Karjalaisen arvostelu

Kimmo Nevalainen, Karjalainen 14.10.2013

LOPULLISTA VALOA ODOTELLESSA

Kajaanin Altzheimer-näytelmä kertoo kohtauksia eräästä avioliitosta.

Kajaanin kaupunginteatteri jatkaa tärkeiden aiheiden käsittelyä. Turun kaupunginteatterin dramaturgin Satu Rasilan Katoava maa on kajaanilaisten tuorein kantaesitys.

Teksti on aikaisemmin esitetty lukudraamana Kansallisteatterissa Helsingissä, mutta näyttämöllepano on ensimmäinen.

Näytelmän ohjaaja Eino Saari on toiminut ansiokkaasti kajaanilaisessa teatterikentässä muun muassa Routa-ryhmän kanssa. Vaikka Saari ei ole aikaisemmin päässytkään ohjaamaan kaupunginteatterin päänäyttämölle, on hänet huomattu laajemminkin. Teatterikeskus esimerkiksi palkitsi Saaren Vuoden teatteriteosta vuonna 2009.

Katoava maa on esimerkki siitä, ettei klassinen puheteatteri ole missään kriisissä, kun teksti toimii ja ohjaus on kohdallaan. Helena ja Aarne ovat olleet naimisissa yli 40 vuotta, kun Helenalla todetaan Alzheimerin tauti. Näytelmän alussa Helena on diagnoosinsa jo saanut ja vaatii hoitoa laitoksessa. Aarne haluaa hoitaa vaimoaan kotona.

Niin kuin olettaa saattaa, Katoava maa ei ensisijaisesti olekaan taudin etenemisen kuvaus vaan näytelmä muistista, muistoista ja erään avioliiton kipupisteistä ja miksei riemun hetkistäkin. Jotta katsojalle jäisi yllätyksiä, en paljasta juonta tämän enempää. Sen voi sanoa, että periaatteessa tapahtumat ovat mahdollisia, joskin osin kovin traagisia.

Kun väestö ikääntyy, muistisairaiden määrä kasvaa. Voisin hyvin kuvitella, että katsomossa sekä nauretaan että itketään, kun seurataan Helenan taudin etenemistä: noin mummo/äiti/isä/ukkikin käyttäytyi ilman minkäänlaista logiikkaa. Sama ihminen, joka on ollut tuttu, onkin yhdessä hetkessä täysin vieras, ja sitten taas lähes normaali.

Satu Rasila on kirjoittanut napakan näytelmän, jossa ei löysää juurikaan ole Aarnen kakkospuolen hieman ylipitkää monologia lukuun ottamatta. Helenan puheet menevät välillä vähän häröilyn puolelle, mutta niinhän ne muistisairailla menevät. Nykykirjalliseen ja Salkkari-muotiin kuuluva mä-sä-kieli ottaa itämurteiden edustajana korvaan. Muutoin teksti on hyvin näyttämöä ajatellen kirjoitettu.
Eino Saari ohjaa paikoin viipyilevästi mutta ei hitaasti. Tässä näytelmässä ei ole enää kiire, ja se näkyy levollisuutena. Kun pääosa tarinasta kerrotaan jo ensimmäisellä puoliskolla, toisella jaksolla ohjaaja pääsee tyylittelemään muun muassa Aarnen monologin aikaan Helenan liikekielellä.

Näytelmään on kirjoitettu sekä vanha että nuori Helenan ja Aarnen kaksikko. Näyttämöllä kahden ja neljän hengen vuorottelu toimii saumatta, ja samalla pystytään kuvittamaan molemminpuolisia muistoja ja Helenan harhoja.

Ralf Långbackan ohjaamassa Peer Gyntissä vuonna 1981 Esko Salminen kuori Helsingin kaupunginteatterin näyttämöllä sipulia niin tehokkaasti, ettei siitä jäänyt lopulta jäljelle mitään.
Katoavan maan yhdessä avainkohtauksessa Helena avaa maatuskanukkea.
Hän ilahtuu, kun lopulta löytyy hyvin pieni nukke – niin, edes sairaus ei vie ihmisyyttä.

Katriina Hänninen hoitaa Helenan vaativan roolin erittäin mallikkaasti. Alussa vielä niin topakka nainen on lopussa lyhytaskelinen, kuoleva vanhus, kun harhat on koettu ja elämä melkein eletty. Hieno suoritus muutamaa pientä takeltelua lukuun ottamatta. Janne Kinnunen on Aarnena mies paikallaan, ilmekäs ja eri tunnetilat hyvin esille tuova. Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen nuorena avioparina ovat uskottavasti läsnä parin iloissa ja suruissa.

Puvustus on kulloisenkin ajankohdan mukainen, ääniraita moni-ilmeinen.

Lopun näyttämökuva on valkoisuudessaan kuin klassinen maalaus, hyvin kaunis.

Ohjaus Eino Saari, ohjaajan assistentti Markku Hernetkoski, lavastus Tiina Siltala, pukusuunnittelu Pirkko Paananen, valot Olli Seppänen, äänet Harri Leinonen, tarpeisto Soile Savela, Minna Hyvönen, kampaukset ja maskeeraus Tarja Torniainen. Rooleissa: Katriina Hänninen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen.

Satu Rasila on kirjoittanut napakan näytelmän