torstai 10. tammikuuta 2013

Muisti on kuin koira, joka paneutuu makuulle mihin haluaa

"Lainataksemme William Jamesin kielikuvaa: aiemmin henkilö istui sivuttain ajan satulassa ja pystyi katsomaan yhtä helposti sekä eteen- että taaksepäin, mutta nyt hän istuu pysyvästi selkä joko menneisyyttä tai tulevaisuutta kohti. Se onneton, jonka muistia jäytävät molemmat amnesian muodot yhtä aikaa, kuten dementiapotilaalle käy, päätyy elämään ahtaassa aikatunnelissa, joka alkaa sulkeutua molemmista päistä ja kapenee viimein pelkäksi täksi päiväksi ilman liikkumatilaa, nykyhetkeksi vailla muistoja tai odotuksia. "

"Muistamiskykymme voi olla vain yhdessä paikassa kerrallaan. Kun haluamme muistuttaa jotain mieleemme, etsimme sitä muistimme sopukoista ikään kuin heikon lyhdyn avulla, joka valaisee vain kapean polun ja jättää suurimman osan pimeäksi. Ihminen harhailee kuin muukalainen omassa mielessään ja "haparoi tietänsä, unohtaen usein parhaat aarteensa, jotka sattuvat sijaitsemaan syrjässä ajatuksen valaistuilta poluilta." Kielikuvassa on jotakin liikuttavaa ja surullista: hitaasti liikkuva valoläiskä, eksyksissä valtavassa varastossa. Se mikä tulee tietoisuutemme valokehään, on aina yksin."

"Sillä joka luulee kuolevansa lyhyen hetken sisällä, on yhtäkkiä vähän tulevaisuutta ja paljon menneisyyttä. Hänestä on tullut silmänräpäyksessä ihminen in extremis. Joillakin tietoisuus tuntuu tässä tilanteessa valaistuvan. Heidän muistonsa vahvistuvat ennenkokemattoman voimakkaiksi. He "näkevät" muistonsa paikassa, jossa niitä ei ole nähty koskaan ennen: silmiensä edessä, oman itsensä ulkopuolella. Lyhyessä ajassa ohi kiitää niin paljon kuvia, että normaali taju ajan kestosta ja nopeudesta hämärtyy. Muistot menettävät totutun tunnevärityksensä ja merkityksensä, ja jopa traagisimmat muistot saavat jakaa hetken rauhallisen tunnelman."

Lainaukset psykologian historian professori Douwe Draaisman upeasta teoksesta "Muistikirja". Suosittelen.

Sen ohessa alzheimer-tapauskertomuksia ja Polleyn aika hömpäksi osoittautunut elokuva "Away from her", jossa alzheimer-diagnoosin saanut nainen muuttaa hoitokotiin, jossa omaiset eivät sopeutumisen edistämiseksi saa vierailla kuukauteen. Kun naisen mies tulee lopulta katsomaan vaimoaan, tämä on projisoinut kaikki tunteensa toiseen talon asukkaaseen. Siitä sitten koitetaan puolin ja toisin selvitä.

Lukemista, joojoo, mutta tekemisen meininki!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti