tiistai 15. lokakuuta 2013

Kolmas kritiikki: Keski-Pohjanmaa / Leena Nygård

Ensin suora linkki http://www.kp24.fi/uutiset/348426/Muisti-katoaa-muistot-palaavat

Ja sitten juttu tähänkin.

*

MUISTI KATOAA, MUISTOT PALAAVAT

Keski-Pohjanmaa 15.10.2013


Katriina Hänninen ja Janne Kinnunen rakentavat yhdessä toden tuntua ja uskottavuutta. IA SAMOIL
Katoava maa. Käsikirjoitus: Satu Rasila. Ohjaus: Eino Saari. Rooleissa Katriina Hänninen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Mia Silvennoinen. Kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterissa 12.10.

Leena Nygård

KAJAANI

Kajaanin kaupunginteatterissa lauantaina kantaesityksensä saanut Katoava maa on tekijöidensä mukaan tarina muistista ja sen autioitumisesta, mutta myös laulu pitkästä suomalaisesta parisuhteesta, eletystä elämästä, jonka kipeimmät muistot ja huikaisevimmat onnenhetket puolisot muistavat kumpikin omalla tavallaan.
68-vuotias Helena, Katriina Hänninen, sairastaa alzheimerin tautia. Hänen miehensä, 73-vuotias Aarne, Janne Kinnunen, hoitaa häntä. Sairauden alkuvaiheessa alzheimer ei ole nujertanut Helenaa, hän on vielä voimakastahtoinen, säkenöivän älykäs ja huumorintajuinen nainen. Helena laskee leikkiä, kiusoittelee miestään ja suunnittelee hoitotestamenttiaan.

Muistin heikkeneminen ei useinkaan merkitse muistojen katoamista. Päinvastoin, ne valtaavat mielen yhä voimakkaampina, usein piinaavina. Helenalle ja Aarnellekin ne palaavat, ja kumpikin katsoo menneisyyttä omasta näkökulmastaan.

Mitä muistan, kun muistan sinut? näytelmässä kysytään. On ollut uskottomuutta, salailua, hylätyksi tulemista, vihamielisyyttä, torjuntaa ja suuria menetyksiä. On eletty yhteisessä valheessa ja puhumattomuudessa.Toki on hyviäkin muistoja, on oltu rakastuneita ja iloisen onnellisia, on tultu takaisin, rakastettu, lohdutettu, pidetty hyvänä.

Rakkaustarinahan Katoava maa on, mutta ei mitenkään seesteinen. Onko rakkautta se, että kerran lähtenyt vaimo palaa takaisin miehensä luo? Tai että Aarne hoitaa ja hemmottelee sairasta puolisoaan? Tai että vihdoin voi olla rehellinen ja kertoa kaiken?

Eletyn elämän kokemukset siirtyvät muistisairaalla muistoissa nykypäivään. ”Sä oot aina niin vihainen”, vaimo syyttää miestään, vaikka vihaisuudesta on jo kauan.

Satu Rasilan käsikirjoitus on hieno. Se perustuu tietämykseen muistisairaudesta, mutta ei ole kliininen sairauskertomus. Teksti on paikoin hauskaa, paikoin runollista.

Aarne vertaa vaimonsa mieltä autioituneen kotitaloonsa: seinien sisällä on ollut paljon elämää, ikkunoista on nähty vuodenaikojen vaihtelu ja pihapiirin toimet, mutta nyt sisällä ei ole mitään. Myös Helenan mielessä on yhä autiompaa ja pimeämpää, mies suree.

Eino Saaren ohjaama näytelmä on ehyt ja tasapainoinen, tuntuu että siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Katriina Hänninen on roolissaan kerta kaikkiaan loistava. Myös Janne Kinnunen vanhana omaishoitajana on hieno, yhdessä he rakentavat toden tuntua ja uskottavuutta.

Helenaa ja Aarnea nuorina esittävät Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen ovat aluksi toiveikkaina ja riehakkaina, myöhemmin toivon hiipuessa, uskottava pari. Joskus lähekkäin kohtaavat vanha Helena ja nuori Aarne, tai vanha Aarne ja nuori Helena.

Tiina Siltalan lavastus vie aluksi tyypilliseen vanhenevan pariskunnan makuuhuoneeseen, jossa värit ja valot ovat pehmeitä. Kun sairaus on edennyt, huone on pelkistetympi, samoin vuode, joka valkoisena tukee mielikuvaa sairaudesta. Jossain vaiheessa näyttämölle taiotaan rantakivet ja vesi, pimenee ja myrskyää.

Näytelmä saa ajattelemaan vanhuutta. Millainen se itse kullakin on, määräytyy paljon siitä, millaisen elämän on viettänyt. Mutta aina on mahdollisuus ymmärtämykseen ja rakkauteen. Näin ainakin Katoavan maan mukaan.

Kajaanilaisten Katoavasta maasta aistii huolellisen ja innostuneen ryhmätyön. Näytelmä on , uskoisin että sydämellä tehtyä, tasokasta perusteatteria, jonka sisältö välittyy laajalle katsojakunnalle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti