15.

Ja niin alkoi joulu ja juhla! Loma.

Eilen Katoavan maan viimeinen esitys tälle vuodelle. Hölmösti sijoitettu aivan joulun alle, päiväesitykseksi - veikkaan että lähikaupassa kävi tuhatkertainen määrä ihmisiä sillä aikaa, kun esitys pyöri. 38 katsojaa, jonka voi laittaa ajankohdan piikkiin. Rento veto, pientä rytmistä hakemista ekalla näytöksellä siellä täällä. Vahva kakkonen, kuten tavaksi on käynyt. Jotenkin tuntuu, että se ensimmäinen on pyöristynyt, aavistuksen vähemmän kulmikkaaksi. Tätä voisi katsoa ja miettiä tarkemmin, kun tammikuun lopussa lämmitetään juttu kevään esityskaudelleen. Seuraava esitys siis vasta 30.1.2014.

Mutta. Malja Katoavalle maalle! Ja sen tekijöille. Kirkas, kuulas ja kupliva sellainen. Hieno syksy takana, jota ei nyt kykene vetämään yhtään yhteen, mutta mitäs siitä. On joulu, ja juhla!

Minä lähden Lappiin.

Keskimmäinen torstai

14. takana, kelpo veto noin 110 katsojalle. Pikin - joka näki esityksen ekaa kertaa ensi-illan jälkeen - mukaan tekniseltä mutta varmalta tuntunut ykkönen ja sulattanut kakkonen. Aitan Eeva kiitteli esitystä myös kirkkaaksi, satuttavaksi ja huikaisevaksi. Itekin diggailin, hymiö. Pitkästä aikaa tämän äärellä ja sama vanha juhlan tuntu tässä. Hoitavaa, hoitavaa, hoitavaa on olla Katoavan maan äärellä! Uskoisin, että sitä se on myös - ajoittaisesta työhönpuutumisesta huolimatta - näyttelijöillekin. (Voi kun ne vielä kovin avoimen kuuloiset keikat järjestyisivät...)

Meillä piti olla myös dokumenttiohjaaja Markku Heikkisen alustama yleisökeskustelu, mutta kukaan (!!) yleisöstä ei jäänyt keskustelemaan. No, torstai-ilta eli arki, myöhä ja mahdollisimman paska keli, vettä, liukkautta ja kurasohjoa, synkimpään vuodenaikaan. Tästä voi vetää vain johtopäätökset, että jatkossa näitä kannattaa järjestää pelkästään päiväesitysten yhteydessä ja/tai ennen esitystä. Helmikuulle voisikin viritellä paneelikeskustelua jonkun vedon alle: Markkukin innostui mahdollisuudesta. Siis tähtäimiä siirtäen...

Ensi viikon torstaina 19.12. vuoden viimeinen Katoava maa. Päivänäytös klo 14. Ja sitten joulu ja juhla.

 

13.

Erinäisten sattumusten vuoksi kävi sitten niin, että eilinenkin esitys jäi välistä. Moikkaamassa kävin, ja siellähän nuo veli- ja siskokullat hyväntuulisina jutun äärellä, ei ihmeitä. Hyppäyksiä alussa ja uusia virityksiä lopummalla ynnä yleisö hyvin messissä, totesi Kati vedon jälkeen. Reippaat 100 katsojaa, olisiko mahdollisuus pitkään viikonloppuun ja/tai reissuihin muualle verottanut vähän väkimäärää. Riipii, tietenkin, tämä poissaoleminen, mutta en nyt enää marise siitä enempää tänne.

Katoavan maan esityskausi on puolimatkan krouvissa, jos sitä mitataan esitysten määrällä. Tälle syksylle on jäljellä kaksi, ensi keväälle 11-12 esitystä. Oma lukunsa on sitten, jos keikkaillaan jossain, mutta se nyt on osastoa herrojen haltuun. Katsotaan.

Hersyvää itsenäisyyden juhlaa itse kullekin kulkijalle!

Markun näyttely

on purettu. Sikäli kun ymmärsin, aika moni taulu päätyi uudelle omistajalle, uusiin koteihin. Syntyykö jäljellejääneistä vielä jatkonäyttelyä? Jää nähtäväksi... Meille kotiin päätyi lahjoituksena teos nimeltä Tyttöjen saari. (Noita Markun teoksia alkaa tässäkin huushollissa olla jo pieni pino. Ihanaa.)

Tänään syksyn kolmanneksi viimeisin veto Katoavasta maasta klo 19. Lämpimästi tervetuloa!

Näyttelijät ovat lakanneet

lähettämästä minulle viestejä siitä, miten esitykset menivät. Joko tässä ollaan käyty lopullisen tarpeettomiksi tai sitten on rutinisoitumista liikenteessä suhteessa esitykseen. Ei siis hajua, miten eilinen (kahdestoista?) esitys meni, kun en paikalle muissa työkiireissä päässyt. 175-180 katsojaa, kuulin muualta. Ja onneksi on katsojia, jotka kommentoivat, kuten eilenkin tämä

Se oli kaikilta osin hyvin todenmukainen esitys. Mä olen elänyt tuota tautia vuodesta 2002 lähtien ja mulla on vielä pari vuotta jäljellä äidin kanssa. Ja lähes varmasti sairastun siihen itse. Koin sen niin omana elämänä että ei mun olisi pitänyt mennä. Mun mielestä se oli huippusuoritus realistisuudessaan. Hienoa et teit aiheesta jutun varsinkin niille jotka ei sitä vielä elä. 

Tän vuoden puolella jäljellä kolme torstaivetoa 5.-19.12. Niissä nähdään!

Palautetta

Lämmin kiitos esityksestä! Hyvin kirjoitettu ja kaunis teksti, jonka olitte toteuttaneet ilmavasti ja rakkaudella. Näyttelijät tekivät tasaisen varmaa työtä, huikeita ja huokoisia hetkiä oli paljon: vanhan Aarnen ja vanhan Helenan surun ja kaipuun hetket sängyllä, Helenan pelkonsa paljastamisen hetket, muistoissaan harhaileva dementiapotilas toisen näytöksen alussa, nuoret siinä rajussa tuolikohtauksessa ja myöhemmin lopullisen eron partaalla, Aarnen yritys pyytää anteeksi sinä syntymäpäivänä... Unet ja harhat, muistin käsittely: niin totta ja tätä päivää monelle. Pidin myös lavastuksesta (erityisesti toisessa näytöksessä) ja äänimaailmasta, paljon! Sieltä se ilmavuuskin kai tuli...  Vaikka aiheet ovat raskaita, katsomossa oli miellyttävä olla ja tarina pusersi otteessaan kotimatkalle asti. Kiitos!!

10.

Hyvä, hersyvä perjantaipäiväveto takana, 195 katsojaa eli liki täysi tupa. Pientä horjuntaa lähinnä Katilla ja tekstin tasolla (Liu´utin kättä pitkin selkääsi --> Vedin kättäsi... pitkin selkääsi... jne.), mutta eneginen ja tarkka veto kuitenkin. Katsoin kakkosrivistä, kun tähän asti aina takaa. On se erilainen esitys siihen lähelle! Ja erilainen matka katsojalle. Intensiivisempi, mutta myös päälletuleva. Voi olla, että Katoava maa olisi vielä hurjempi kokemus jossain satapaikkaisessa salissa, sinne ihan takariviin monet tasot häviävät ja toisaalta eturivissä on turhankin sylissä.

Jotenkin juhlalta tuntui! Katsella noita neljää näyttelijää, tuumailla heidän erilaisia persooniaan, ihailla sitä sisäistynyttä työtä, jota jokainen tekee. Levollista ja ihanaa. Löytää esityksestä, kuten liki joka kerta, pientä viilattavaa, mutta riemuita alati isosta kuvasta, antautumisesta, keskinäisestä energiasta, esityksen elävyydestä. Eritoten Katin ja Jannen - Helenan ja Aarnen - suhde on tekemisen kautta rentoutunut, hersyyntynyt, muuttunut lämpimämmäksi ja hellemmäksi, kevyemmäksi. Aika pitkään ennen ensi-iltaa tuota alkua hierottiin otsat hiessä, mutta nyt se on elävästi paikoillaan. Ilo siitä.

Tämänpäiväinen 11. esitys jää minulta väliin. Samanmoinen satsi katsojia tulossa. Hyvin vetää tämäkin!  

Teatteri&Tanssi-lehden kritiikki (7/2013)

ELÄMÄNJANO EI SAMMU

Kermaa, voita, suolaa ja konjakkia! Viimeisellä aterialla ei tarvitse varoa kolesterolia eikä liikalihavuutta. Satu Rasilan kirjoittama näytelmä Katoava maa puhuu meistä ihmisistä, joiden elämän jano on sammumaton.

Näin syvälle ja näin lähelle pääsee harvoin. Kaikki me odotamme elämältä huikaisua. Kuvittelemme elämämme joksikin, ja silti elämme kuin rinnakkaista todellisuutta itsemme vierellä. Rasilan syvä, riipaiseva ja lohdullinenkin näytelmä kantaa onnen mahdollisuutta ilmassa. Yleisö reagoi tunnistettavuuteen ja mutkattomuuteen.

Helenan ja Aarnen 45 vuoden mittaisen avioliiton kautta tulevat eteen kohtaamattomuus, unelmien pettävyys ja elämättä jäänyt osa. Pariskunta on näyttämöllä ikääntyneinä sekä vastanaineina. Muita ei ole kuin puheissa.

Alzheimeria sairastava Helena (Katriina Hänninen) kokee elävänsä saarella, jonka kalliolta katselee merelle. Saari on keskellä muistojen universumia, joka alkaa kutistua.

Ohjaajavierailija Eino Saari ja äänisuunnittelija Harri Leinonen ovat tarttuneet saarikuvaan. Aaltojen äänet, vihuri ja muunlaiset tuulet pyyhkivät puheiden yli. Ratkaisu on hieno ja toimiva. Lavastaja Tiina Siltala tuo etunäyttämön sivuille rantakiviä. Tuuli tarttuu taustaverhoon ja tilojen rajat alkavat hajota.

Näyttelijät Katriina Hänninen ja Janne Kinnunen huovuttavat iäkkään pariskunnan kotikutoisen istuvaksi. Satu Lipposen ja Mika Silvennoisen välillä on kylmempää.

Katoava maa ei kerro vain Alzheimerista, vaan siitä, miten mörkö tulee Helenan ja Aarnen väliin. Mutta sitä ei voi syrjäyttää samalla tavalla kuin Aarnen syrjähyppyä.

Muistisairaus on portti pohdintaan, mitä meistä jää, miten haluamme muistaa ja voiko muistoistaan päättää.

EEVA KAUPPINEN

Ja pimein.

Marraskuu, tuo kuukausista vauhdikkain! Ja pimein.

Tällä viikolla Katoavan maan 10. ja 11. esitys pe 22.11. ja la 23.11. klo 14. Tsekkailin kalenterista myös varaukset kevään yleisökeskusteluille, ne tulevat olemaan to 13.2. klo 19 ja ti 25.3. klo 14 esitysten jälkeen. Alustajat tuumin ensi kuun puolella. Tällä tietoa viimeinen (koti)esityksemme on la 5.4. Joulutauon jälkeen esitykset jatkuvat 30.1. Tahti hieman harvenee keväällä mm. kahden ison puolen uuden ensi-illan (Sovinto & Remonttijengi) takia. Hyvä, mukavan pitkä esityskausi jutulle kuitenkin tulossa.

Aloitan tänään myös seuraavan ohjaukseni harjoitukset. Jutun ensi-ilta on (todennäköisesti) Generaattorilla 6.2.2014. Se on pöytäteatteria, spiritistinen istunto ja eräänlainen rajanylitys. Henkien, magian ja mielikuvituksen teatteria. Yksityisiä, paljaita maisemia, mutta myös Afrikkaa, Meksikoa ja ulkoavaruutta. Elämäntanssia. Kolme karismaattista naisnäyttelijää - Kuvajan Karoliina, Piiraisen Niina ja Pitkäsen Mari - ja muusikkona maestro Juho Hannikainen. Solistinen rakenne, harjoittelen kunkin kanssa pitkälti kaksin.

Esityksen henkisenä alkukuvana toimii se, mihin Katoava maa päättyy - dementoitunut nainen kuolinvuoteellaan, elämänsä viimeisessä ja muistojensa ensimmäisessä huoneessa, muistojensa hiljentyneen meren äärellä, hetkeä ennen. Aika usein olen rakentanut prosessini täysin toisin - lähtenyt seuraavaan mahdollisimman kaukaa siitä, mihin edellinen päättyi. Nyt kokeilen tietoisesti toisin.

Äkkisyväksi aukeaa, uskoisin. Tiivis prosessi tulossa. Mutta ihanaa päästä hommiin! Lisää tästäkin joskus... tuonnempana :)

Hieno päivä

Olipas hienonhieno päivä Katoavan maan kanssa! Aamu aloitettiin prosessipurulla, jossa paikalla olivat muutamaa vaille kaikki koko työryhmästä ja tuotantokoneistosta. Alustin keskustelua viisisivuisella pohdinnalla, josta julkaisen täällä noin 25%. Nyt, tältä osin.

(...)


Työryhmä ja työskentelyilmapiiri ovat minulle hirveän tärkeitä asioita. Voisin jopa sanoa, että tärkeämpiä kuin teksti tai muu esitysmateriaali. Paskallekin tekstille tekee ihmeitä, kun henki kulkee ja työryhmässä on hauskaa – puhumattakaan sitten niin hyvästä tekstistä kuin tässä. Kun tulen taloon työskentelemään, toivon kollegojen ja ilmapiirin osalta paljon, ja niiden eteen pyrin myös itse tekemään töitä. Ilman sitoutuneita ja motivoituneita ammattilaisia työstä ei tule mitään. Ilman luottamuksellista, vapaata ja kannustavaa työilmapiiriä kukaan ei jaksa pitkään. Automaationa ne eivät tule. Niiden eteen on nähtävä vaivaa ja aikaa. 

Pikaisesti prosessia vielä kerraten, siihen palaten. Tammikuussa meillä oli lukuharjoitus. Syksyltä oli jäänyt päähänpinttymä, että nuorten ja vanhojen osuudet voisi tässä jotenkin pyöräyttää päälaelleen, ja siksi luettiin. Näin jälkikäteen tuntuu tietysti täysin absurdilta ajatukselta, että roolit olisivat menneet toisin. Näyttelijät saivat tietää roolinsa noin 5 viikkoa ennen harjoitusten alkua. Kaikilla oli pieni harjoitusvapaa meneillään Enkeli-produktion takia. Työryhmä sai valmiin tekstin käsiinsä ja edellytin, että se osataan kun kohtaustreenit alkavat. Ja se osattiin. Tämän kanssa ei ole ollut mitään nokan koputtamista koko matkan aikana. 

Ekat viralliset lukutreenit olivat helmikuun lopussa. Siitä siirryttiin ensin kartoittamaan koko jutun maisemaa erilaisten kirjoitus-, piirtely- ja mielikuvaharjoitteiden sekä keskustelun avulla. Hetken aikaa oltiin kaikki kimpassa salissa, saman aiheen ja maailman äärellä. Se tuntui tärkeältä. Lavastusta luotiin siinä samalla, moni avainratkaisu oli Tiinan toimesta ja yhteisten keskustelujen kautta tehty jo ennen kuin treenit kunnolla alkoivat. Talviloman jälkeen siirryttiin näyttämölle, ja aloitettiin peruskohtausjyystö. Tätä jatkui maaliskuussa kahden viikon ja huhtikuussa kolmen noin kolmipäiväisen työviikon ajan. Välissä pyörähdettiin Marian kartanossa tunteikkaalla laulukeikalla ja Bio Rexissä katsomassa Haneken mainio Rakkaus-elokuva. Ja porukoilla oli retki Berliiniin. Läpi kevätkauden treenattiin myös, etupäässä lämppien sisällä, kaikenlaista pientä sivuaskelta, kuten autenttista liikettä, syliinhyppyjä, kuumaa tuolia, katseesta kaatumista, kantamista, sukkajalkapalloa, seisomavammaisten käsipalloa, muistipelejä, painonantamista, liikeimproa ja muuta. Ja aina aika ajoin juostiin Ian, Katin, Markun, Tiinan ja Pikin kanssa milloin missäkin käsiohjelmakuvia napsimassa. Kevätkauden päätti huhtikuun puolivälissä ensimmäiset kaksi läpikahluuta, joista jälkimmäisen näki myös Satu Rasila. Tiettyä runttauksenomaisuutta siinä muistaakseni oli, esitys jouduttiin viemään läpimenovaiheeseen jo 26. harjoituksen kohdalla ja se on aika pian se. Toukokuussa käytiin vielä istumassa iltaa kimpassa ennen kesätaukoa. Väki huokui lämpöä ja tyytyväisyyttä. 

Syksyllä neljän viikon puristus, jota ennen ehti jännittää hetken, mitä tauko on tuottanut ja kuinka paljon energiaa kuluu muistelemiseen. Näyttelijät olivat kuitenkin tehneet läksynsä; oman kokemukseni mukaan muistelemiseen meni päivä, korkeintaan kaksi. Loppusuoran ohessa käytiin uudestaan Marian kartanossa ja kuvattiin traileri Paltaniemellä. Visuaalinen perusratkaisu oli tehty jo keväällä, nyt saatiin harjoituksiin mukaan myös koroke ja hiljalleen mukaan ilmestyivät valot. Työryhmään liittyivät myös Soile tarpeiston, Juha valomiehen, Mika järjestäjän ja Juho äänimiehen ominaisuudessa; kaikilla oli tärkeä osuus esityksen hiomisessa. Esitys valmistui ajallaan, ensi-ilta oli huima kokemus ja nyt, kahdeksannen esityksen jälkeenkin, homma kulkee mainiosti ja katsojakeskiarvokin on mukavasti 150 luokkaa.

Tulin ulkopuolelta, vierailijana taloon. Jännitin aivan perkeleesti, paljon enemmän kuin kotitonteillani. Tuntui, että tämä jännitys näkyi harjoituksissa ainakin koko kevätkauden. Harjoituksissa oli sekä levollinen että jännittynyt tunnelma. Levollinen, koska aistin molemminpuolisen ja monenvälisen luottamuksen, jännittynyt kai ainakin siksi, koska itse jännitin. Ja ehkä joku muukin jännitti. Suhtauduin kovin kriittisesti omaan työhöni. En saanut selkeiksi lauseiksi omaa tulokulmaani esitykseen. Ohjasin näyttelijöitä paikoin epäselvästi, koukeroisia jutellen, juttua hakien. Hain kai sitä suuntaa siinä. Jossain vaiheessa tajusin, että minun työtäni on tehdä tästä matkasta ja esityksestä mahdollisimman syvä, yhteinen ja totuudellinen. Näiden kolmen suuren sanan varaan rakensin, niitä kohti halusin kulkea. Ei olisi tarvinnut kipseillä niin paljon. Näin heti, että näyttelijät ovat motivoituneita ja valmiita. Olisi vain pitänyt luottaa tähän tunteeseen, relata, antaa lentää. Nautin suunnattomasti siitä, että Piki, Tiina, Markku, Minna ja Harri – ja myöhemmin Olli, Soile ja kumppanit - istuivat paljon harjoituksissa, välillä hiljaa, omiaan tuumaillen, välillä tekemisiämme kommentoiden. Se oli hirveän tärkeää. Työskentelyilmapiiri oli avoin ja keskusteleva, alusta asti.   

Kahta asiaa suhteessa taloon tulooni ihmettelin kevään aikana. Ensinnäkin, täällä Kajaanin Teatterissa – ja varmaan laajemmin suurissa ja keskisuurissa suomalaissa teattereissa – on sisäänkirjoitettuna selvä hierarkia. Prosessia johtaa ohjaaja. Ohjaajan alapuolella ovat samalla viivalla suunnittelijat ja näyttelijät ja näiden jälkeen tulee esityksen tekniset ja tuotannolliset toteuttajat. Se tuntui omituiselta, kun oma aiempi kokemus oli enemmän tyyppiä kaikki kimpassa syli täysillä auki siihen maisemaan, sitä halki poikki ja pinoon. Tämä hierarkisuus näkyy ihan pienissäkin arjen käytännöissä, kuten sellaisissa suunnittelijan heitoissa, että ”minähän vain ehdotan, ohjaajahan ne päätökset tekee” tai siinä, että kuiskaajaa, näyttämömestaria ja järjestäjää lukuun ottamatta toteuttajapuolen osaajia ei näy harjoituksissa ikinä tai siinä, että harjoitustilanne koetaan joksikin, joka on näyttelijöiden ja ohjaajan välinen, eikä koko työryhmän yhteinen tilanne, tai sellaisessa kenen tahansa suunnittelijan ajoittaisessa katsomon penkkiin hautautuvassa asennossa ja asenteessa, joka kielii siitä, että minähän olen vain sivullinen vailla puhevaltaa, mitäpä sanottavaa minulla nyt voisi olla. Puhumattakaan sitten tästä liki myyttiset mittasuhteet saaneesta ”despoottiohjaaja”-puheesta, johon täälläkin käytäväpuheissa törmäsin. Heitot eivät toki olleet tarkoitettuja minulle, mutta ne kielivät paljon siitä, millainen valta ohjaajalle annetaan. On nimittäin niin, että tämä valta ei - ainakaan yksin - ole ohjaajan itsensä sanelemaa, vaan rakenteen ja käytäntöjen luomaa – ja siten niin valitessamme täysin purettavissa. Voi hyvin olla, että on yksinkertaista ja viisasta, että on joku, jolla on lopullinen kokonaisvastuu esityksestä, että on joku joka johtaa harjoituksia ja jolla on veto-oikeus liki kaikkeen, tai ehkä jonkun mielestä jopa se, että on joku, jolla on käytöstapavapaa käskytysvalta, mutta tämän vallan sopimuksellinen luonne tulisi tuoda useammin esiin. Ajattelen itse, että harjoitusprosessin alku, ne tärkeät ensi metrit, ovat tuon sopimisen aikaa. Valta ei automaattisesti sijaitse jossain. Valta on suhteita, valta on sopimuksia. Jos siis joku ohjaaja on paska tyranni, voi sen ohjaajan sättimisen ohessa itse miettiä, miksi ja miten minä ja me olemme suostuneet antamaan sille ohjaajalle avaimet tähän paskaan tyranniuteen. Olisinko minä, olisimmeko me voineet toimia toisin? Voisimmeko esimerkiksi ottaa enemmän vastuuta ei vain suhteessa omaan työnkuvaamme vaan koko esitysprosessiin? 

Minulle ideaali prosessi on sellainen, joka ainakin alkaa hyvin yhteisesti. Tämä tarkoittaa hyvin konkreettisia asioita: kun harjoitukset alkavat, saliin mennään yhdessä ja niitä asioita tehdään siellä yhdessä. Keskusteluun osallistuvat mieluiten kaikki. Tässä vaiheessa pitäisi uittaa koko porukka juttuun sisään, riippumatta omasta työnkuvasta. Jos tuota uittamista ja sisäänuimista ei tapahdu, oma osa, oli se sitten tarpeistonhoitajan, lipunmyyjän, markkinointiassistentin tai lavastuksen toteuttajan, jää väkisin sivulliseksi tai ulkopuoliseksi. Tässä vaiheessa tehdään myös ne sopimukset. Ohjaajan on hyvä kertoa mahdollisimman avoimesti, miten hän aikoo työskennellä ja millaisia toiveita hänellä on työtavan, prosessiin osallistumisen ja paneutumisen suhteen, toisin sanoen miten juuri tämä prosessi olisi hänen nähdäkseen syytä järjestää. Näkökulmia ja ideoita tähän tarvitaan heti myös muilta.  

Toinen hämmennystä herättänyt seikka oli se, millä volyymilla prosessiin sen alkumetreillä osallistutaan. Perustilanteemme harjoituksissa keväällä oli, että paikalla ovat näyttelijät, minä ja kuiskaajana tärkeän työn tehnyt Petja, ja sitten Tiina, Minna, Markku, Piki ja Harri mahdollisuuksien mukaan, melko paljon, ja Pena ajoittain. Suunnittelijoista Ollia ja Tarjaa näkyi harjoituksissa vähän, toteuttajista ei juuri ketään, markkinoinnista tai muualta talosta ei myöskään. Kevään läpimenomme taisivat käydä ainakin Miko, Teija, Anja, Ulla ja Kari katsomassa.  Syksyllä meno muuttui intensiiviseksi Ollin ja Juhan osalta ja Mika ja Penakin olivat paljon treeneissä. Arvokkaita kommentteja äänisuunnittelun toteutukseen tuli myös Juholta. Pointti on tässä: minun, ulkopuolisen silmiini näytti keväällä siltä, että toiset tekevät talossa – kärjistäen – 150-prosenttista työaikaa ja toiset 30-prosenttista. Ymmärrän kyllä, etteivät harjoitukset ole se ainut työn osa-alue, että siihen kuuluu kaikilla valtavasti muutakin. Mutta todellako niin pitkälle, että osallisuutensa siinä prosessissa voi valita lähes miksi tahansa maan ja taivaan väliltä? Vaikka vähempikin riittäisi, eikö työ olisi sisäistyneempää ja nautinnollisempaa, jos siinä olisi mukana tiiviisti alusta asti? Jos joillakuilla ei ole aikaa osallistua harjoituksiin, siis sinne, missä se talon tärkein toiminta, TAIDE, luodaan, onko työaika ja sen jakaminen suunniteltu ihan oikein? En tiedä onko tämä esimiestason vai työntekijätason ongelma, mutta jokin käytännöissä tuntui olevan omituisesti vinksallaan. 

(...)

Katoavan maan erityispiirteitä on, että moni prosessin suunnittelija on tässä hypännyt sivuun omalta tontiltaan. Kaikki mainitsemani hypyt ovat olleet perusteltuja, innostuneesti ja kunnianhimoisesti toteutettuja. Toivon todella, että vastaavanlaiset työnkuvan väliaikaiset muutokset ovat tämän talon sisällä mahdollisia vastaisuudessakin. Ne kuitenkin tarkoittavat aina sitä, että työt kasautuvat hetkellisesti pahasti päälle, jos mistään vanhasta ei luovuta tai höllätä otetta. Tähän soisi jatkossa esimiestasolla ja yhdessä esimerkiksi puvuston tai tekniikan lähimpien kollegojen kanssa paneuduttavan. 

Lopuksi sananen näyttelijöille. Jaetuin oma matkani on tullut kuljettua teidän kanssanne. Otitte minut heti hyvin vastaan. Teistä on aistinut alusta asti korkeaa motivaatiota, innostusta ja uteliaisuutta suhteessa esitykseen, kokeiluniloa ja –halua. Olette suhtautuneet kärsivällisyydellä niihinkin hetkiin, kun ohjaaja – tai joku muu kollega - on lyönyt ratkaisuja etsiessään päätään seinään. Näyttelijän ohjaaminen on osa-alue, jossa tunnen olevani vielä kovin keskenkasvuinen, mutta on tuntunut siltä että meidän välisessä yhteistyössämme ja arjen kommunikaation tasolla sille keskeneräisyydellekin on ollut hienosti tilaa. Jokainen teistä on hakenut itsenäisesti ja keskustellen omaa reittiä roolinsa tykö, mutta myös osallistunut aktiivisesti esityskokonaisuuden ajattelemiseen. Yhteistyömme on ollut orgaanista, hengittävää, kuuntelevaa ja lempeää. Ja juuri tuo esityksen edun ajatteleminen ohi pelkän oman tontin on sitä maastoa, joka on tehnyt matkasta meille kaikille tärkeän, yhteisen, kokemisen arvoisen. 

Harjoitusprosessin varrella sattuu aina myös hetkiä, jolloin näemme toisistamme jotakin, mikä ei taivu tai päädy sanalliseksi ilmaisuksi.  Näitä hetkiä jäin joskus miettimään. Että tietävätkö nuo, että minä kyllä näen, että kaikki näkyy. Niin se, mikä ehkä hiertää kotiosastolla tai toisaalla elämässä kuin se, mikä puristaa oman roolityön suhteen tai millainen suhde kenelläkin kuhunkin työryhmän jäseneen on. Se virtaus on niin huima ja täysi siinä välissä ja kaikilla väleillämme, kaikki mitä tapahtuu, kaikki mitä ei ehdi sanallistaa, kaikki mitä tuntee ja ajattelee. Kaikki näkyy. Totaalisen läpinäkyväksi tämä prosessi ei päätynyt, mutta toisaalta tuntui vahvasti siltä, että kaikki olennainen tuli läpi prosessin artikuloitua ulos, että pukukopin tai kotimatkan puolelle ei tarvinnut koskaan jäädä sadattelemaan mitään muuta kuin matkan ja ratkaisujen keskeneräisyyttä. Ja ehkä on myös niin, ettei ihan kaikkea tarvitse jakaa – ainakin niin kauan, kuin tuo jakamaton aines ei tule yhteisen työskentelyn tielle. Hengittävä, yhteinen prosessi tarvitsee toteutuakseen myös aimo annoksen rauhaa, kunnioitusta ja yksityisyyttä. 

*

Hyvä purkukeskustelu kaiken kaikkiaan, paljon asiallisia, kiitollisia, rakentavia puheenvuoroja. Liikuttumistakin. Selvästi näki, että juttu on ollut tekijäporukalleen tärkeä ja monella tapaa ainutlaatuinenkin kokemus (mikä ei sinänsä yllättänyt, mutta, noh, kuitenkin).

Prosessipurun jälkeen yhdeksäs esitys. Täysi tupa! Hyvä, vivahteikas veto, joka alkoi reilusti myöhässä kun joku ryhmä tuli viime tipassa paikalle ja kukin sen jäsenistä halusi lunastaa itse lippunsa.

Esityksen jälkeen geriatri Taina Huuskon mainiosti alustama, vajaan tunnin mittainen yleisökeskustelu, johon osallistui ilahduttavasti 125 (Janne laski!) katsojaa. Taina alusti hyvin ja katsojilla tuntui olevan paljon kysyttävää nimenomaan häneltä ja nimenomaan muistisairauksiin, alzheimerin etenemiseen, hoitoon ohjaamiseen, omaishoitoon, lääkitykseen, käytöshäiriöihin ja saattohoitoon liittyen. Tuli tunne, että vastaavanlaisia asiantuntijoita kannattaa pyytää keskustelujenalustajiksi vastaisuudessakin; ihmisillä on selvästi tarve purkaa kokemuksiaan dementian eri muotoihin liittyen ja kysyä niitä kiperiä kysymyksiäkin.

Ja sitten vielä: esityksellemme on tullut kaksi keikkapyyntöä, Suomi-instituuttiin Tukholmaan ja kulttuuritehdas Korjaamolle Helsinkiin. Mikään ei ole tietenkään vielä varmaa, mutta olisihan tällä suuri ilo ja kunnia keikkailla noille leveyksille! Oi jospa, oi jospa...

Antoisa päivä siis, todella! Pelkkänä ilona täällä.

Loppuviikko musikaalia ja klubi-iltaa, ensi viikolla jatketaan kahden vedon voimin.

7. ja 8.

Tuplavetopäivä takana, hyvä boogie. Näin ensimmäisen, siinä inasen lämmitysesityksen sävyjä, mikä näkyi alkupuolella intensiteetin puutteena, mutta kuitenkin: tasaista laatutyötä. Erittäin keskittynyt - ja iäkäs, jälleen - yleisö, aisti kyllä että osuu ja kolisee. Ja mukavaa oli nähdä porukoita. Illalla vähäväkisempi veto, jonka jälkeen porukat ilmeisen puhki, mutta kelpo draivi kuitenkin, kertoi Kati. Katsojia ekassa 200 ja tokassa vajaa 80 (/215).  Päiväesitykset näyttävät nyt vetävän ryhmiä paremmin, tiedä häntää mistä johtuu. Torstaina jatketaan.

Osallisuudesta

Perjantai-ilta, kello pian puoli yksitoista. Istun kotona hämärässä, polttelen kynttilöitä ja valvon lasteni unta. Tämä on käynyt tavalliseksi  viikonloppuillan vieton muodoksi tämä, enkä varsinaisesti jaksa valittaa. Huomenna kaksi esitystä, joista ensimmäisen näen. Ihanaa.

