Ensimmäinen harjoitus"viikko" alkaa hahmottua mielessäni. "Viikko" lainausmerkeissä siksi, että kyseessä on kokonaista kaksi harjoituspäivää, kaksiosaista toki. Sitten on liki kahden viikon tauko, ja taas kaksi harjoituspäivää. Hikeä pukkaa, mitenhän sitä jaksaa tätä tahtia?
Tämä kaikki tuntuu kovin uudelta ja ihmeelliseltä. Tällaiseen "tuotantopaikkaan", "tuotantorakenteeseen" ja "etabloituneeseen taidelaitokseen" ohjaaminen. Eikä lainkaan huonolla tavalla! Tiettyä vierautta ja uutuudenviehätystä vain, kun pääsee ohjaamaan tilanteessa, jossa lavastus, tai ainakin perustilaratkaisu on likimain valmis, apukäsiä riittää jokikiselle saralle, homma on tiukassa struktuurissa ja KAIKKI mukana olevat tekevät hommaa TYÖKSEEN.
Minä olen tottuneempi keskeneräiseen, määrittelemättömään, liikkuvaan ja liukuvaan. Pyrin tekemään hyvät lähdöt ja luomaan ilmapiirin, jossa voisi tapahtua jotakin totta. Loppu on dialogia, yhteistä matkustamista, syvemmälle (aiheeseen, henkilöihin, esityksen maailmaan) kurottamista. Tätä retkikunta-ajattelua tuon työskentelyyn epäilemättä myös tullessani.
Oma kulmani on siis vielä hivenen hämmentynyt. Ihan vakavissani täällä mietin sellaisia asioita kuin että kuinkahan paljon muut ohjaajat tekevät ennakkotyötä, olenko tehnyt itse sitä riittävästi, miten näitä näyttelijöitä ohjataan ja tuleekohan tästä nautittua. Sitten toisaalta sitä on jo tehnyt kymmenen vuotta duunia aika erilaisilla kokoonpanoilla, monenlaisissa ihmis- ja sidosryhmissä, järkyttävän mukavissa ja säntillisen vaikeissa kokoonpanoissa. Että kyllä mää nyt tän handlaan! Mutta jännittää.
Siitä ekasta viikosta. Sinne tulee lukuharjoitus, aivomyrskytreeniä koko ryhmälle, aikataulujen sopimista, puhetta ja analyysiä, kevyitä roolinottoharjoitteita, vanhainkotivierailu, leffan katsominen (ehkä) ja jotakin, mikä panee kroppaa liikkeelle. Maaliskuussa otetaan sitten teksti kauniiseen käteen ja lähdetään rakentamaan palapeliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti