4, 5, 6

Neljäs, viides ja kuudes Katoavan maan esitys takana, kaikki vuorokauden sisään pe-la. Ekassa noin 160, tokassa noin 130, kolmannessa noin 90 katsojaa. Ihan ok siis. Näin vain ensimmäisen kun kotona unikoulua ja kipeilyä lasten kanssa. Hyvä veto, ehkä hivenen lämmitysesityksen fiilistä mutta vain hivenen. Näkee, että juttu rupeaa solahtamaan entistä rennompaan suuntaan, säilyttäen silti intensiteettinsä.

Esityksen jälkeen eka yleisökeskustelu, jonka alusti Kirsi Törmi. Kirsi otti näkökulmakseen vaikeiden tunteiden jakamisen pitkässä parisuhteessa, erityisesti surun, pohtien miten tunteidensa ja haavoittuvuutensa kanssa uskaltaisi olla ihmissuhteissaan läsnä, auki, tosi. Keskusteluun jäi kolmisenkymmentä katsoja-osallistujaa. Aika varovainen ja rauhallinen, tiiviisti ilmaiseva ja poukkoilevasti kommentoiva keskustelu oli - ei oikein lähtenyt vuolaasti virtaamaan mihinkään suuntaan tai aiheeseen, mutta hyvä näinkin. Jokainen yleisökeskusteluistamme rakentuu varmasti omannäköiseksi kokonaisuudekseen.

Tokasta vedosta Katilta viestiä, että ehkä parasta Katoavaa ikinä. Esitys ja sen moottorit ovat mainiossa vedossa, joten mikäs on nautiskellessa! Nyt vajaan kahden viikon esitystauko ennen seuraavia (9.11.).

Ja sitten vielä tämä

Kiitos esityksestä, se oli minulle hyvin hyvin tunteikas kokemus tärkeistä aiheista (vaikeneminen, pitkän suhteen koko kirjo ennen kaikkea). Niin tunteikas, että itsekin pelästyin reaktiotani; kun olen tällainen kontrollifriikki, teatterissakin, tunteiden näyttäminen tuntuu usein vaikealta. Jotenkin siinä on aina se läsnä että onko lupaa, että mitä nuo muut ajattelevat, näkevätkö ne minut, paljastunko. Vaikeus hengittää vapaasti. Ja toisaalta, tunteissa vellominen on usein teatterissa sellaista, mistä en pidä. Niitä ikään kuin painetaan napista. Ymmärrät varmaan. Vedetään oikea nyyhkybiisi oikeaan kohtaan ja odotetaan, että tulisi tietty reaktio. Se on pahimmillaan vastenmielistä vallankäyttöä. Katoavasta maasta aisti myös, että katsojan tunnekuljetusta on ajateltu. Mutta. En osaa selittää tätä täysin, mutta ilokseni kaikki laskelmointi loisti siitä poissaolollaan. Ehkä se vain oli niin vilpitöntä, aitoa. Jopa siihen asti, että näyttelijöiden "suoritus" tuntui minusta hätkähdyttävän omakohtaiselta, kyyneleineen ja muine vuodatuksineen. Tuli nopeasti olo, että prosessin on täytynyt olla tekijöilleen merkittävä. Muu sitä ei oikein selitä. Kun on auki ja antaa virrata (vaikka henkilöt olisivat näennäisesti kuin.. tukehduksissa), katsojakin pääsee virtaamaan. Sitä se kai on..? Luulen että esitys avaa laajemmassakin mielessä jotain yhteisömme tunnelukoista, ja ehkä saa katsojat puhumaankin niistä tunteistaan, ettekös te keskustelekin? Sikälikin esityksellä on varmasti laajemmankin katarsiksen mahdollisuus :) Ehkä tuun talvemmalla vielä uudemman kerran ja uskallan jo vähemmän piilossa.. Kauankos esitys muuten pyörii?  

Kirjallista

Ohessa pientä koontia tähän mennessä tulleesta, varsinaisten kritiikkien ulkopuolisesta, omiin korviini kantautuneesta kirjallisesta palautteesta (sähköposti, fb, viestit):

Kajaanin kaupunginteatterissa nähtiin juuri ensi-illassa Satu Rasilan käsikirjoittama ja Eino Saaren ohjaama Katoava maa, joka kuvaa kypsästi ja syvällä hehkulla muistamisen ja vaikenemisen haastavaa aihetta. Miten intensiivistä työtä Ensembleltä; Häikäisevän hyvä Katriina Hänninen ja upeat Janne Kinnunen, Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen! Kajaanissa on vahva teatterisyksy.

Vaikuttava esitys tuo Saaren Einon ohjaama Katoava Maa, jonka juuri ensi-illassa katsoin. Tulee niin lähelle kun meillä jokaiselle lienee suvussa tai lähipiirissä muistisairaita ja oma kohtalokin mietityttää. Ei mikään pikkujoulunäytelmä, mutta niin hyvin tehty ettei pitkästytä. Jokainen neljästä näyttelijästä osaa, mutta Helenan rooli oli kuin tehty Hännisen Katille. Kaunis lopetus ja yleisö taputtii seisaaltaan.

Eilen tarjoutuneen yhtäkkisen mahdollisuuden hyödyntäneenä, pääsin katsomaan Katoava maa- ensi-iltaa.(Kiitos naapurin rouvien) Nyt on silmät turvoksissa, ei nimittäin meinannu tulla tunnekouhuista ja itkusta loppua kotonakaan.

Upeaa ensembletyötä! Näyttelijät, ääni, visuaalinen toteutus, koko kattaus. Ehdottomasti parhaita esityksiä, mitä olen Kajaanin teatterissa 2000-luvulla nähnyt. Kiitos!

Katoava maan parasta antia oli teoksen esteettisyys ja elokuvallisuus. Huikean kauniita hetkiä, jotka on sommiteltu näyttämölle herkästi ja tarkasti. Tasapainoinen kokonaisuus kaiken kaikkiaan. 

Kiitos esityksestä. Me sitten istuttiin esityksen jälkeen tunti tuolla pihalla kylmässä, alkuun ihan hiljaa vaan ja siitä se jotenkin lähti, koko tähänastisen purkaminen. Isot vyöryt, itkettiin ja puhuttiin vaan. Miten tästä nyt voisi kiittää..? Oli tärkeä ja tosi pakahduttava kokemus, ja antoi myös voimia. Suuri työ!

Kiitos esityksestä. Takariviin ei ihan tuntunut yhtä hyvältä kuin silloin pääharjoituksessa, mutta aisti kyllä että lähemmäs kolisee. (Vaikea on tuo Kajaanin teatterin tila.) Katia ja Jannea varmaan on jo paljon kiitelty, mutta mä olin eniten fiiliksissä Satun ja Patun työstä: hemmetin tarkkaa ja ajateltua näyttelemistä. Hienoa porukkaa sulla kaikki tyynni! 

Kiitos vielä Eino. Vaimokin tykkäsi, että parasta Kajaanissa sen Krogeruksen parhaan jutun jälkeen, mikä se oli? Kuin ensimmäistä päivää? Täytyy melkein tulla syksymmällä uudestaan... 

Pidin paljon esityksen visuaalisesta toteutuksesta ja äänistä. Ne antoivat tilaa ja aikaa, rauhaa katsoa. Puvustus tuki ajallista kuljetusta hienosti. Katsomossa oli helppo hengittää ja tilaa tuntea ja se on tärkeää. Terveiset koko työryhmälle! 

No oli se vähän pitkä se kakkonen, mutta olipahan aikaa ajatella koko sitä ykköstä. 

Kiitos esityksestä. Hieno teksti, liikuttava. Ison duunin ootte tehneet. Selvästi yhteinen juttu, joka löytää varmasti laajemmankin yleisön suosion. Verratonta pertsaa, tykkään! 

Piti lähteä kun ei jotenkin pystynyt sanomaan mitään. Kiitos.

Kiitos älyttömästi esityksestä! Aivan kaikille. Yksikään esitys ei ole koskaan koskettanut noin. 

Kiitos esityksestä! Hieno teksti, hyvä ohjaus ja ilmava toteutus. Kantaa ja kannattelee katsojaansakin ja sitten iskee kun sitä ei odota, oikeissa kohdissa. Lohdullista ja kipeää. Itkettävää ja puhdistavaa. Täällä taas vetistellään, armon maisemissa :) 

Tekstiviestit

1

Vastaanotettu 16:41:38 tänään

Hei Eino! Esitys meni hyvin. Intensiteettiä, latausta oli. Yleisö mukana! Hyvä mieli. Terkkui!

2

Vastaanotettu 16:42:37 tänään

Eino! Upea esitys! Niin intensiivinen, latautunut, kokonainen, kaunis. Näyttelijät loistivat: piiruntarkkaa työtä olette tehneet. Itkuksihan se meni :) Kiitos! Ja terveisiä!

Avoimet yleisökeskustelut

http://www.kajaaninteatteri.fi/?pid=987

Tämä hieno saksalainen Alzheimer-dokkari

tuli eilen FST:ltä ja on nyt katsottavissa kuukauden Yle Areenasta. Saattaa olla, että tuli linkitettyä jo keväällä, koska on uusinta.

http://areena.yle.fi/tv/1871117

Pyrystä

Toinen esitys takana, tänään kolmas. Päivänäytöksiä, eilen joku 110 katsojaa ja tälle päivälle noin 160 varausta. Ne ovat päivävedoille hyviä lukuja ne.

Tasainen, mukavasti rosoinen, keskittynyt esitys. Ei "toinen esitys" siihen tapaan, mitä teatteriväki tapaa pelätä, muttei kuitenkaan yhtä hurjatunnelmainen kuin ensi-ilta. Aika lailla siis mitä odottaa sopi. Pientä taaplailua ekassa kohtauksessa ja viisi tarkentavaa pikkumuutosta esityksen jälkeen, lähinnä isku- ja asemointijuttuja. Hyvä yleisö, etupäässä senioreita ja joku opiskelijaporukka. Ja tuli ne standing ovationit uudestaankin, tosin vain yhden hengen sellaiset, kiitos Vatulan Eskon :)

Hiukan tuskaisalta tuntui katsoa. Näkee, että tuolla se menee, esitys, ja tuolla ne menevät, esiintyjät ja muu väki, nyt, tuon kanssa ja muissa kinkereissään, Grothin ja Törmin maisemissa jne. Vaikeus suostua siihen, että ihan uusi taival alkoi nyt. Että tämä etäisyys tässä. Ja samalla pyrkimys käytännönläheisyyteen: teen työtäni, hellin teostamme. Pitää esitys liikkeessä, parannella sitä, tarkentaa ja kiihdyttää yhä uusiin ulottuvuuksiin - tätä ja satunnaisia yhdessäolon hetkiä se on nyt. Valmis paketti Katoava maa ei koskaan ole. Muutos on teatterin luonto.

Siltalan Tiina, lavastajamme, kehotti jo ensi-iltajuhlissa tuumimaan reippaasti uusia ehdotuksia talolle toteutettavaksi. Täytyy niitä muhitella ja tekstejä lukea. Mutta muutakin kautta voisi edetä, miettiä miten näiden  kanssa voisi jakamista jatkaa ja yhteistyötä syventää... Ettei aina tarvitsisi mennä "virallista" ( = usein aivan helvetillisen byrokraattista ja hidasta) reittiä pitkin. Jo on mielessäni seuraavan, tammikuussa ensi-iltansa saavan pienimuotoisen juttuni alkukuva, ainakin metaforisella tasolla. Se kuva on se, mihin tämä esitys päättyy.

Tänään kolmas esitys. Sara Oulun reissussa ja lapset mulla kotona, joten väliin jää. Viikon päästä jatketaan, jolloin vuorossa myös ensimmäinen yleisökeskustelu.

"Neljäs" kritiikki

löytyy päivän Savon Sanomista. Hipsuhapsut siksi, että se on täsmälleen sama kritiikki kuin mikä ilmestyi Karjalaisessa maanantaina. Tässä linkki:

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kulttuuri/teatteri/lopullista-valoa-odotellessa/1690224

Suosittu kuva näissä jutuissa tuo muuten...

Alkaa uusi matka

On kulunut kolme vuorokautta ensi-illasta. Ensimmäiset kritiikit - kaikki hyviä, jotkut toisia, hmm, kuivemman tuntuisia, vaikka selvästi kiittäviä - ovat tulleet (tässä allahan ne). Toipuminen, jos ilmaus sallitaan, tuntuu olevan vasta alussa. Ja silti on jo alkanut uusi matka tämän kanssa. Esityskausi.

Katoavan maan ensi-ilta oli kaikkea mistä haaveilimmekin. Intensiivinen, tiivistunnelmainen esitys. Myötäelävä yleisö. Kirjailija paikalla. Standing ovations. Leppoisat, tunteikkaat ja lempeät bileet. Juhlimme pitkään ja hartaasti. Ihmiset olivat liikuttuneita niin katsomon kuin työryhmänkin puolella. Spontaaneja itkuunparahtamisia nähtiin illan aikana lukemattomia, onnesta täysiä. (Jotenkin jäänyt sellainen kuva esimerkiksi Patusta, että sillä oli silmät kyynelissä KOKO AJAN...) Väki oli vuolaana ja hihitteliäänä vielä pikkutunneilla, ja tämän tästä joku tuli kiittelemään siitä, kuinka onnistunut, tärkeä, ihana ja mieleenpainuva prosessi Katoava maa oli. Hämmentävääkin. Mutta hauskaa.

Itkin itse vähän, liian vähän. Piti jännittää kai kuitenkin, esityksen sujumista, ja no, en tiedä. Joku sellainen sisällä vieläkin, pakahtuneisuus koko taipaleesta, onni ihmisistä joiden kanssa sai jakaa, flowsta. Suuri kiitollisuus. Ja tietoisuus jonkin päättymisestä.

Ja laumankaipuu, heti.

Tämä oli minulle vierailu. Vierailu, joka muistutti yhteisön, kiinnittymisen, jossakin sijaitsemisen kaipuusta.

Olen viime vuodet tehnyt töitä freelancerinä. Generaattori on koko ajan ollut minulle se alkukoti, tukialusta ja kaikupohja. Samalla olen viime vuosina siirtänyt tehtäviäni ja perinteitämme muille, uusille sukupolville. Irtipäästäminen on tuntunut sekä tarpeelliselta (jotta kehittyisin ja jotta talo kehittyisi) että pakon sanelemalta. Mutten ole siirtynyt sujuvasti mihinkään uuteen, toiseen, löytänyt tai päässyt luomaan sitä. Vapaan ammattiteatterin perustamisesta olemme nyt käyneet ensimmäisiä keskusteluja, mutta se on vielä ihan lapsen kengissä se hanke, ja saa nähdä mitä siitä nyt syntyy, ja milloin. En ole kiinnittynyt nyt. Ja kun ei ole kiinnittynyt, työ tahtoo mennä jostain kulmien takaa huuteluksi, missä tahansa eikä oikein missään lymyilyksi. Katoavan maan upea porukka ja tämä hetkellinen sitoutumisen aika muistutti minua tästä.

Suruakin siis.

En ole varma, mihin suuntaan nyt.  Tätä pohdin. Mutta se omistani.

Ensi-illan intensiteetti oli jotakin, mitä ennakoissa ei vielä nähty. Näyttelijät huikeita. Kati oli hurjassa vedossa, mikä on kritiikeissäkin huomioitu, mutta niin oli koko jengi. Väkevää ja tarkkaa työtä, todella. Tähän pirtaan toivon jutun sukeltavan jälleen, kun esitykset torstaina jatkuvat. Tällä viikolla siis kaksi vetoa, to ja pe, päivänäytöksinä. Koitan valvoa esityksiä niin paljon kuin mahdollista, vähän perhe-elämän tilanteiden mukaan, luullakseni keskimäärin joka toisen. Tuntuu tärkeältä päästä tällekin puolelle siltaa, matkaa, tai  mitä metaforaa tästä nyt käyttäisi... Ja nähdä mihin se johtaa.

Kolmas kritiikki: Keski-Pohjanmaa / Leena Nygård

Ensin suora linkki http://www.kp24.fi/uutiset/348426/Muisti-katoaa-muistot-palaavat

Ja sitten juttu tähänkin.

*

MUISTI KATOAA, MUISTOT PALAAVAT

Keski-Pohjanmaa 15.10.2013


Katriina Hänninen ja Janne Kinnunen rakentavat yhdessä toden tuntua ja uskottavuutta. IA SAMOIL
Katoava maa. Käsikirjoitus: Satu Rasila. Ohjaus: Eino Saari. Rooleissa Katriina Hänninen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Mia Silvennoinen. Kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterissa 12.10.

Leena Nygård

KAJAANI

Kajaanin kaupunginteatterissa lauantaina kantaesityksensä saanut Katoava maa on tekijöidensä mukaan tarina muistista ja sen autioitumisesta, mutta myös laulu pitkästä suomalaisesta parisuhteesta, eletystä elämästä, jonka kipeimmät muistot ja huikaisevimmat onnenhetket puolisot muistavat kumpikin omalla tavallaan.
68-vuotias Helena, Katriina Hänninen, sairastaa alzheimerin tautia. Hänen miehensä, 73-vuotias Aarne, Janne Kinnunen, hoitaa häntä. Sairauden alkuvaiheessa alzheimer ei ole nujertanut Helenaa, hän on vielä voimakastahtoinen, säkenöivän älykäs ja huumorintajuinen nainen. Helena laskee leikkiä, kiusoittelee miestään ja suunnittelee hoitotestamenttiaan.

Muistin heikkeneminen ei useinkaan merkitse muistojen katoamista. Päinvastoin, ne valtaavat mielen yhä voimakkaampina, usein piinaavina. Helenalle ja Aarnellekin ne palaavat, ja kumpikin katsoo menneisyyttä omasta näkökulmastaan.

Mitä muistan, kun muistan sinut? näytelmässä kysytään. On ollut uskottomuutta, salailua, hylätyksi tulemista, vihamielisyyttä, torjuntaa ja suuria menetyksiä. On eletty yhteisessä valheessa ja puhumattomuudessa.Toki on hyviäkin muistoja, on oltu rakastuneita ja iloisen onnellisia, on tultu takaisin, rakastettu, lohdutettu, pidetty hyvänä.

Rakkaustarinahan Katoava maa on, mutta ei mitenkään seesteinen. Onko rakkautta se, että kerran lähtenyt vaimo palaa takaisin miehensä luo? Tai että Aarne hoitaa ja hemmottelee sairasta puolisoaan? Tai että vihdoin voi olla rehellinen ja kertoa kaiken?

Eletyn elämän kokemukset siirtyvät muistisairaalla muistoissa nykypäivään. ”Sä oot aina niin vihainen”, vaimo syyttää miestään, vaikka vihaisuudesta on jo kauan.

Satu Rasilan käsikirjoitus on hieno. Se perustuu tietämykseen muistisairaudesta, mutta ei ole kliininen sairauskertomus. Teksti on paikoin hauskaa, paikoin runollista.

Aarne vertaa vaimonsa mieltä autioituneen kotitaloonsa: seinien sisällä on ollut paljon elämää, ikkunoista on nähty vuodenaikojen vaihtelu ja pihapiirin toimet, mutta nyt sisällä ei ole mitään. Myös Helenan mielessä on yhä autiompaa ja pimeämpää, mies suree.

Eino Saaren ohjaama näytelmä on ehyt ja tasapainoinen, tuntuu että siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Katriina Hänninen on roolissaan kerta kaikkiaan loistava. Myös Janne Kinnunen vanhana omaishoitajana on hieno, yhdessä he rakentavat toden tuntua ja uskottavuutta.

Helenaa ja Aarnea nuorina esittävät Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen ovat aluksi toiveikkaina ja riehakkaina, myöhemmin toivon hiipuessa, uskottava pari. Joskus lähekkäin kohtaavat vanha Helena ja nuori Aarne, tai vanha Aarne ja nuori Helena.

Tiina Siltalan lavastus vie aluksi tyypilliseen vanhenevan pariskunnan makuuhuoneeseen, jossa värit ja valot ovat pehmeitä. Kun sairaus on edennyt, huone on pelkistetympi, samoin vuode, joka valkoisena tukee mielikuvaa sairaudesta. Jossain vaiheessa näyttämölle taiotaan rantakivet ja vesi, pimenee ja myrskyää.

Näytelmä saa ajattelemaan vanhuutta. Millainen se itse kullakin on, määräytyy paljon siitä, millaisen elämän on viettänyt. Mutta aina on mahdollisuus ymmärtämykseen ja rakkauteen. Näin ainakin Katoavan maan mukaan.

Kajaanilaisten Katoavasta maasta aistii huolellisen ja innostuneen ryhmätyön. Näytelmä on , uskoisin että sydämellä tehtyä, tasokasta perusteatteria, jonka sisältö välittyy laajalle katsojakunnalle.

Karjalaisen arvostelu

Kimmo Nevalainen, Karjalainen 14.10.2013

LOPULLISTA VALOA ODOTELLESSA

Kajaanin Altzheimer-näytelmä kertoo kohtauksia eräästä avioliitosta.

Kajaanin kaupunginteatteri jatkaa tärkeiden aiheiden käsittelyä. Turun kaupunginteatterin dramaturgin Satu Rasilan Katoava maa on kajaanilaisten tuorein kantaesitys.

Teksti on aikaisemmin esitetty lukudraamana Kansallisteatterissa Helsingissä, mutta näyttämöllepano on ensimmäinen.

Näytelmän ohjaaja Eino Saari on toiminut ansiokkaasti kajaanilaisessa teatterikentässä muun muassa Routa-ryhmän kanssa. Vaikka Saari ei ole aikaisemmin päässytkään ohjaamaan kaupunginteatterin päänäyttämölle, on hänet huomattu laajemminkin. Teatterikeskus esimerkiksi palkitsi Saaren Vuoden teatteriteosta vuonna 2009.

Katoava maa on esimerkki siitä, ettei klassinen puheteatteri ole missään kriisissä, kun teksti toimii ja ohjaus on kohdallaan. Helena ja Aarne ovat olleet naimisissa yli 40 vuotta, kun Helenalla todetaan Alzheimerin tauti. Näytelmän alussa Helena on diagnoosinsa jo saanut ja vaatii hoitoa laitoksessa. Aarne haluaa hoitaa vaimoaan kotona.

Niin kuin olettaa saattaa, Katoava maa ei ensisijaisesti olekaan taudin etenemisen kuvaus vaan näytelmä muistista, muistoista ja erään avioliiton kipupisteistä ja miksei riemun hetkistäkin. Jotta katsojalle jäisi yllätyksiä, en paljasta juonta tämän enempää. Sen voi sanoa, että periaatteessa tapahtumat ovat mahdollisia, joskin osin kovin traagisia.

Kun väestö ikääntyy, muistisairaiden määrä kasvaa. Voisin hyvin kuvitella, että katsomossa sekä nauretaan että itketään, kun seurataan Helenan taudin etenemistä: noin mummo/äiti/isä/ukkikin käyttäytyi ilman minkäänlaista logiikkaa. Sama ihminen, joka on ollut tuttu, onkin yhdessä hetkessä täysin vieras, ja sitten taas lähes normaali.

Satu Rasila on kirjoittanut napakan näytelmän, jossa ei löysää juurikaan ole Aarnen kakkospuolen hieman ylipitkää monologia lukuun ottamatta. Helenan puheet menevät välillä vähän häröilyn puolelle, mutta niinhän ne muistisairailla menevät. Nykykirjalliseen ja Salkkari-muotiin kuuluva mä-sä-kieli ottaa itämurteiden edustajana korvaan. Muutoin teksti on hyvin näyttämöä ajatellen kirjoitettu.
Eino Saari ohjaa paikoin viipyilevästi mutta ei hitaasti. Tässä näytelmässä ei ole enää kiire, ja se näkyy levollisuutena. Kun pääosa tarinasta kerrotaan jo ensimmäisellä puoliskolla, toisella jaksolla ohjaaja pääsee tyylittelemään muun muassa Aarnen monologin aikaan Helenan liikekielellä.

Näytelmään on kirjoitettu sekä vanha että nuori Helenan ja Aarnen kaksikko. Näyttämöllä kahden ja neljän hengen vuorottelu toimii saumatta, ja samalla pystytään kuvittamaan molemminpuolisia muistoja ja Helenan harhoja.

Ralf Långbackan ohjaamassa Peer Gyntissä vuonna 1981 Esko Salminen kuori Helsingin kaupunginteatterin näyttämöllä sipulia niin tehokkaasti, ettei siitä jäänyt lopulta jäljelle mitään.
Katoavan maan yhdessä avainkohtauksessa Helena avaa maatuskanukkea.
Hän ilahtuu, kun lopulta löytyy hyvin pieni nukke – niin, edes sairaus ei vie ihmisyyttä.

Katriina Hänninen hoitaa Helenan vaativan roolin erittäin mallikkaasti. Alussa vielä niin topakka nainen on lopussa lyhytaskelinen, kuoleva vanhus, kun harhat on koettu ja elämä melkein eletty. Hieno suoritus muutamaa pientä takeltelua lukuun ottamatta. Janne Kinnunen on Aarnena mies paikallaan, ilmekäs ja eri tunnetilat hyvin esille tuova. Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen nuorena avioparina ovat uskottavasti läsnä parin iloissa ja suruissa.

Puvustus on kulloisenkin ajankohdan mukainen, ääniraita moni-ilmeinen.

Lopun näyttämökuva on valkoisuudessaan kuin klassinen maalaus, hyvin kaunis.

Ohjaus Eino Saari, ohjaajan assistentti Markku Hernetkoski, lavastus Tiina Siltala, pukusuunnittelu Pirkko Paananen, valot Olli Seppänen, äänet Harri Leinonen, tarpeisto Soile Savela, Minna Hyvönen, kampaukset ja maskeeraus Tarja Torniainen. Rooleissa: Katriina Hänninen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen.

Satu Rasila on kirjoittanut napakan näytelmän

Ensimmäinen kritiikki

http://www.kainuunsanomat.fi/Arvostelut/1194845595363/artikkeli/pitkan+liiton+valttamaton+tilinteko.html

Juhlapuhe

Hyvät naiset ja pojat,

Takana on liki kymmenen kuukautta kestänyt työ- ja harjoitusprosessi Katoavan maan kanssa.

Kun Miko Jaakkola viime loka- tai marraskuussa soitti minulle ja tiedusteli kiinnostusta tulla teatterille ohjaamaan muistia ja unohdusta käsittelevää, muodoltaan melko klassista draamaa, emmin ohikiitävän hetken. Että draamaa muistista, taivunkohan minä, epäilin.

Sitten luin tekstin, liikutuin siitä ja totesin itsekseni, että tämä matka kannattaa taittaa, jos juttuun saa loistavat näyttelijät ja intohimoisesti asiaansa suhtautuvan työryhmän.

Kuukausia tämän jälkeen, harjoituskauden jo alettua, jäin pohtimaan tämän toiveeni outoutta.  Ikään kuin loistavuus tai intohimoisuus olisivat jotain muuttumattomia entiteettejä, jotka joko sijaitsevat ihmisessä tai sitten loistavat ikuisella poissaolollaan.

Teatterityö, silloin kun se tapahtuu ammattimaisessa ympäristössä, kysyy ja edellyttää ammattimaista asennetta työtä kohtaan. Se tarkoittaa: vastuuta ja velvollisuutta hoitaa tonttinsa niin hyvin kuin suinkin mahdollista, määrättyä kurinalaisuutta, keskittyneisyyttä, tekniikkaa ja taitoa. Vastuuta yhtä hyvin omaa työyhteisöä, katsojia, Thaliaa kuin omaa itseä ja omaa taiteilijuuttaankin kohtaan.

Ammattitaito ja sen vaaliminen on siis edellytys mielekkään ja taiteellisesti korkeatasoisen työn toteutumiselle. Yksin sillä ei pitkälle pötkitä.

Oman prosessi- ja työyhteisöideaalini voisi tiivistää seuraavasti: on sitä ammattitaitoa. On aihe, teksti ja/tai muuta materiaalia, jotka panevat paljon liikkeelle. On uteliaisuutta, löytö- ja tutkimusretkeilyn halua, yhteistä tahtotilaa. On ilmapiiri, jossa on lupa etsiä ja eksyä, kysyä ja kyseenalaistaa, tilaa hengittää ja riittävästi aikaa kaikkeen tähän. On ilmapiiri, jossa tunteensa, ajatuksensa ja havaintonsa, ne erimieliset, muotoaan vielä hapuilevat ja ristiriitaisetkin, on mahdollista sanoa ääneen, vailla pelkoa.  On halua ajatella esityksen etua ohi omien tonttirajojen. On kunnioitusta, on kuuntelua. On läsnäoloa. On henkilökohtaista otetta. On rauhaa.

Valmis teatteriesitys on aina työyhteisönsä kuva ja työprosessinsa heijastuma, luomisensa kokonaisvaltainen tulos. Kaikki näkyy, sekin minkä kuvittelemme yksityiseksi tai näkymättömäksi.

Teatteri, taide ei vain heijastele aikaansa tai ole sen peili. Me myös luomme maailmaa. Taide on maailman luomista, yhdessä, suoraan. Jos tämän vastuun hyväksyy, kysymys kuuluu: mitä haluamme tuoda tänne? Mitä ja miten haluamme luoda? Millaisille ajatuksille, kokemuksille, tunteille ja havainnoille todella haluamme antaa äänemme - ja ruumiimme?

Olen tämän prosessin myötä ruvennut entistä tarkemmin ajattelemaan yhteen kokoontumisen, yhdessä olemisen ja harjoittelemisen tapojamme arjen käytännöistä alkaen. Ei riitä että tietää, mitä tekee, täytyy myös kysyä, miten, ja keiden kanssa. Ei riitä että suostuu siihen, että nämä olosuhteet on nyt jostain ylempää järjestetty näin, on määrätietoisesti luotava niitä itse. Sellainen fatalismi, että kun kerran aina ennenkin näin, niin tietenkin nytkin, istuu teatteriin huonosti.

Katoavan maan osa on ollut rakentua hyvin yhteiseksi työprosessiksi. Se on  osin ihmeen ja sattuman aluetta. Minulla on monesti tämän prosessin varrella ollut selittämätön olo, jonka mukaan tähän tuotantoon ovat kerääntyneet juuri oikeat ihmiset, juuri oikealla hetkellä.

Kuinka kiittäisin siitä.

Se piirtyy mieleeni jonkinlaisena oliona tai elävänä organismina. Katsokaa sitä.

Sillä on Satu Rasilan mahtava kieli, moneen kertaan kirjoitettu, kirkkaimpia mitä uusi kotimainen näytelmäkirjallisuus pitää sisällään. Sillä on Katin, Jannen, Sadun ja Patun yhteinen ruumis. Jannen vahvat raajat ja herkkä otsa, Patun rytmi ja vivahteikas elekieli, Sadun temperamentti ja sielukkuus - ja Katin sydän. Sillä on Tiinan ja Markun avaruutta, vettä ja horisonttia ympärillään. Sillä on Pikin luomat, konstailemattomat ja tyylikkäät vaatteet. Sen korvissa suhisee Harrin luoma merellinen ja hengittävä ja Juhon sävykkyys tuon maiseman yllä. Sillä on Penan ja Mikan lempeys ja huumori, Tarjan pehmeä kosketus ja Soilen avuliaisuus, nauru ja heleys. Ja kun se astuu Ollin ja Juhan luomaan hehkuun, pilvet väistyvät ja se alkaa muistaa ensimmäisen kotinsa unohtumattoman valon...  

Katoava maa sai loistavat näyttelijät, intohimoisen työryhmän ja jotakin vieläkin tärkeämpää: pitkän ja vaiherikkaan retken ensimmäisistä lukuharjoituksista Marian kartanon laulutuokioihin, hölmöistä piilosleikeistä yhteisiin piirtely- ja kirjoitussessioihin, yksin puurretuista työpuhteista jaettuihin purku- ja palautehetkiin, kahvitaukojen turinoista tämäniltaisiin juhlamurinoihin. Se tahtoo sanoa: merkityksellisen, toden, rakkaan matkan.

Toivon muistavani sen pitkään.

Tuntuu haikealta ja aika vaikealta päästää Helenasta ja Aarnesta irti. Ja samalla tärkeältä: tästä se lento vasta aukeaa, uusiin syleihin ja syvyyksiin, kohti vielä tuntematonta.

Katoavalle maalle!

Hetkeä ennen

Ennakosta

Näillä mennään!

Vajaa 21 tuntia Katoavan maan ensi-iltaan.

