perjantai 17. toukokuuta 2013

Jäin vielä pohtimaan

tätä myyntiä. Ilmettä. Markkinointia. Ulospäinpuhetta. Viestintää. Kuten haluatte.

Vetävä paketti. Houkutteleva tuote. Kutsuva elämys. Mitä näitä nyt on, mihin moni teatteri pyrkiä pyristelee ja millaiseksi yrittää esityksensä julkiasun punoa.

Tai että pakettiratkaisujen sijaan teatteri olisi paikka, jossa kävisi niin kova kuhina, että se mitä ja miten siellä esitetään alkaa muodostua jo liki toissijaiseksi kysymykseksi, koska kaikki mitä tyrkylle tuodaan on niin kuumaa hottia ja must see -kamaa että wou, huh ja aaah.

Joo-o.

Ajattelen hiljenevää Kainuuta. Täällä Generaattorilla, jossa tätäkin kirjoitan, tuo autioitumisen askellus on tullut lähelle ja iholle taas, kun on puitu ja muisteltu, kuinka tylysti Oulun yliopiston hallitus teloitti Kajaanin Opettajainkoulutuslaitoksen. 700 sadan opiskelijan kampuksen hiljeneminen koskettaa paitsi aluetaloutta ja yksittäisiä ihmisiä, myös alueen kulttuurielämää. Koko sivistyksen aluetta ja apparaattia.

Ja että: nämä muutaman vuoden välein ja asteittain murenevat rakenteet ovat vain dramaattisia iskuja siihen autioitumisen pirtaan, joka tällä politiikalla on vastaanpanematon, jonka kulkua voi korkeintaan koittaa hidastaa.

Tuulimyllyjen, barrikadien ja mitäpäsehyvejään Kainuu ja rakas, rakas, mutta myös ahdas Kajaani.

On seutuja, joissa samankokoisissa teattereissa käy paljon enemmän väkeä kuin täällä. Ajatellaan vaikka Seinäjokea. Tai Mikkeliäkin. Tai tuota isompaa isoveljeä tuossa, Oulua, joka vetää nyt uuden johtajan ja monen monen muun seikan johdosta hyvin. Kajaanissa näitä lukuja on sekä osattu olla liikoja tuijottelematta että tuijoteltu tämän tästä.

Maineensa puolesta Kajaanin Teatteri kuuluu maamme ehdottomaan eliittiin. Siihen ei parane paljon tuudittautua. Korkeatasoisuuden ja taiteellisen riskinottokyvyn haaste on jatkuva. Uusiudu, syvennä suhdetta traditioon, tee yhteistyötä. Se miten tämä vaativa kaiku yhdistyy yleisön suosion löytämiseen, on kiperistä kiperin kysymys.

Mutta omasta vinkkelistäni pullat ovat juuri nyt hyvin uunissa. On kaivattu suurtuotanto, näyttävä musikaali, jonka toteutuksesta näin sivukorvallakin kuultuna kaikuu pelkkää hyvää. On kunnianhimoista panostusta nuorten teatteriin Jostein Gaarderin mahtavan Sofian maailman parissa. On jo ensi-iltansa saaneet Kiviä taskussa ja Peukaloisen retket.

Ja sitten vielä Katoava maa.

Tuossa samaisessa tuottiksessa haeskelimme oikeita sanoja esityksemme kuvaamiselle. Tunnistettava, ehdotti Tiina. Koskettava, tuumasi Anja. Huikea, onko se jotenkin vaikea? mietti moni. Ei löytynyt vielä täysosumaa.

Miten puhua taiteesta tai yksittäisestä teoksesta sen ehdoilla, mutta kutsuvasti?  Miten todeta riittävän yksinkertaisesti tämänkin teoksen puhuttelevuus läpi sukupolvien? Se osuu niin moneen, paini painejaan sitten parisuhteen, vanhuuden, muistin, unohduksen, vaikenemisen, toden janon, rakkauden ja kosketuksen kaipuun tai vain mahtavan draaman parissa. Teksti on kirjoitettu taitavasti. Näyttelijät tekevät upeaa työtä. Tarttumapintaa on kenelle tahansa jakaa. Voi suhtautua luottavaisesti siihen, mitä tuleman pitää. Ja toisaalta, vielä on matkaa valmiiseen myös markkinoinnillisessa mielessä.

Näitä pohtien iltaa kohti. Edessä pieni yhteinen hetki Katoavan porukan kanssa. Mikäs sen mukavampaa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti