Teatteri&Tanssi-lehden kritiikki (7/2013)

ELÄMÄNJANO EI SAMMU

Kermaa, voita, suolaa ja konjakkia! Viimeisellä aterialla ei tarvitse varoa kolesterolia eikä liikalihavuutta. Satu Rasilan kirjoittama näytelmä Katoava maa puhuu meistä ihmisistä, joiden elämän jano on sammumaton.

Näin syvälle ja näin lähelle pääsee harvoin. Kaikki me odotamme elämältä huikaisua. Kuvittelemme elämämme joksikin, ja silti elämme kuin rinnakkaista todellisuutta itsemme vierellä. Rasilan syvä, riipaiseva ja lohdullinenkin näytelmä kantaa onnen mahdollisuutta ilmassa. Yleisö reagoi tunnistettavuuteen ja mutkattomuuteen.

Helenan ja Aarnen 45 vuoden mittaisen avioliiton kautta tulevat eteen kohtaamattomuus, unelmien pettävyys ja elämättä jäänyt osa. Pariskunta on näyttämöllä ikääntyneinä sekä vastanaineina. Muita ei ole kuin puheissa.

Alzheimeria sairastava Helena (Katriina Hänninen) kokee elävänsä saarella, jonka kalliolta katselee merelle. Saari on keskellä muistojen universumia, joka alkaa kutistua.

Ohjaajavierailija Eino Saari ja äänisuunnittelija Harri Leinonen ovat tarttuneet saarikuvaan. Aaltojen äänet, vihuri ja muunlaiset tuulet pyyhkivät puheiden yli. Ratkaisu on hieno ja toimiva. Lavastaja Tiina Siltala tuo etunäyttämön sivuille rantakiviä. Tuuli tarttuu taustaverhoon ja tilojen rajat alkavat hajota.

Näyttelijät Katriina Hänninen ja Janne Kinnunen huovuttavat iäkkään pariskunnan kotikutoisen istuvaksi. Satu Lipposen ja Mika Silvennoisen välillä on kylmempää.

Katoava maa ei kerro vain Alzheimerista, vaan siitä, miten mörkö tulee Helenan ja Aarnen väliin. Mutta sitä ei voi syrjäyttää samalla tavalla kuin Aarnen syrjähyppyä.

Muistisairaus on portti pohdintaan, mitä meistä jää, miten haluamme muistaa ja voiko muistoistaan päättää.

EEVA KAUPPINEN