Päiväennakko takana, selkeä, vahva ja hyvärytminen veto täpötäydelle katsomolle (pääsi seisomaan!) keskeisintä kohderyhmää, näin rajallisesti ajateltuna: senioreita Kainuun Muistiyhdistyksestä, teatterin tukiyhdistyksestä ja parista muusta porukasta. Hyvin hengittivät jutun mukana.  Sen jälkeen ensimmäinen yleisökeskustelu, johon odottavista busseista, olemattomasta ennakkotiedotuksesta ja luojaties mistä johtuen jäi vain vajaa kolmekymmentä katsojaa, prosessia purkaen, nähtyä kiittäen ja kommentoiden. Tekstiä ihasteltiin laajalti. Muistisairauden vaiheiden kuvaaminen niin materiaalin kuin toteutuksen tasolla sai suitsutusta varsinkin alan ammattilaisilta. Näyttelijöitä taputeltiin roolitöistään, puvustuksen ajankuvallista kuljetusta kiitettiin, kiertueelle kehotettiin, nuoria tämänkin esityksen katsomoon kollektiivisesti loitsuttiin. Keskustelun jälkeen lyhyt sisäinen purku, kolme-neljä korjausta ja katseet lauantaita kohti.

Pieni suuri onnettomuus oli myös lähellä lämppien aikana, kun Kati löi jalkansa pahannäköisesti näyttämökorokkeeseen. Kivulla ja mustelmilla selvittiin, kiitos ripeiden jääpussien ja sattuman. Pikkuisen erikorkuinen korotus tai rajumpi vauhti ja jotakin olisi murtunut.

Sisällä hyökyy lämmin aalto yhdessä taitettua matkaa ja koko Katoavaa maata kohtaan. Aaltoilua tämän kanssa - pari tuntia sitten oli pelkkää pakahdusta, nyt jo vähän helpottaa, hetkeksi. En tiedä olisinko tehnyt mitään toisin. Esityksessä on omiin, olkoonkin jo sumun läpi katsoviin, silmiini kovin vähän mitään korjattavaa. Lentoa ja elämää teos toki saanee vielä esityskertojensa myötä. Rentoutta.

Matkasta tuli rakkaampi kuin uskoin, esityksestä niin hieno kuin toivoin. Ja enemmänkin.

Mutta että ensi-ilta. Juuri nyt olen aika hämmentynyt tästä. Liki kymmenen kuukauden katkonainen matka saa lakipisteensä. Aika on käsillä, yhtäkkiä. Työryhmästä huokuu voimaa ja huumoria, nälkääkin. Esitys on valmis astumaan maailmaan, ottamaan katsojansa syleillen vastaan.

On juhlan aika. Olkoon ilta ikimuistoinen ja kirkas, rakkautta, rauhaa ja yllätyksellisyyttä täynnä.

STT:n juttu

Katoava maa pysäyttää

Hauraiden muistojen äärellä

Pekka Moliis, STT, Kajaani

Lauantaina Kajaanin kaupunginteatterissa kantaesityksensä saava Katoava maa -näytelmä kertoo vuosikymmeniä kestäneen suomalaisen avioliiton tarinan. Huikaisevat onnenhetket ja kipeimmät muistot käydään läpi Helenan ja Aarnen tarinassa. Tilinteon aika on käsillä, kun Helena saa Alzheimer-diagnoosin ja kauniit muistot hapertuvat hiljalleen.
 -Näytelmässä mietitään millaisia valintoja ihmiset tekevät tiedostaessaan elämän rajallisuuden.
Muistisairaus teemana on ajankohtainen, mutta jostain syystä sitä ei ole teatterissa juurikaan käsitelty, ohjaaja Eino Saari pohtii.

Koskettavaa todellisuutta

 Lyhyt koemaistiainen esityksestä kertoo missä on kyse. Pala nousee katsojalla kurkkuun, kun Helena purkaa tuskaansa ja aviopuoliso Aarne tuntee oman voimattomuutensa ja heikkoutensa tilanteen edessä. Vaikka vain toinen saa diagnoosin, niin sairaudesta kärsii parisuhteen molemmat osapuolet.
 Muistisairaus koettelee tälläkin hetkellä tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia koteja. Pelkästään katoavien muistojen varaan näytelmä ei rakennu.
 -Päähenkilön kohtalo on katsojille selvä. Alzheimeria ei voi parantaa, mutta sen etenemistä voi hidastaa. Toisena teemana näytelmässä on pitkä suomalainen avioliitto. Katsojalle löytyy tarttumapintaa, vaikka juuri omassa lähipiirissä ei muistisairasta henkilöä olisikaan, Eino Saari vakuuttaa.

Kotimainen kantaesitys

Katoava maa on Turun kaupunginteatterissa dramaturgina työskentelevän Satu Rasilan käsialaa. Näytelmä on esitetty lukudraamana Kansallisteatterissa, mutta varsinainen kantaesitys on vuorossa Kajaanin kaupunginteatterin isolla näyttämöllä 12. lokakuuta.
 Näytelmän ohjaajana vierailee Eino Saari, joka nauttii tällä hetkellä valtion taiteilija-apurahasta. Saari on työskennellyt Kajaanissa pitkään erilaisissa projekteissa ohjaajana, käsikirjoittajana, tapahtumien tuottajana, luennoitsijana, opettajana ja esiintyjänä. Nyt on edessä uusi aluevaltaus.
-11 vuotta sitten muutin Kajaaniin. Nyt pääsen ensimmäistä kertaa ohjaamaan kaupunginteatterin isolle näyttämölle. Oli kyllä jo aikakin, Saari naurahtaa.

Tähtikirkas yö

Pakastuu, talvi tekee tuloaan Kajaaniin. Suunnaton väsy lasten nukutuksen ja työpäivän jäljiltä, muttei malttia mennä nukkumaan. Pala leipää tässä, kuppi teetä ja sananen purkaen.

Kolmas pääharjoitus, joka myös surevien omaisten ennakkona tunnetaan, tuli ja meni. Kuten eilinenkin, se oli ehyt, täyteläinen veto, valmiin esityksen oloinen. Vain jokin, lopullinen lento vielä uupui. Elämänhurjuus, mikä se on.

Väki oli yskäisää katsomossa. Ihan kirjaimellisesti, en tiedä mitä porukkaa siellä lukiolaisryhmän lisäksi oli, mutta köhä tarttui ja ärsytti ja oli hassuja poistumisiakin, joku kävi vessassa esityksen ensimmäisen näytöksen viimeisen kohtauksen aikana ja niin poispäin. Seurasivat toki keskittyneesti, mutta mitään liikutuksen massa-aaltoja ei kyllä koettu. Naureskelua senkin edestä. Olisiko se joku defenssi.

Meidät myös opetettiin hyvään viikon ensimmäisen pääharjoituksen aikana. Se oli liikutuksen ja kyynelten läpi tulvineiden sanojen juhlaa se, enkä epäile etteikö niitä tulisi vastekin, näitä myötäelämisen kokemuksia. Pakkohan se on myöntää, että moista vaikuttumista janoaa - samalla kun koittaa muistuttaa itselleen, että hyvin monenlaiset kokemukset tästä ovat mahdollisia, mielekkäitä ja an sich palkitsevia. Esitys kantaa, katsomossa tapahtuu mitä tapahtuu. Näin karkeasti ottaen.

On jo surua luopumisesta. Vaikeaa tulee olemaan. Aamulla tehtiin palautteenantoon liittyvä rituaali, jonka lopputulemia päästään jännäämään enskarin yli, ja vielä pitkä kosketusharjoitus näyttelijöiden kanssa, eräänlainen hoito. Sen nimi on intuitiivinen kosketus, ja ydinsisältö energian suuntaaminen rentoutuvaan ihmiseen kosketuksen avulla siten kuin intuitiivisesti, tarkkaan kuunnellen ja aistien, tuntuu oikealta ja hyvältä. Se on lempiharjoitteitani: koitan sen melkein kaikkiin prosesseihini tunkea. Tänään tajusin, että harjoitteen kosketuslaatu on jotain, mitä emme saa mistään muualta. Se on vahvistavaa, energisoivaa, lempeää ja kuuntelevaa. Siihen ei liity jumien aukaisemista (kuten hierontaan), terapeuttista otetta saati seksuaalisuutta. Se on vain keskittynyt tapa kommunikoida kosketuksen avulla, hoitaa toista, tarjota palautumisen mahdollisuutta - ja siksi aina yhtä vallankumouksen tuntuista niin tekijälle kuin kokijalle.

Huomenna sitten ennakon aika. Se on päivällä, mikä tuntuu hyvältä ennen kaikkea siksi, että väliin jää reilu vuorokausi ennen ensi-iltaa. Ei niin että vielä olisi näkynyt erityistä uupumusta tässä, mutta onhan se vissi fakta, että levänneenä ensi-iltaan on aina astetta juhlavampaa astua.

Mutta nyt, unen maisemia kohti.

"Lapinlahtelainen Vasili Paajaste kävi riiuureissunsa lomassa katsastamassa, millainen näytelmä Katoava maa on"

"Kajaanin kaupunginteatteri tulkitsee mennyttä", sivu 18

http://kotikajaani.sitepaper.fi/sitepaper/view/-/id/474

Kirjallista palautetta tiistailta

Kiitos!

Kiitos hienosta esityksestä koko porukalle! Erityiset kehut Katille hämmästyttävästä antautumisesta roolilleen, vaikka olen hänet olen monesti ennenkin näyttämöllä nähnyt, tämä on näkemistäni suorituksista paras.

Jos nyt jotakin pientä jäi kaipaamaan, niin monesti dementoituneiden ihmisten suhtautumista puolisoihinsa nähneenä, niin sellainen erityisen hellä rakkaus, jota he siippaansa kohtaan osoittavat jäi hivenen varjoon. Etenkin loppuosan syöttämiskohtauksessa puolisoa esittävä toi kyllä hienosti esiin tilanteen humoristisen puolen, mutta hellyyttä jäin hiukan kaipaamaan.

Kokonaisuus oli kuitenkin erittäin koskettava ja näyttämö valoineen ja äänineen huikaisevan kaunis.
Jotain tuollaista Sinun ohjaamanasi odotin näkeväni ja esitys jopa ylitti odotukseni!

14.11.

Katoavan maan toisen yleisökeskustelun to 14.11. klo 14 alustaa lääkäri, geriatri, Kainuun Muistiyhdistyksen hallituksen jäsen Taina Huusko.

Viimeisen treenipäivän aamu

Katoava maa alkaa saada esityksen hahmon.

Eilen toinen pääharjoitus, koeyleisönä joku aikuisenoloinen, nelikymmenpäinen työporukka, jonka alkuperää en ihan tavoittanut. Veto oli kovin erilainen kuin tiistaina: ehyt, tasaisen varma, vahva, esityksenomainen. Katsojien reaktiot tuntuivat myös kovin toisilta: hyvin keskittyneiltä, tarkkaavaisilta, vähemmän purskahtelevilta. Kenraalinomainen ilta kaiken kaikkiaan.

Prosessi on ilahduttavasti vaiheessa, jossa sen viimeisiin ratkaisuihin liittyy puintia, kritiikkiä ja viimeisten uudelleenarviointien tarvetta samaan aikaan kun näyttelijät ja muu työryhmä yltyvät paikoin kiivaastikin puolustamaan ratkaisujaan, ajatuksiaan, kuljetuksiaan. Eilen päädyimme vielä muuttamaan Helenan lopun maisemaa, voimistamaan nuoren Helenan tunnepurkausta ekan näytöksen loppupuolella, kyseenalaistamaan nuoren Aarnen sormuskuljetusta ja palauttamaan sen lopulta Patun ehdottamille raiteille, fiksaamaan toisen näytöksen viimeistä ääni- ja valomaisemaa jne. Toiston määrä näkyi vedossa lauseiden loppujen nieleskelynä, mikä lienee hyvä tiedostaa. Pientä hienosäätöä muuten.

Tänään harjoituskauden loppurituaalin kimppuun. Illalla viimeinen pääharjoitus ja huomenna päivällä täpötäysi ennakko.

Tiistain jälkeen

Ensimmäinen pääharjoitus takana. Jos aamun teknisen läpimenon jälkeen oli vähän semmoinen olo, että tässä tätä nyt puurretaan, läpimenoja uupumukseen asti, niin illan luonne oli kyllä toinen: tapahtumarikas, liikkeellepaneva.

Meillä oli koeyleisönä kolmisenkymmentä ihmistä Generaattorin Runar ja Kyllikki -produktiosta sekä muutama yksittäinen katsoja. Veto alkoi Katille sattuneella blackoutilla kohtauksessa, joka on esityksen epävarmimpia, eli heti ensimmäisessä. Lipsahduksen vaikutus oli yllättävä. Rytmi katosi hälyttävän pitkäksi aikaa, vasta jossain viidennen tai kuudennen kohtauksen lomassa alettiin olla siellä missä pitääkin. Loppunäytös kulki hyvin ja toinen näytös suorastaan erinomaisesti.

Ekaa kertaa näki ja kuuli, mitä tarkoittaa, kun liikutuksen / muun tunneryöpyn aalto lähtee katsomokollektiivissa, olkoonkin vielä eilen pienessä sellaisessa, liikkeelle. Molempien näytösten, ennen kaikkea jälkimmäisen, lopussa, porukat putoilivat tiuhaan tahtiin. Palaute hyökyi kiitollisuutta niin näyttelijäntyöstä, muistisairauden käsittelystä kuin arvokkuudesta asiankäsittelyn suhteen, jos kohta teräviä kriittisiä huomioitakin tuli, kuten

1) jälkihoidon tarve
2) hengityksen puute 1. näytöksessä --> sellaisten paikkojen tai hetkien etsiminen sieltä, jossa jokin (tunne) pääsisi edes hetkeksi purkautumaan (kuten kohtauksessa 14, jossa nuorella Helenalla on, hmm, soolo tuolin ja housujen kanssa)
3) kolmiodraamaosaston huomattava painoarvo tekstissä / toteutuksessa
4) tilanahtaus 1. näytöksessä

Ajateltavaa siis jäi, ja mahtavaa niin!

Tänään jätimme aamuharjoituksen väliin, illalla toinen pääharjoitus parille opiskelijaryhmälle. Harjoitukset jatkuvat...

Kulisseista

Näyttely rakentuu...

Tarkkana siellä liikenteessä

Hyvä taide

Olen hillunut kohta kaksi vuotta Alma median pohjoisen lehtien (KS, Lapin kansa, Pohjolan Sanomat) kolumnistina. Tää taitaa olla eka kolumni, joka on julkaistu myös netissä (vaikkei ole kyllä omaan makuun parhaitani). Ihanaa, että sitä on kommentoitu noin kannustavasti :)

http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite?c=AMArticle_C&childpagename=KSA_newssite%2FAMLayout&cid=1194843691223&p=1194596029236&pagename=KSAWrapper

Ensimmäinen alustaja varmistunut

Pe 25.10. yleisökeskustelun alustaa koreografi, Ihminen tavattavissa mentor Kirsi Törmi.

Keskustelutilaisuuksien (25.10., 14.11., 12.12.) muista alustajista tiedotetaan tällä viikolla.

Viikon alkuun

Huomenet! Ja maanantaita. Tänään teatteritalolle nousee, päivän mittaan ja hissun kissun, Markku Hernetkosken maalauksista koostuva, Katoavan maan  oheisnäyttely "Suuri valkoinen ranta". Tervetuloa ihmettelemään ensi-illasta alkaen!

Lauantain kolmas valmistava tuli ja meni. Se oli ehkä aavistuksen perjantai-iltaista väsyneempi veto, jos kohta esimerkiksi Satu tuntui olevan edellisiltaa virkeämmässä vedossa. Mietityttämään jäi lähinnä, käytämmekö esityksessä paikka paikoin liikaa äänimaisemia ja miten Helenan temperamenttia / suvereniteettia suhteessa Aarneen ja esityksen alun tunnelmiin saisi nostettua vielä paremmin esille. Pitäisi saada sen kirkkaan järjen ääni sieltä kuulumaan ennen kuin tunne (ja Alzheimer) vie tarinamme päähenkilön lopullisesti mukanaan.

Kolmessa valmistavassamme on ollut kourallinen katsoja. Katsojakokemukset voi karkeasti näiden osalta jakaa seuraaviin:

1) itkua kohtauksesta 3 alkaen, loppuun asti
2) pakahtuneen tunteen keräämistä sisälleen, mikään ei pääse purkautumaan
3) tarkkailen tätä teknistä toteutusta täällä kriittisesti enkä päästä esitystä sisälleni

Jo valmistavat ovat näyttäneet esityksen herkkyyden ja tarkkuuden. Kun kuvittelee tähän päälle vielä yleisön, joka hengittää esityksen mukana - tai ei hengitä - niin näkee, että hyvin erilaisia vetoja tulee alkava viikko ja koko esityskausikin pitämään sisällään.

Työtä on vielä mukavasti tulevalle viikolle. Harjoitukset jatkuvat huomenaamulla, jolloin menemme teknisen läpimenon ja koitamme saada valo- ja ääni-iskut hierottua kohdilleen sekä testattua yhtä visuaalista ideaa aivan teoksen loppupuolelle. Ti-to -illat hupenevat esityksen pääharjoituksissa ja muut aamut "tarpeen mukaan" -harjoituksissa. Perjantaina ennakko ja ensimmäinen keskustelutilaisuus, lauantaina ensi-ilta.

Laajaa lauantailta

Perjantailta

Toinen läpimeno takana. Erittäin hyvä ja rentokin veto jo, juttu kuroutuu maaliaan kohti hyvää vauhtia. Huomiot kutistuvat, tarttuvat yksityiskohtiin. Ensimmäisen näytöksen loppu oli ainut, mikä jäi (raskaasti) askarruttamaan. Se kutistuu, kääntyy sisäänpäin, kun pitäisi aueta, hyökyä yli, puhkaista jotakin, sijaita intensiteetiltään sieltä hurjimmasta päästä esitystä.

Pressi oli myös eilen, paikalla olivat Yle Kainuun, Pohjois-Suomen uutisten, Koti-Kajaanin ja Kainuun Sanomien toimittajat, ainakin. STT tekee juttua vielä ensi viikon puolella. Soljuva, rauhallinen, hyvä tilaisuus minusta. Nuo Ylen jutut linkkasinkin jo. Kainarin tämänpäiväistä puolentoista aukeaman (hienoa) juttua ei ikävä kyllä näy olevan nettilehden puolella. Koti-Kajaani julkaisee omansa huomenna.

Aamuharjoitusta kohti. Teknistä hiontaa näytösten alusta ja vähän lopuistakin ja pähkinän pureskelua tuon ykkösen lopun suhteen. Illalla toinen valmistava.

A niin kuin aikataulussa.

Juttua Ylen valtakunnan uutisissa

http://areena.yle.fi/tv/2015954

Kohdassa 05:55-.

YLE Kainuun juttu

http://yle.fi/uutiset/katoava_maa_nostaa_pintaan_kipeimmat_ja_onnellisimmat_hetket/6863345

Samojen toimittajien juttua television puolella tänään Pohjois-Suomen uutisissa ja ensi viikolla vielä tuntemattomaan aikaan valtakunnan verkossa.

Sieltä & täältä (kuvat edelleen Ian)

Tunnelmapaloja keskiviikon harjoituksista

Tekniikan päivien jälkeinen pikainen

Alkuviikko huvennut tekniikan päivissä. Valojen rakennusta, uutta ääntä, rantakivien maalaamista, viimeisiä uusia pukuja, sovituksia ja muuta. Eilen treffattiin teatterilla kevyiden iltatreenien ja teknisen harjoituksen merkeissä. Patu potilaana / toipilaana, silti irtonainen, hyvä sessio ensimmäisen näytöksen ensimmäisen puoliskon kanssa. Kahdesti tämä läpi ja samaan syssyyn uutta äänen, valon, tarpeiston osalta. Jämpti meininki.

Tänään pressikuvaus (kuvia huomenissa), ykkösen loppu ja kakkosen alku. Työtä, sitä vielä piisaa.