Juhlapuhe

Hyvät naiset ja pojat,

Takana on liki kymmenen kuukautta kestänyt työ- ja harjoitusprosessi Katoavan maan kanssa.

Kun Miko Jaakkola viime loka- tai marraskuussa soitti minulle ja tiedusteli kiinnostusta tulla teatterille ohjaamaan muistia ja unohdusta käsittelevää, muodoltaan melko klassista draamaa, emmin ohikiitävän hetken. Että draamaa muistista, taivunkohan minä, epäilin.

Sitten luin tekstin, liikutuin siitä ja totesin itsekseni, että tämä matka kannattaa taittaa, jos juttuun saa loistavat näyttelijät ja intohimoisesti asiaansa suhtautuvan työryhmän.

Kuukausia tämän jälkeen, harjoituskauden jo alettua, jäin pohtimaan tämän toiveeni outoutta.  Ikään kuin loistavuus tai intohimoisuus olisivat jotain muuttumattomia entiteettejä, jotka joko sijaitsevat ihmisessä tai sitten loistavat ikuisella poissaolollaan.

Teatterityö, silloin kun se tapahtuu ammattimaisessa ympäristössä, kysyy ja edellyttää ammattimaista asennetta työtä kohtaan. Se tarkoittaa: vastuuta ja velvollisuutta hoitaa tonttinsa niin hyvin kuin suinkin mahdollista, määrättyä kurinalaisuutta, keskittyneisyyttä, tekniikkaa ja taitoa. Vastuuta yhtä hyvin omaa työyhteisöä, katsojia, Thaliaa kuin omaa itseä ja omaa taiteilijuuttaankin kohtaan.

Ammattitaito ja sen vaaliminen on siis edellytys mielekkään ja taiteellisesti korkeatasoisen työn toteutumiselle. Yksin sillä ei pitkälle pötkitä.

Oman prosessi- ja työyhteisöideaalini voisi tiivistää seuraavasti: on sitä ammattitaitoa. On aihe, teksti ja/tai muuta materiaalia, jotka panevat paljon liikkeelle. On uteliaisuutta, löytö- ja tutkimusretkeilyn halua, yhteistä tahtotilaa. On ilmapiiri, jossa on lupa etsiä ja eksyä, kysyä ja kyseenalaistaa, tilaa hengittää ja riittävästi aikaa kaikkeen tähän. On ilmapiiri, jossa tunteensa, ajatuksensa ja havaintonsa, ne erimieliset, muotoaan vielä hapuilevat ja ristiriitaisetkin, on mahdollista sanoa ääneen, vailla pelkoa.  On halua ajatella esityksen etua ohi omien tonttirajojen. On kunnioitusta, on kuuntelua. On läsnäoloa. On henkilökohtaista otetta. On rauhaa.

Valmis teatteriesitys on aina työyhteisönsä kuva ja työprosessinsa heijastuma, luomisensa kokonaisvaltainen tulos. Kaikki näkyy, sekin minkä kuvittelemme yksityiseksi tai näkymättömäksi.

Teatteri, taide ei vain heijastele aikaansa tai ole sen peili. Me myös luomme maailmaa. Taide on maailman luomista, yhdessä, suoraan. Jos tämän vastuun hyväksyy, kysymys kuuluu: mitä haluamme tuoda tänne? Mitä ja miten haluamme luoda? Millaisille ajatuksille, kokemuksille, tunteille ja havainnoille todella haluamme antaa äänemme - ja ruumiimme?

Olen tämän prosessin myötä ruvennut entistä tarkemmin ajattelemaan yhteen kokoontumisen, yhdessä olemisen ja harjoittelemisen tapojamme arjen käytännöistä alkaen. Ei riitä että tietää, mitä tekee, täytyy myös kysyä, miten, ja keiden kanssa. Ei riitä että suostuu siihen, että nämä olosuhteet on nyt jostain ylempää järjestetty näin, on määrätietoisesti luotava niitä itse. Sellainen fatalismi, että kun kerran aina ennenkin näin, niin tietenkin nytkin, istuu teatteriin huonosti.

Katoavan maan osa on ollut rakentua hyvin yhteiseksi työprosessiksi. Se on  osin ihmeen ja sattuman aluetta. Minulla on monesti tämän prosessin varrella ollut selittämätön olo, jonka mukaan tähän tuotantoon ovat kerääntyneet juuri oikeat ihmiset, juuri oikealla hetkellä.

Kuinka kiittäisin siitä.

Se piirtyy mieleeni jonkinlaisena oliona tai elävänä organismina. Katsokaa sitä.

Sillä on Satu Rasilan mahtava kieli, moneen kertaan kirjoitettu, kirkkaimpia mitä uusi kotimainen näytelmäkirjallisuus pitää sisällään. Sillä on Katin, Jannen, Sadun ja Patun yhteinen ruumis. Jannen vahvat raajat ja herkkä otsa, Patun rytmi ja vivahteikas elekieli, Sadun temperamentti ja sielukkuus - ja Katin sydän. Sillä on Tiinan ja Markun avaruutta, vettä ja horisonttia ympärillään. Sillä on Pikin luomat, konstailemattomat ja tyylikkäät vaatteet. Sen korvissa suhisee Harrin luoma merellinen ja hengittävä ja Juhon sävykkyys tuon maiseman yllä. Sillä on Penan ja Mikan lempeys ja huumori, Tarjan pehmeä kosketus ja Soilen avuliaisuus, nauru ja heleys. Ja kun se astuu Ollin ja Juhan luomaan hehkuun, pilvet väistyvät ja se alkaa muistaa ensimmäisen kotinsa unohtumattoman valon...  

Katoava maa sai loistavat näyttelijät, intohimoisen työryhmän ja jotakin vieläkin tärkeämpää: pitkän ja vaiherikkaan retken ensimmäisistä lukuharjoituksista Marian kartanon laulutuokioihin, hölmöistä piilosleikeistä yhteisiin piirtely- ja kirjoitussessioihin, yksin puurretuista työpuhteista jaettuihin purku- ja palautehetkiin, kahvitaukojen turinoista tämäniltaisiin juhlamurinoihin. Se tahtoo sanoa: merkityksellisen, toden, rakkaan matkan.

Toivon muistavani sen pitkään.

Tuntuu haikealta ja aika vaikealta päästää Helenasta ja Aarnesta irti. Ja samalla tärkeältä: tästä se lento vasta aukeaa, uusiin syleihin ja syvyyksiin, kohti vielä tuntematonta.

Katoavalle maalle!