikä liikalihavuutta. Satu Rasilan kirjoittama näytelmä Katoava maa puhuu meistä ihmisistä, joiden elämän jano on sammumaton.
Näin syvälle ja näin lähelle pääsee harvoin. Kaikki me odotamme elämältä huikaisua. Kuvittelemme elämämme joksikin, ja silti elämme kuin rinnakkaista todellisuutta itsemme vierellä. Rasilan syvä, riipaiseva ja lohdullinenkin näytelmä kantaa onnen mahdollisuutta ilmassa. Yleisö reagoi tunnistettavuuteen ja mutkattomuuteen.
Helenan ja Aarnen 45 vuoden mittaisen avioliiton kautta tulevat eteen kohtaamattomuus, unelmien pettävyys ja elämättä jäänyt osa. Pariskunta on näyttämöllä ikääntyneinä sekä vastanaineina. Muita ei ole kuin puheissa.
Alzheimeria sairastava Helena (Katriina Hänninen) kokee elävänsä saarella, jonka kalliolta katselee merelle. Saari on keskellä muistojen universumia, joka alkaa kutistua.
Ohjaajavierailija Eino Saari ja äänisuunnittelija Harri Leinonen ovat tarttuneet saarikuvaan. Aaltojen äänet, vihuri ja muunlaiset tuulet pyyhkivät puheiden yli. Ratkaisu on hieno ja toimiva. Lavastaja Tiina Siltala tuo etunäyttämön sivuille rantakiviä. Tuuli tarttuu taustaverhoon ja tilojen rajat alkavat hajota.
Näyttelijät Katriina Hänninen ja Janne Kinnunen huovuttavat iäkkään pariskunnan kotikutoisen istuvaksi. Satu Lipposen ja Mika Silvennoisen välillä on kylmempää.
Katoava maa ei kerro vain Alzheimerista, vaan siitä, miten mörkö tulee Helenan ja Aarnen väliin. Mutta sitä ei voi syrjäyttää samalla tavalla kuin Aarnen syrjähyppyä.
Muistisairaus on portti pohdintaan, mitä meistä jää, miten haluamme muistaa ja voiko muistoistaan päättää.
EEVA KAUPPINEN
tiistai 19. marraskuuta 2013
Ja pimein.
Marraskuu, tuo kuukausista vauhdikkain! Ja pimein.
Tällä viikolla Katoavan maan 10. ja 11. esitys pe 22.11. ja la 23.11. klo 14. Tsekkailin kalenterista myös varaukset kevään yleisökeskusteluille, ne tulevat olemaan to 13.2. klo 19 ja ti 25.3. klo 14 esitysten jälkeen. Alustajat tuumin ensi kuun puolella. Tällä tietoa viimeinen (koti)esityksemme on la 5.4. Joulutauon jälkeen esitykset jatkuvat 30.1. Tahti hieman harvenee keväällä mm. kahden ison puolen uuden ensi-illan (Sovinto & Remonttijengi) takia. Hyvä, mukavan pitkä esityskausi jutulle kuitenkin tulossa.
Aloitan tänään myös seuraavan ohjaukseni harjoitukset. Jutun ensi-ilta on (todennäköisesti) Generaattorilla 6.2.2014. Se on pöytäteatteria, spiritistinen istunto ja eräänlainen rajanylitys. Henkien, magian ja mielikuvituksen teatteria. Yksityisiä, paljaita maisemia, mutta myös Afrikkaa, Meksikoa ja ulkoavaruutta. Elämäntanssia. Kolme karismaattista naisnäyttelijää - Kuvajan Karoliina, Piiraisen Niina ja Pitkäsen Mari - ja muusikkona maestro Juho Hannikainen. Solistinen rakenne, harjoittelen kunkin kanssa pitkälti kaksin.
Esityksen henkisenä alkukuvana toimii se, mihin Katoava maa päättyy - dementoitunut nainen kuolinvuoteellaan, elämänsä viimeisessä ja muistojensa ensimmäisessä huoneessa, muistojensa hiljentyneen meren äärellä, hetkeä ennen. Aika usein olen rakentanut prosessini täysin toisin - lähtenyt seuraavaan mahdollisimman kaukaa siitä, mihin edellinen päättyi. Nyt kokeilen tietoisesti toisin.
Äkkisyväksi aukeaa, uskoisin. Tiivis prosessi tulossa. Mutta ihanaa päästä hommiin! Lisää tästäkin joskus... tuonnempana :)
Tällä viikolla Katoavan maan 10. ja 11. esitys pe 22.11. ja la 23.11. klo 14. Tsekkailin kalenterista myös varaukset kevään yleisökeskusteluille, ne tulevat olemaan to 13.2. klo 19 ja ti 25.3. klo 14 esitysten jälkeen. Alustajat tuumin ensi kuun puolella. Tällä tietoa viimeinen (koti)esityksemme on la 5.4. Joulutauon jälkeen esitykset jatkuvat 30.1. Tahti hieman harvenee keväällä mm. kahden ison puolen uuden ensi-illan (Sovinto & Remonttijengi) takia. Hyvä, mukavan pitkä esityskausi jutulle kuitenkin tulossa.
Aloitan tänään myös seuraavan ohjaukseni harjoitukset. Jutun ensi-ilta on (todennäköisesti) Generaattorilla 6.2.2014. Se on pöytäteatteria, spiritistinen istunto ja eräänlainen rajanylitys. Henkien, magian ja mielikuvituksen teatteria. Yksityisiä, paljaita maisemia, mutta myös Afrikkaa, Meksikoa ja ulkoavaruutta. Elämäntanssia. Kolme karismaattista naisnäyttelijää - Kuvajan Karoliina, Piiraisen Niina ja Pitkäsen Mari - ja muusikkona maestro Juho Hannikainen. Solistinen rakenne, harjoittelen kunkin kanssa pitkälti kaksin.
Esityksen henkisenä alkukuvana toimii se, mihin Katoava maa päättyy - dementoitunut nainen kuolinvuoteellaan, elämänsä viimeisessä ja muistojensa ensimmäisessä huoneessa, muistojensa hiljentyneen meren äärellä, hetkeä ennen. Aika usein olen rakentanut prosessini täysin toisin - lähtenyt seuraavaan mahdollisimman kaukaa siitä, mihin edellinen päättyi. Nyt kokeilen tietoisesti toisin.
Äkkisyväksi aukeaa, uskoisin. Tiivis prosessi tulossa. Mutta ihanaa päästä hommiin! Lisää tästäkin joskus... tuonnempana :)
torstai 14. marraskuuta 2013
Hieno päivä
Olipas hienonhieno päivä Katoavan maan kanssa! Aamu aloitettiin prosessipurulla, jossa paikalla olivat muutamaa vaille kaikki koko työryhmästä ja tuotantokoneistosta. Alustin keskustelua viisisivuisella pohdinnalla, josta julkaisen täällä noin 25%. Nyt, tältä osin.
(...)
Työryhmä ja työskentelyilmapiiri ovat minulle hirveän tärkeitä asioita. Voisin jopa sanoa, että tärkeämpiä kuin teksti tai muu esitysmateriaali. Paskallekin tekstille tekee ihmeitä, kun henki kulkee ja työryhmässä on hauskaa – puhumattakaan sitten niin hyvästä tekstistä kuin tässä. Kun tulen taloon työskentelemään, toivon kollegojen ja ilmapiirin osalta paljon, ja niiden eteen pyrin myös itse tekemään töitä. Ilman sitoutuneita ja motivoituneita ammattilaisia työstä ei tule mitään. Ilman luottamuksellista, vapaata ja kannustavaa työilmapiiriä kukaan ei jaksa pitkään. Automaationa ne eivät tule. Niiden eteen on nähtävä vaivaa ja aikaa.
Pikaisesti prosessia vielä kerraten, siihen palaten. Tammikuussa meillä oli lukuharjoitus. Syksyltä oli jäänyt päähänpinttymä, että nuorten ja vanhojen osuudet voisi tässä jotenkin pyöräyttää päälaelleen, ja siksi luettiin. Näin jälkikäteen tuntuu tietysti täysin absurdilta ajatukselta, että roolit olisivat menneet toisin. Näyttelijät saivat tietää roolinsa noin 5 viikkoa ennen harjoitusten alkua. Kaikilla oli pieni harjoitusvapaa meneillään Enkeli-produktion takia. Työryhmä sai valmiin tekstin käsiinsä ja edellytin, että se osataan kun kohtaustreenit alkavat. Ja se osattiin. Tämän kanssa ei ole ollut mitään nokan koputtamista koko matkan aikana.
Ekat viralliset lukutreenit olivat helmikuun lopussa. Siitä siirryttiin ensin kartoittamaan koko jutun maisemaa erilaisten kirjoitus-, piirtely- ja mielikuvaharjoitteiden sekä keskustelun avulla. Hetken aikaa oltiin kaikki kimpassa salissa, saman aiheen ja maailman äärellä. Se tuntui tärkeältä. Lavastusta luotiin siinä samalla, moni avainratkaisu oli Tiinan toimesta ja yhteisten keskustelujen kautta tehty jo ennen kuin treenit kunnolla alkoivat. Talviloman jälkeen siirryttiin näyttämölle, ja aloitettiin peruskohtausjyystö. Tätä jatkui maaliskuussa kahden viikon ja huhtikuussa kolmen noin kolmipäiväisen työviikon ajan. Välissä pyörähdettiin Marian kartanossa tunteikkaalla laulukeikalla ja Bio Rexissä katsomassa Haneken mainio Rakkaus-elokuva. Ja porukoilla oli retki Berliiniin. Läpi kevätkauden treenattiin myös, etupäässä lämppien sisällä, kaikenlaista pientä sivuaskelta, kuten autenttista liikettä, syliinhyppyjä, kuumaa tuolia, katseesta kaatumista, kantamista, sukkajalkapalloa, seisomavammaisten käsipalloa, muistipelejä, painonantamista, liikeimproa ja muuta. Ja aina aika ajoin juostiin Ian, Katin, Markun, Tiinan ja Pikin kanssa milloin missäkin käsiohjelmakuvia napsimassa. Kevätkauden päätti huhtikuun puolivälissä ensimmäiset kaksi läpikahluuta, joista jälkimmäisen näki myös Satu Rasila. Tiettyä runttauksenomaisuutta siinä muistaakseni oli, esitys jouduttiin viemään läpimenovaiheeseen jo 26. harjoituksen kohdalla ja se on aika pian se. Toukokuussa käytiin vielä istumassa iltaa kimpassa ennen kesätaukoa. Väki huokui lämpöä ja tyytyväisyyttä.
Syksyllä neljän viikon puristus, jota ennen ehti jännittää hetken, mitä tauko on tuottanut ja kuinka paljon energiaa kuluu muistelemiseen. Näyttelijät olivat kuitenkin tehneet läksynsä; oman kokemukseni mukaan muistelemiseen meni päivä, korkeintaan kaksi. Loppusuoran ohessa käytiin uudestaan Marian kartanossa ja kuvattiin traileri Paltaniemellä. Visuaalinen perusratkaisu oli tehty jo keväällä, nyt saatiin harjoituksiin mukaan myös koroke ja hiljalleen mukaan ilmestyivät valot. Työryhmään liittyivät myös Soile tarpeiston, Juha valomiehen, Mika järjestäjän ja Juho äänimiehen ominaisuudessa; kaikilla oli tärkeä osuus esityksen hiomisessa. Esitys valmistui ajallaan, ensi-ilta oli huima kokemus ja nyt, kahdeksannen esityksen jälkeenkin, homma kulkee mainiosti ja katsojakeskiarvokin on mukavasti 150 luokkaa.
Tulin ulkopuolelta, vierailijana taloon. Jännitin aivan perkeleesti, paljon enemmän kuin kotitonteillani. Tuntui, että tämä jännitys näkyi harjoituksissa ainakin koko kevätkauden. Harjoituksissa oli sekä levollinen että jännittynyt tunnelma. Levollinen, koska aistin molemminpuolisen ja monenvälisen luottamuksen, jännittynyt kai ainakin siksi, koska itse jännitin. Ja ehkä joku muukin jännitti. Suhtauduin kovin kriittisesti omaan työhöni. En saanut selkeiksi lauseiksi omaa tulokulmaani esitykseen. Ohjasin näyttelijöitä paikoin epäselvästi, koukeroisia jutellen, juttua hakien. Hain kai sitä suuntaa siinä. Jossain vaiheessa tajusin, että minun työtäni on tehdä tästä matkasta ja esityksestä mahdollisimman syvä, yhteinen ja totuudellinen. Näiden kolmen suuren sanan varaan rakensin, niitä kohti halusin kulkea. Ei olisi tarvinnut kipseillä niin paljon. Näin heti, että näyttelijät ovat motivoituneita ja valmiita. Olisi vain pitänyt luottaa tähän tunteeseen, relata, antaa lentää. Nautin suunnattomasti siitä, että Piki, Tiina, Markku, Minna ja Harri – ja myöhemmin Olli, Soile ja kumppanit - istuivat paljon harjoituksissa, välillä hiljaa, omiaan tuumaillen, välillä tekemisiämme kommentoiden. Se oli hirveän tärkeää. Työskentelyilmapiiri oli avoin ja keskusteleva, alusta asti.
Kahta asiaa suhteessa taloon tulooni ihmettelin kevään aikana. Ensinnäkin, täällä Kajaanin Teatterissa – ja varmaan laajemmin suurissa ja keskisuurissa suomalaissa teattereissa – on sisäänkirjoitettuna selvä hierarkia. Prosessia johtaa ohjaaja. Ohjaajan alapuolella ovat samalla viivalla suunnittelijat ja näyttelijät ja näiden jälkeen tulee esityksen tekniset ja tuotannolliset toteuttajat. Se tuntui omituiselta, kun oma aiempi kokemus oli enemmän tyyppiä kaikki kimpassa syli täysillä auki siihen maisemaan, sitä halki poikki ja pinoon. Tämä hierarkisuus näkyy ihan pienissäkin arjen käytännöissä, kuten sellaisissa suunnittelijan heitoissa, että ”minähän vain ehdotan, ohjaajahan ne päätökset tekee” tai siinä, että kuiskaajaa, näyttämömestaria ja järjestäjää lukuun ottamatta toteuttajapuolen osaajia ei näy harjoituksissa ikinä tai siinä, että harjoitustilanne koetaan joksikin, joka on näyttelijöiden ja ohjaajan välinen, eikä koko työryhmän yhteinen tilanne, tai sellaisessa kenen tahansa suunnittelijan ajoittaisessa katsomon penkkiin hautautuvassa asennossa ja asenteessa, joka kielii siitä, että minähän olen vain sivullinen vailla puhevaltaa, mitäpä sanottavaa minulla nyt voisi olla. Puhumattakaan sitten tästä liki myyttiset mittasuhteet saaneesta ”despoottiohjaaja”-puheesta, johon täälläkin käytäväpuheissa törmäsin. Heitot eivät toki olleet tarkoitettuja minulle, mutta ne kielivät paljon siitä, millainen valta ohjaajalle annetaan. On nimittäin niin, että tämä valta ei - ainakaan yksin - ole ohjaajan itsensä sanelemaa, vaan rakenteen ja käytäntöjen luomaa – ja siten niin valitessamme täysin purettavissa. Voi hyvin olla, että on yksinkertaista ja viisasta, että on joku, jolla on lopullinen kokonaisvastuu esityksestä, että on joku joka johtaa harjoituksia ja jolla on veto-oikeus liki kaikkeen, tai ehkä jonkun mielestä jopa se, että on joku, jolla on käytöstapavapaa käskytysvalta, mutta tämän vallan sopimuksellinen luonne tulisi tuoda useammin esiin. Ajattelen itse, että harjoitusprosessin alku, ne tärkeät ensi metrit, ovat tuon sopimisen aikaa. Valta ei automaattisesti sijaitse jossain. Valta on suhteita, valta on sopimuksia. Jos siis joku ohjaaja on paska tyranni, voi sen ohjaajan sättimisen ohessa itse miettiä, miksi ja miten minä ja me olemme suostuneet antamaan sille ohjaajalle avaimet tähän paskaan tyranniuteen. Olisinko minä, olisimmeko me voineet toimia toisin? Voisimmeko esimerkiksi ottaa enemmän vastuuta ei vain suhteessa omaan työnkuvaamme vaan koko esitysprosessiin?
Minulle ideaali prosessi on sellainen, joka ainakin alkaa hyvin yhteisesti. Tämä tarkoittaa hyvin konkreettisia asioita: kun harjoitukset alkavat, saliin mennään yhdessä ja niitä asioita tehdään siellä yhdessä. Keskusteluun osallistuvat mieluiten kaikki. Tässä vaiheessa pitäisi uittaa koko porukka juttuun sisään, riippumatta omasta työnkuvasta. Jos tuota uittamista ja sisäänuimista ei tapahdu, oma osa, oli se sitten tarpeistonhoitajan, lipunmyyjän, markkinointiassistentin tai lavastuksen toteuttajan, jää väkisin sivulliseksi tai ulkopuoliseksi. Tässä vaiheessa tehdään myös ne sopimukset. Ohjaajan on hyvä kertoa mahdollisimman avoimesti, miten hän aikoo työskennellä ja millaisia toiveita hänellä on työtavan, prosessiin osallistumisen ja paneutumisen suhteen, toisin sanoen miten juuri tämä prosessi olisi hänen nähdäkseen syytä järjestää. Näkökulmia ja ideoita tähän tarvitaan heti myös muilta.
Toinen hämmennystä herättänyt seikka oli se, millä volyymilla prosessiin sen alkumetreillä osallistutaan. Perustilanteemme harjoituksissa keväällä oli, että paikalla ovat näyttelijät, minä ja kuiskaajana tärkeän työn tehnyt Petja, ja sitten Tiina, Minna, Markku, Piki ja Harri mahdollisuuksien mukaan, melko paljon, ja Pena ajoittain. Suunnittelijoista Ollia ja Tarjaa näkyi harjoituksissa vähän, toteuttajista ei juuri ketään, markkinoinnista tai muualta talosta ei myöskään. Kevään läpimenomme taisivat käydä ainakin Miko, Teija, Anja, Ulla ja Kari katsomassa. Syksyllä meno muuttui intensiiviseksi Ollin ja Juhan osalta ja Mika ja Penakin olivat paljon treeneissä. Arvokkaita kommentteja äänisuunnittelun toteutukseen tuli myös Juholta. Pointti on tässä: minun, ulkopuolisen silmiini näytti keväällä siltä, että toiset tekevät talossa – kärjistäen – 150-prosenttista työaikaa ja toiset 30-prosenttista. Ymmärrän kyllä, etteivät harjoitukset ole se ainut työn osa-alue, että siihen kuuluu kaikilla valtavasti muutakin. Mutta todellako niin pitkälle, että osallisuutensa siinä prosessissa voi valita lähes miksi tahansa maan ja taivaan väliltä? Vaikka vähempikin riittäisi, eikö työ olisi sisäistyneempää ja nautinnollisempaa, jos siinä olisi mukana tiiviisti alusta asti? Jos joillakuilla ei ole aikaa osallistua harjoituksiin, siis sinne, missä se talon tärkein toiminta, TAIDE, luodaan, onko työaika ja sen jakaminen suunniteltu ihan oikein? En tiedä onko tämä esimiestason vai työntekijätason ongelma, mutta jokin käytännöissä tuntui olevan omituisesti vinksallaan.
(...)
Katoavan maan erityispiirteitä on, että moni prosessin suunnittelija on tässä hypännyt sivuun omalta tontiltaan. Kaikki mainitsemani hypyt ovat olleet perusteltuja, innostuneesti ja kunnianhimoisesti toteutettuja. Toivon todella, että vastaavanlaiset työnkuvan väliaikaiset muutokset ovat tämän talon sisällä mahdollisia vastaisuudessakin. Ne kuitenkin tarkoittavat aina sitä, että työt kasautuvat hetkellisesti pahasti päälle, jos mistään vanhasta ei luovuta tai höllätä otetta. Tähän soisi jatkossa esimiestasolla ja yhdessä esimerkiksi puvuston tai tekniikan lähimpien kollegojen kanssa paneuduttavan.
Lopuksi sananen näyttelijöille. Jaetuin oma matkani on tullut kuljettua teidän kanssanne. Otitte minut heti hyvin vastaan. Teistä on aistinut alusta asti korkeaa motivaatiota, innostusta ja uteliaisuutta suhteessa esitykseen, kokeiluniloa ja –halua. Olette suhtautuneet kärsivällisyydellä niihinkin hetkiin, kun ohjaaja – tai joku muu kollega - on lyönyt ratkaisuja etsiessään päätään seinään. Näyttelijän ohjaaminen on osa-alue, jossa tunnen olevani vielä kovin keskenkasvuinen, mutta on tuntunut siltä että meidän välisessä yhteistyössämme ja arjen kommunikaation tasolla sille keskeneräisyydellekin on ollut hienosti tilaa. Jokainen teistä on hakenut itsenäisesti ja keskustellen omaa reittiä roolinsa tykö, mutta myös osallistunut aktiivisesti esityskokonaisuuden ajattelemiseen. Yhteistyömme on ollut orgaanista, hengittävää, kuuntelevaa ja lempeää. Ja juuri tuo esityksen edun ajatteleminen ohi pelkän oman tontin on sitä maastoa, joka on tehnyt matkasta meille kaikille tärkeän, yhteisen, kokemisen arvoisen.
Harjoitusprosessin varrella sattuu aina myös hetkiä, jolloin näemme toisistamme jotakin, mikä ei taivu tai päädy sanalliseksi ilmaisuksi. Näitä hetkiä jäin joskus miettimään. Että tietävätkö nuo, että minä kyllä näen, että kaikki näkyy. Niin se, mikä ehkä hiertää kotiosastolla tai toisaalla elämässä kuin se, mikä puristaa oman roolityön suhteen tai millainen suhde kenelläkin kuhunkin työryhmän jäseneen on. Se virtaus on niin huima ja täysi siinä välissä ja kaikilla väleillämme, kaikki mitä tapahtuu, kaikki mitä ei ehdi sanallistaa, kaikki mitä tuntee ja ajattelee. Kaikki näkyy. Totaalisen läpinäkyväksi tämä prosessi ei päätynyt, mutta toisaalta tuntui vahvasti siltä, että kaikki olennainen tuli läpi prosessin artikuloitua ulos, että pukukopin tai kotimatkan puolelle ei tarvinnut koskaan jäädä sadattelemaan mitään muuta kuin matkan ja ratkaisujen keskeneräisyyttä. Ja ehkä on myös niin, ettei ihan kaikkea tarvitse jakaa – ainakin niin kauan, kuin tuo jakamaton aines ei tule yhteisen työskentelyn tielle. Hengittävä, yhteinen prosessi tarvitsee toteutuakseen myös aimo annoksen rauhaa, kunnioitusta ja yksityisyyttä.
*
Hyvä purkukeskustelu kaiken kaikkiaan, paljon asiallisia, kiitollisia, rakentavia puheenvuoroja. Liikuttumistakin. Selvästi näki, että juttu on ollut tekijäporukalleen tärkeä ja monella tapaa ainutlaatuinenkin kokemus (mikä ei sinänsä yllättänyt, mutta, noh, kuitenkin).
Prosessipurun jälkeen yhdeksäs esitys. Täysi tupa! Hyvä, vivahteikas veto, joka alkoi reilusti myöhässä kun joku ryhmä tuli viime tipassa paikalle ja kukin sen jäsenistä halusi lunastaa itse lippunsa.
Esityksen jälkeen geriatri Taina Huuskon mainiosti alustama, vajaan tunnin mittainen yleisökeskustelu, johon osallistui ilahduttavasti 125 (Janne laski!) katsojaa. Taina alusti hyvin ja katsojilla tuntui olevan paljon kysyttävää nimenomaan häneltä ja nimenomaan muistisairauksiin, alzheimerin etenemiseen, hoitoon ohjaamiseen, omaishoitoon, lääkitykseen, käytöshäiriöihin ja saattohoitoon liittyen. Tuli tunne, että vastaavanlaisia asiantuntijoita kannattaa pyytää keskustelujenalustajiksi vastaisuudessakin; ihmisillä on selvästi tarve purkaa kokemuksiaan dementian eri muotoihin liittyen ja kysyä niitä kiperiä kysymyksiäkin.
Ja sitten vielä: esityksellemme on tullut kaksi keikkapyyntöä, Suomi-instituuttiin Tukholmaan ja kulttuuritehdas Korjaamolle Helsinkiin. Mikään ei ole tietenkään vielä varmaa, mutta olisihan tällä suuri ilo ja kunnia keikkailla noille leveyksille! Oi jospa, oi jospa...
Antoisa päivä siis, todella! Pelkkänä ilona täällä.
Loppuviikko musikaalia ja klubi-iltaa, ensi viikolla jatketaan kahden vedon voimin.
(...)
Työryhmä ja työskentelyilmapiiri ovat minulle hirveän tärkeitä asioita. Voisin jopa sanoa, että tärkeämpiä kuin teksti tai muu esitysmateriaali. Paskallekin tekstille tekee ihmeitä, kun henki kulkee ja työryhmässä on hauskaa – puhumattakaan sitten niin hyvästä tekstistä kuin tässä. Kun tulen taloon työskentelemään, toivon kollegojen ja ilmapiirin osalta paljon, ja niiden eteen pyrin myös itse tekemään töitä. Ilman sitoutuneita ja motivoituneita ammattilaisia työstä ei tule mitään. Ilman luottamuksellista, vapaata ja kannustavaa työilmapiiriä kukaan ei jaksa pitkään. Automaationa ne eivät tule. Niiden eteen on nähtävä vaivaa ja aikaa.
Pikaisesti prosessia vielä kerraten, siihen palaten. Tammikuussa meillä oli lukuharjoitus. Syksyltä oli jäänyt päähänpinttymä, että nuorten ja vanhojen osuudet voisi tässä jotenkin pyöräyttää päälaelleen, ja siksi luettiin. Näin jälkikäteen tuntuu tietysti täysin absurdilta ajatukselta, että roolit olisivat menneet toisin. Näyttelijät saivat tietää roolinsa noin 5 viikkoa ennen harjoitusten alkua. Kaikilla oli pieni harjoitusvapaa meneillään Enkeli-produktion takia. Työryhmä sai valmiin tekstin käsiinsä ja edellytin, että se osataan kun kohtaustreenit alkavat. Ja se osattiin. Tämän kanssa ei ole ollut mitään nokan koputtamista koko matkan aikana.
Ekat viralliset lukutreenit olivat helmikuun lopussa. Siitä siirryttiin ensin kartoittamaan koko jutun maisemaa erilaisten kirjoitus-, piirtely- ja mielikuvaharjoitteiden sekä keskustelun avulla. Hetken aikaa oltiin kaikki kimpassa salissa, saman aiheen ja maailman äärellä. Se tuntui tärkeältä. Lavastusta luotiin siinä samalla, moni avainratkaisu oli Tiinan toimesta ja yhteisten keskustelujen kautta tehty jo ennen kuin treenit kunnolla alkoivat. Talviloman jälkeen siirryttiin näyttämölle, ja aloitettiin peruskohtausjyystö. Tätä jatkui maaliskuussa kahden viikon ja huhtikuussa kolmen noin kolmipäiväisen työviikon ajan. Välissä pyörähdettiin Marian kartanossa tunteikkaalla laulukeikalla ja Bio Rexissä katsomassa Haneken mainio Rakkaus-elokuva. Ja porukoilla oli retki Berliiniin. Läpi kevätkauden treenattiin myös, etupäässä lämppien sisällä, kaikenlaista pientä sivuaskelta, kuten autenttista liikettä, syliinhyppyjä, kuumaa tuolia, katseesta kaatumista, kantamista, sukkajalkapalloa, seisomavammaisten käsipalloa, muistipelejä, painonantamista, liikeimproa ja muuta. Ja aina aika ajoin juostiin Ian, Katin, Markun, Tiinan ja Pikin kanssa milloin missäkin käsiohjelmakuvia napsimassa. Kevätkauden päätti huhtikuun puolivälissä ensimmäiset kaksi läpikahluuta, joista jälkimmäisen näki myös Satu Rasila. Tiettyä runttauksenomaisuutta siinä muistaakseni oli, esitys jouduttiin viemään läpimenovaiheeseen jo 26. harjoituksen kohdalla ja se on aika pian se. Toukokuussa käytiin vielä istumassa iltaa kimpassa ennen kesätaukoa. Väki huokui lämpöä ja tyytyväisyyttä.
Syksyllä neljän viikon puristus, jota ennen ehti jännittää hetken, mitä tauko on tuottanut ja kuinka paljon energiaa kuluu muistelemiseen. Näyttelijät olivat kuitenkin tehneet läksynsä; oman kokemukseni mukaan muistelemiseen meni päivä, korkeintaan kaksi. Loppusuoran ohessa käytiin uudestaan Marian kartanossa ja kuvattiin traileri Paltaniemellä. Visuaalinen perusratkaisu oli tehty jo keväällä, nyt saatiin harjoituksiin mukaan myös koroke ja hiljalleen mukaan ilmestyivät valot. Työryhmään liittyivät myös Soile tarpeiston, Juha valomiehen, Mika järjestäjän ja Juho äänimiehen ominaisuudessa; kaikilla oli tärkeä osuus esityksen hiomisessa. Esitys valmistui ajallaan, ensi-ilta oli huima kokemus ja nyt, kahdeksannen esityksen jälkeenkin, homma kulkee mainiosti ja katsojakeskiarvokin on mukavasti 150 luokkaa.
Tulin ulkopuolelta, vierailijana taloon. Jännitin aivan perkeleesti, paljon enemmän kuin kotitonteillani. Tuntui, että tämä jännitys näkyi harjoituksissa ainakin koko kevätkauden. Harjoituksissa oli sekä levollinen että jännittynyt tunnelma. Levollinen, koska aistin molemminpuolisen ja monenvälisen luottamuksen, jännittynyt kai ainakin siksi, koska itse jännitin. Ja ehkä joku muukin jännitti. Suhtauduin kovin kriittisesti omaan työhöni. En saanut selkeiksi lauseiksi omaa tulokulmaani esitykseen. Ohjasin näyttelijöitä paikoin epäselvästi, koukeroisia jutellen, juttua hakien. Hain kai sitä suuntaa siinä. Jossain vaiheessa tajusin, että minun työtäni on tehdä tästä matkasta ja esityksestä mahdollisimman syvä, yhteinen ja totuudellinen. Näiden kolmen suuren sanan varaan rakensin, niitä kohti halusin kulkea. Ei olisi tarvinnut kipseillä niin paljon. Näin heti, että näyttelijät ovat motivoituneita ja valmiita. Olisi vain pitänyt luottaa tähän tunteeseen, relata, antaa lentää. Nautin suunnattomasti siitä, että Piki, Tiina, Markku, Minna ja Harri – ja myöhemmin Olli, Soile ja kumppanit - istuivat paljon harjoituksissa, välillä hiljaa, omiaan tuumaillen, välillä tekemisiämme kommentoiden. Se oli hirveän tärkeää. Työskentelyilmapiiri oli avoin ja keskusteleva, alusta asti.
Kahta asiaa suhteessa taloon tulooni ihmettelin kevään aikana. Ensinnäkin, täällä Kajaanin Teatterissa – ja varmaan laajemmin suurissa ja keskisuurissa suomalaissa teattereissa – on sisäänkirjoitettuna selvä hierarkia. Prosessia johtaa ohjaaja. Ohjaajan alapuolella ovat samalla viivalla suunnittelijat ja näyttelijät ja näiden jälkeen tulee esityksen tekniset ja tuotannolliset toteuttajat. Se tuntui omituiselta, kun oma aiempi kokemus oli enemmän tyyppiä kaikki kimpassa syli täysillä auki siihen maisemaan, sitä halki poikki ja pinoon. Tämä hierarkisuus näkyy ihan pienissäkin arjen käytännöissä, kuten sellaisissa suunnittelijan heitoissa, että ”minähän vain ehdotan, ohjaajahan ne päätökset tekee” tai siinä, että kuiskaajaa, näyttämömestaria ja järjestäjää lukuun ottamatta toteuttajapuolen osaajia ei näy harjoituksissa ikinä tai siinä, että harjoitustilanne koetaan joksikin, joka on näyttelijöiden ja ohjaajan välinen, eikä koko työryhmän yhteinen tilanne, tai sellaisessa kenen tahansa suunnittelijan ajoittaisessa katsomon penkkiin hautautuvassa asennossa ja asenteessa, joka kielii siitä, että minähän olen vain sivullinen vailla puhevaltaa, mitäpä sanottavaa minulla nyt voisi olla. Puhumattakaan sitten tästä liki myyttiset mittasuhteet saaneesta ”despoottiohjaaja”-puheesta, johon täälläkin käytäväpuheissa törmäsin. Heitot eivät toki olleet tarkoitettuja minulle, mutta ne kielivät paljon siitä, millainen valta ohjaajalle annetaan. On nimittäin niin, että tämä valta ei - ainakaan yksin - ole ohjaajan itsensä sanelemaa, vaan rakenteen ja käytäntöjen luomaa – ja siten niin valitessamme täysin purettavissa. Voi hyvin olla, että on yksinkertaista ja viisasta, että on joku, jolla on lopullinen kokonaisvastuu esityksestä, että on joku joka johtaa harjoituksia ja jolla on veto-oikeus liki kaikkeen, tai ehkä jonkun mielestä jopa se, että on joku, jolla on käytöstapavapaa käskytysvalta, mutta tämän vallan sopimuksellinen luonne tulisi tuoda useammin esiin. Ajattelen itse, että harjoitusprosessin alku, ne tärkeät ensi metrit, ovat tuon sopimisen aikaa. Valta ei automaattisesti sijaitse jossain. Valta on suhteita, valta on sopimuksia. Jos siis joku ohjaaja on paska tyranni, voi sen ohjaajan sättimisen ohessa itse miettiä, miksi ja miten minä ja me olemme suostuneet antamaan sille ohjaajalle avaimet tähän paskaan tyranniuteen. Olisinko minä, olisimmeko me voineet toimia toisin? Voisimmeko esimerkiksi ottaa enemmän vastuuta ei vain suhteessa omaan työnkuvaamme vaan koko esitysprosessiin?
Minulle ideaali prosessi on sellainen, joka ainakin alkaa hyvin yhteisesti. Tämä tarkoittaa hyvin konkreettisia asioita: kun harjoitukset alkavat, saliin mennään yhdessä ja niitä asioita tehdään siellä yhdessä. Keskusteluun osallistuvat mieluiten kaikki. Tässä vaiheessa pitäisi uittaa koko porukka juttuun sisään, riippumatta omasta työnkuvasta. Jos tuota uittamista ja sisäänuimista ei tapahdu, oma osa, oli se sitten tarpeistonhoitajan, lipunmyyjän, markkinointiassistentin tai lavastuksen toteuttajan, jää väkisin sivulliseksi tai ulkopuoliseksi. Tässä vaiheessa tehdään myös ne sopimukset. Ohjaajan on hyvä kertoa mahdollisimman avoimesti, miten hän aikoo työskennellä ja millaisia toiveita hänellä on työtavan, prosessiin osallistumisen ja paneutumisen suhteen, toisin sanoen miten juuri tämä prosessi olisi hänen nähdäkseen syytä järjestää. Näkökulmia ja ideoita tähän tarvitaan heti myös muilta.
Toinen hämmennystä herättänyt seikka oli se, millä volyymilla prosessiin sen alkumetreillä osallistutaan. Perustilanteemme harjoituksissa keväällä oli, että paikalla ovat näyttelijät, minä ja kuiskaajana tärkeän työn tehnyt Petja, ja sitten Tiina, Minna, Markku, Piki ja Harri mahdollisuuksien mukaan, melko paljon, ja Pena ajoittain. Suunnittelijoista Ollia ja Tarjaa näkyi harjoituksissa vähän, toteuttajista ei juuri ketään, markkinoinnista tai muualta talosta ei myöskään. Kevään läpimenomme taisivat käydä ainakin Miko, Teija, Anja, Ulla ja Kari katsomassa. Syksyllä meno muuttui intensiiviseksi Ollin ja Juhan osalta ja Mika ja Penakin olivat paljon treeneissä. Arvokkaita kommentteja äänisuunnittelun toteutukseen tuli myös Juholta. Pointti on tässä: minun, ulkopuolisen silmiini näytti keväällä siltä, että toiset tekevät talossa – kärjistäen – 150-prosenttista työaikaa ja toiset 30-prosenttista. Ymmärrän kyllä, etteivät harjoitukset ole se ainut työn osa-alue, että siihen kuuluu kaikilla valtavasti muutakin. Mutta todellako niin pitkälle, että osallisuutensa siinä prosessissa voi valita lähes miksi tahansa maan ja taivaan väliltä? Vaikka vähempikin riittäisi, eikö työ olisi sisäistyneempää ja nautinnollisempaa, jos siinä olisi mukana tiiviisti alusta asti? Jos joillakuilla ei ole aikaa osallistua harjoituksiin, siis sinne, missä se talon tärkein toiminta, TAIDE, luodaan, onko työaika ja sen jakaminen suunniteltu ihan oikein? En tiedä onko tämä esimiestason vai työntekijätason ongelma, mutta jokin käytännöissä tuntui olevan omituisesti vinksallaan.
(...)
Katoavan maan erityispiirteitä on, että moni prosessin suunnittelija on tässä hypännyt sivuun omalta tontiltaan. Kaikki mainitsemani hypyt ovat olleet perusteltuja, innostuneesti ja kunnianhimoisesti toteutettuja. Toivon todella, että vastaavanlaiset työnkuvan väliaikaiset muutokset ovat tämän talon sisällä mahdollisia vastaisuudessakin. Ne kuitenkin tarkoittavat aina sitä, että työt kasautuvat hetkellisesti pahasti päälle, jos mistään vanhasta ei luovuta tai höllätä otetta. Tähän soisi jatkossa esimiestasolla ja yhdessä esimerkiksi puvuston tai tekniikan lähimpien kollegojen kanssa paneuduttavan.
Lopuksi sananen näyttelijöille. Jaetuin oma matkani on tullut kuljettua teidän kanssanne. Otitte minut heti hyvin vastaan. Teistä on aistinut alusta asti korkeaa motivaatiota, innostusta ja uteliaisuutta suhteessa esitykseen, kokeiluniloa ja –halua. Olette suhtautuneet kärsivällisyydellä niihinkin hetkiin, kun ohjaaja – tai joku muu kollega - on lyönyt ratkaisuja etsiessään päätään seinään. Näyttelijän ohjaaminen on osa-alue, jossa tunnen olevani vielä kovin keskenkasvuinen, mutta on tuntunut siltä että meidän välisessä yhteistyössämme ja arjen kommunikaation tasolla sille keskeneräisyydellekin on ollut hienosti tilaa. Jokainen teistä on hakenut itsenäisesti ja keskustellen omaa reittiä roolinsa tykö, mutta myös osallistunut aktiivisesti esityskokonaisuuden ajattelemiseen. Yhteistyömme on ollut orgaanista, hengittävää, kuuntelevaa ja lempeää. Ja juuri tuo esityksen edun ajatteleminen ohi pelkän oman tontin on sitä maastoa, joka on tehnyt matkasta meille kaikille tärkeän, yhteisen, kokemisen arvoisen.
Harjoitusprosessin varrella sattuu aina myös hetkiä, jolloin näemme toisistamme jotakin, mikä ei taivu tai päädy sanalliseksi ilmaisuksi. Näitä hetkiä jäin joskus miettimään. Että tietävätkö nuo, että minä kyllä näen, että kaikki näkyy. Niin se, mikä ehkä hiertää kotiosastolla tai toisaalla elämässä kuin se, mikä puristaa oman roolityön suhteen tai millainen suhde kenelläkin kuhunkin työryhmän jäseneen on. Se virtaus on niin huima ja täysi siinä välissä ja kaikilla väleillämme, kaikki mitä tapahtuu, kaikki mitä ei ehdi sanallistaa, kaikki mitä tuntee ja ajattelee. Kaikki näkyy. Totaalisen läpinäkyväksi tämä prosessi ei päätynyt, mutta toisaalta tuntui vahvasti siltä, että kaikki olennainen tuli läpi prosessin artikuloitua ulos, että pukukopin tai kotimatkan puolelle ei tarvinnut koskaan jäädä sadattelemaan mitään muuta kuin matkan ja ratkaisujen keskeneräisyyttä. Ja ehkä on myös niin, ettei ihan kaikkea tarvitse jakaa – ainakin niin kauan, kuin tuo jakamaton aines ei tule yhteisen työskentelyn tielle. Hengittävä, yhteinen prosessi tarvitsee toteutuakseen myös aimo annoksen rauhaa, kunnioitusta ja yksityisyyttä.
*
Hyvä purkukeskustelu kaiken kaikkiaan, paljon asiallisia, kiitollisia, rakentavia puheenvuoroja. Liikuttumistakin. Selvästi näki, että juttu on ollut tekijäporukalleen tärkeä ja monella tapaa ainutlaatuinenkin kokemus (mikä ei sinänsä yllättänyt, mutta, noh, kuitenkin).
Prosessipurun jälkeen yhdeksäs esitys. Täysi tupa! Hyvä, vivahteikas veto, joka alkoi reilusti myöhässä kun joku ryhmä tuli viime tipassa paikalle ja kukin sen jäsenistä halusi lunastaa itse lippunsa.
Esityksen jälkeen geriatri Taina Huuskon mainiosti alustama, vajaan tunnin mittainen yleisökeskustelu, johon osallistui ilahduttavasti 125 (Janne laski!) katsojaa. Taina alusti hyvin ja katsojilla tuntui olevan paljon kysyttävää nimenomaan häneltä ja nimenomaan muistisairauksiin, alzheimerin etenemiseen, hoitoon ohjaamiseen, omaishoitoon, lääkitykseen, käytöshäiriöihin ja saattohoitoon liittyen. Tuli tunne, että vastaavanlaisia asiantuntijoita kannattaa pyytää keskustelujenalustajiksi vastaisuudessakin; ihmisillä on selvästi tarve purkaa kokemuksiaan dementian eri muotoihin liittyen ja kysyä niitä kiperiä kysymyksiäkin.
Ja sitten vielä: esityksellemme on tullut kaksi keikkapyyntöä, Suomi-instituuttiin Tukholmaan ja kulttuuritehdas Korjaamolle Helsinkiin. Mikään ei ole tietenkään vielä varmaa, mutta olisihan tällä suuri ilo ja kunnia keikkailla noille leveyksille! Oi jospa, oi jospa...
Antoisa päivä siis, todella! Pelkkänä ilona täällä.
Loppuviikko musikaalia ja klubi-iltaa, ensi viikolla jatketaan kahden vedon voimin.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
7. ja 8.
Tuplavetopäivä takana, hyvä boogie. Näin ensimmäisen, siinä inasen lämmitysesityksen sävyjä, mikä näkyi alkupuolella intensiteetin puutteena, mutta kuitenkin: tasaista laatutyötä. Erittäin keskittynyt - ja iäkäs, jälleen - yleisö, aisti kyllä että osuu ja kolisee. Ja mukavaa oli nähdä porukoita. Illalla vähäväkisempi veto, jonka jälkeen porukat ilmeisen puhki, mutta kelpo draivi kuitenkin, kertoi Kati. Katsojia ekassa 200 ja tokassa vajaa 80 (/215). Päiväesitykset näyttävät nyt vetävän ryhmiä paremmin, tiedä häntää mistä johtuu. Torstaina jatketaan.
perjantai 8. marraskuuta 2013
Osallisuudesta
Perjantai-ilta, kello pian puoli yksitoista. Istun kotona hämärässä, polttelen kynttilöitä ja valvon lasteni unta. Tämä on käynyt tavalliseksi viikonloppuillan vieton muodoksi tämä, enkä varsinaisesti jaksa valittaa. Huomenna kaksi esitystä, joista ensimmäisen näen. Ihanaa.
Ensi viikolla on myös Katoavan maan "purnu". Se on Kajaanin teatterilla vakiintunut, muka-hauska (hehheh) nimitys prosessipurulle, ja järjestetään nyt sangen ajoissa suhteessa siihen, että esityskautemme ulottuu tällä tietoa huhtikuun 2014 alkuun asti. Mieli haroo hiljalleen jo, mitä siellä sanoisi.
Paljon purnattavaa ei tokikaan ole, niin antoisa ja orgaaninen matka tämän esityksen kanssa oli - ja on yhä. Joitain hämmennyksen aiheita tavoitan kyllä keväältä. Ne liittyvät ennen kaikkea ensimmäisiin työviikkoihin ja siihen, miten tällaisessa taideinstituutiossa asetutaan prosessin äärelle.
Kun on toiminut pitkään teatterin ja laajemmin taiteen vapaan kentällä, pitää itsestäänselvyytenä, että työryhmän tahtotila tuohon asettumiseen on yhteinen. En suoranaisesti epäile sitä tässäkään; erikoiselta tuntui aikanaan vain se, miten on mahdollista, että osa esityksen suunnittelijoista ja toteuttajista asettui jutun sisälle ja äärelle heti ja intensiivisesti ja osa vasta syksyn puolella jos silloinkaan. Näytäntökausien välissä oli tietenkin jonkin verran vaihtuvuutta työtehtävien suhteen talon sisällä, mutta en puhu nyt siitä. Jos otan tulokulmakseni tämän prosessin, minun silmiini näyttää siltä kuin osa työryhmän jäsenistä / talon työntekijöistä antaisi jutulle 170% ja osa 20% työajastaan. Ja kaikkea tältä väliltä. Ihmetyksen aiheeni jälkimmäisten suhteen on se, mihin muuhun se työaika hupenee. Eikö esityksen (taiteen) ja sen harjoittelemisen pitäisi olla taidelaitoksessa kaiken työn tärkein yhteinen nimittäjä - ja siten sen tekijöiden alati juuri tämän työn äärellä? No, tekniikan suhteen työaika kuluu tietysti muiden esitysten ajoihin, kalustohuoltoon jne. Mutta silti omiin silmiini näyttää siltä kuin suhde ja etäisyys prosessiin olisi valittavissa miltei miksi tahansa heilautan kättäni kerran kuussa -tyyppisestä asennoitumisesta totaaliseen antautumiseen ja ajattelutyöhön.
Tämä kaikki näkyy myös lopputuloksessa. Moni asia on kohdallaan vähäisemmälläkin panostuksella ja läsnäololla, mutta on syytä kysyä, olisiko työ antavampaa ja kokonaisvaltaisempaa, jos sen eteen vaivautuisi uhraamaan / saisi (työnantajan puolelta) uhrata kuitenkin enemmän aikaa? Voisinko teatterin tekijänä ja työyhteisön jäsenenä ylipäätään miettiä osallistumisen astettani ja käytäntöjäni uudelleen? Voisinko miettiä sen erikseen suhteessa jokaiseen prosessiin, enkä jonakin vuonna kirves omaksuttuna, hyväksi ja turvalliseksi katsomanani työtapana?
Mutta joo, tämäkin sen läpi, että olen pelkkää kiitollisuutta, liikutusta ja iloa kun ajattelen näitä ihmisiä tässä. Tekisin heidän vuokseen mitä tahansa. Kaikkein mieluiten uusia esityksiä. Pian! Pam!
Elän onnellista ja täyttä vaihetta töiden (ja kodin) suhteen. Joutilaisuuttakin aika ajoin on. Katoavan maan ansiota on myös jonkun sellaisen mahdollisuuksien horisontin avautuminen, jota en nähnyt aiemmin. Olisi taottava nyt, kun rauta on kuumaa. Ja minä poika taon!
Näitä pähkäillessä höyhensaaria - ja huomisen riemuja kohti!
Ensi viikolla on myös Katoavan maan "purnu". Se on Kajaanin teatterilla vakiintunut, muka-hauska (hehheh) nimitys prosessipurulle, ja järjestetään nyt sangen ajoissa suhteessa siihen, että esityskautemme ulottuu tällä tietoa huhtikuun 2014 alkuun asti. Mieli haroo hiljalleen jo, mitä siellä sanoisi.
Paljon purnattavaa ei tokikaan ole, niin antoisa ja orgaaninen matka tämän esityksen kanssa oli - ja on yhä. Joitain hämmennyksen aiheita tavoitan kyllä keväältä. Ne liittyvät ennen kaikkea ensimmäisiin työviikkoihin ja siihen, miten tällaisessa taideinstituutiossa asetutaan prosessin äärelle.
Kun on toiminut pitkään teatterin ja laajemmin taiteen vapaan kentällä, pitää itsestäänselvyytenä, että työryhmän tahtotila tuohon asettumiseen on yhteinen. En suoranaisesti epäile sitä tässäkään; erikoiselta tuntui aikanaan vain se, miten on mahdollista, että osa esityksen suunnittelijoista ja toteuttajista asettui jutun sisälle ja äärelle heti ja intensiivisesti ja osa vasta syksyn puolella jos silloinkaan. Näytäntökausien välissä oli tietenkin jonkin verran vaihtuvuutta työtehtävien suhteen talon sisällä, mutta en puhu nyt siitä. Jos otan tulokulmakseni tämän prosessin, minun silmiini näyttää siltä kuin osa työryhmän jäsenistä / talon työntekijöistä antaisi jutulle 170% ja osa 20% työajastaan. Ja kaikkea tältä väliltä. Ihmetyksen aiheeni jälkimmäisten suhteen on se, mihin muuhun se työaika hupenee. Eikö esityksen (taiteen) ja sen harjoittelemisen pitäisi olla taidelaitoksessa kaiken työn tärkein yhteinen nimittäjä - ja siten sen tekijöiden alati juuri tämän työn äärellä? No, tekniikan suhteen työaika kuluu tietysti muiden esitysten ajoihin, kalustohuoltoon jne. Mutta silti omiin silmiini näyttää siltä kuin suhde ja etäisyys prosessiin olisi valittavissa miltei miksi tahansa heilautan kättäni kerran kuussa -tyyppisestä asennoitumisesta totaaliseen antautumiseen ja ajattelutyöhön.
Tämä kaikki näkyy myös lopputuloksessa. Moni asia on kohdallaan vähäisemmälläkin panostuksella ja läsnäololla, mutta on syytä kysyä, olisiko työ antavampaa ja kokonaisvaltaisempaa, jos sen eteen vaivautuisi uhraamaan / saisi (työnantajan puolelta) uhrata kuitenkin enemmän aikaa? Voisinko teatterin tekijänä ja työyhteisön jäsenenä ylipäätään miettiä osallistumisen astettani ja käytäntöjäni uudelleen? Voisinko miettiä sen erikseen suhteessa jokaiseen prosessiin, enkä jonakin vuonna kirves omaksuttuna, hyväksi ja turvalliseksi katsomanani työtapana?
Mutta joo, tämäkin sen läpi, että olen pelkkää kiitollisuutta, liikutusta ja iloa kun ajattelen näitä ihmisiä tässä. Tekisin heidän vuokseen mitä tahansa. Kaikkein mieluiten uusia esityksiä. Pian! Pam!
Elän onnellista ja täyttä vaihetta töiden (ja kodin) suhteen. Joutilaisuuttakin aika ajoin on. Katoavan maan ansiota on myös jonkun sellaisen mahdollisuuksien horisontin avautuminen, jota en nähnyt aiemmin. Olisi taottava nyt, kun rauta on kuumaa. Ja minä poika taon!
Näitä pähkäillessä höyhensaaria - ja huomisen riemuja kohti!
tiistai 5. marraskuuta 2013
Pus pus
Vajaan kahden viikon esitystauko loppusuoralla, lauantaina jatketaan kahden vedon voimin.
Lueskellut Paula Salmisen ja Elina Snickerin toimittamaa, suomalaisten näytelmäkirjailijoiden taidetta ansiokkaasti käsittelevää teosta "Jumalainen näytelmä" (Like 2012). Lukuisten muiden mahtavien esseiden joukossa myös Rasilan Sadun teksti "Hyllyyn kirjoitettu", jossa Satu pohtii, millaista on kirjoittaa näytelmää, joka ei päädykään näyttämölle. Mielenkiintoista lukea tuota Katoavan maan kantaesitykseen saattamista vasten... Hieno kirja muutenkin, suosittelen lämpimästi! (Ja on siellä Kajaani monessa muussakin mukana, erityisesti Krogeruksen Annan tekstissä, jossa Pahan lapsen ja Palopukin ja tähdenlennon prosessit tulevat todella kiinnostavasti, joskin harmillisine pikkuvirheineen tyyppiä pukusuunnittelija Tiina SiltaNEN, avatuiksi...)
Apurahahakuja, toimistohommia, kokoustelua, Kekriä, tulevan ohjaukseni suunnittelua, työryhmän keräämistä siihen, aikataulutusta, perheen kanssa olemista, huonounisuutta, hyväntuulisuutta, sillisalaattia, voipumusta, muuallaoloa, talohommia, arkea, marraskuun hyhmää. Ilo päästä taas lauantaina porukoita näkemään!
Lueskellut Paula Salmisen ja Elina Snickerin toimittamaa, suomalaisten näytelmäkirjailijoiden taidetta ansiokkaasti käsittelevää teosta "Jumalainen näytelmä" (Like 2012). Lukuisten muiden mahtavien esseiden joukossa myös Rasilan Sadun teksti "Hyllyyn kirjoitettu", jossa Satu pohtii, millaista on kirjoittaa näytelmää, joka ei päädykään näyttämölle. Mielenkiintoista lukea tuota Katoavan maan kantaesitykseen saattamista vasten... Hieno kirja muutenkin, suosittelen lämpimästi! (Ja on siellä Kajaani monessa muussakin mukana, erityisesti Krogeruksen Annan tekstissä, jossa Pahan lapsen ja Palopukin ja tähdenlennon prosessit tulevat todella kiinnostavasti, joskin harmillisine pikkuvirheineen tyyppiä pukusuunnittelija Tiina SiltaNEN, avatuiksi...)
Apurahahakuja, toimistohommia, kokoustelua, Kekriä, tulevan ohjaukseni suunnittelua, työryhmän keräämistä siihen, aikataulutusta, perheen kanssa olemista, huonounisuutta, hyväntuulisuutta, sillisalaattia, voipumusta, muuallaoloa, talohommia, arkea, marraskuun hyhmää. Ilo päästä taas lauantaina porukoita näkemään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)