Ensi viikolla on myös Katoavan maan "purnu". Se on Kajaanin teatterilla vakiintunut, muka-hauska (hehheh) nimitys prosessipurulle, ja järjestetään nyt sangen ajoissa suhteessa siihen, että esityskautemme ulottuu tällä tietoa huhtikuun 2014 alkuun asti. Mieli haroo hiljalleen jo, mitä siellä sanoisi.

Paljon purnattavaa ei tokikaan ole, niin antoisa ja orgaaninen matka tämän esityksen kanssa oli - ja on yhä. Joitain hämmennyksen aiheita tavoitan kyllä keväältä. Ne liittyvät ennen kaikkea ensimmäisiin työviikkoihin ja siihen, miten tällaisessa taideinstituutiossa asetutaan prosessin äärelle.

Kun on toiminut pitkään teatterin ja laajemmin taiteen vapaan kentällä, pitää itsestäänselvyytenä, että työryhmän tahtotila tuohon asettumiseen on yhteinen. En suoranaisesti epäile sitä tässäkään; erikoiselta tuntui aikanaan vain se, miten on mahdollista, että osa esityksen suunnittelijoista ja toteuttajista asettui jutun sisälle ja äärelle heti ja intensiivisesti ja osa vasta syksyn puolella jos silloinkaan. Näytäntökausien välissä oli tietenkin jonkin verran vaihtuvuutta työtehtävien suhteen talon sisällä, mutta en puhu nyt siitä. Jos otan tulokulmakseni tämän prosessin, minun silmiini näyttää siltä kuin osa työryhmän jäsenistä / talon työntekijöistä antaisi jutulle 170% ja osa 20% työajastaan. Ja kaikkea tältä väliltä. Ihmetyksen aiheeni jälkimmäisten suhteen on se, mihin muuhun se työaika hupenee. Eikö esityksen (taiteen) ja sen harjoittelemisen pitäisi olla taidelaitoksessa kaiken työn tärkein yhteinen nimittäjä - ja siten sen tekijöiden alati juuri tämän työn äärellä? No, tekniikan suhteen työaika kuluu tietysti muiden esitysten ajoihin, kalustohuoltoon jne. Mutta silti omiin silmiini näyttää siltä kuin suhde ja etäisyys prosessiin olisi valittavissa miltei miksi tahansa heilautan kättäni kerran kuussa -tyyppisestä asennoitumisesta totaaliseen antautumiseen ja ajattelutyöhön.

Tämä kaikki näkyy myös lopputuloksessa. Moni asia on kohdallaan vähäisemmälläkin panostuksella ja läsnäololla, mutta on syytä kysyä, olisiko työ antavampaa ja kokonaisvaltaisempaa, jos sen eteen vaivautuisi uhraamaan / saisi (työnantajan puolelta) uhrata kuitenkin enemmän aikaa?  Voisinko teatterin tekijänä ja työyhteisön jäsenenä ylipäätään miettiä osallistumisen astettani ja käytäntöjäni uudelleen? Voisinko miettiä sen erikseen suhteessa jokaiseen prosessiin, enkä jonakin vuonna kirves omaksuttuna, hyväksi ja turvalliseksi katsomanani työtapana?

Mutta joo, tämäkin sen läpi, että olen pelkkää kiitollisuutta, liikutusta ja iloa kun ajattelen näitä ihmisiä tässä. Tekisin heidän vuokseen mitä tahansa. Kaikkein mieluiten uusia esityksiä. Pian! Pam!

Elän onnellista ja täyttä vaihetta töiden (ja kodin) suhteen. Joutilaisuuttakin aika ajoin on. Katoavan maan ansiota on myös jonkun sellaisen mahdollisuuksien horisontin avautuminen, jota en nähnyt aiemmin. Olisi taottava nyt, kun rauta on kuumaa. Ja minä poika taon!

Näitä pähkäillessä höyhensaaria - ja huomisen riemuja kohti!

Pus pus

Vajaan kahden viikon esitystauko loppusuoralla, lauantaina jatketaan kahden vedon voimin.

Lueskellut Paula Salmisen ja Elina Snickerin toimittamaa, suomalaisten näytelmäkirjailijoiden taidetta ansiokkaasti käsittelevää teosta "Jumalainen näytelmä" (Like 2012). Lukuisten muiden mahtavien esseiden joukossa myös Rasilan Sadun teksti "Hyllyyn kirjoitettu", jossa Satu pohtii, millaista on kirjoittaa näytelmää, joka ei päädykään näyttämölle. Mielenkiintoista lukea tuota Katoavan maan kantaesitykseen saattamista vasten... Hieno kirja muutenkin, suosittelen lämpimästi! (Ja on siellä Kajaani monessa muussakin mukana, erityisesti Krogeruksen Annan tekstissä, jossa Pahan lapsen ja Palopukin ja tähdenlennon prosessit tulevat todella kiinnostavasti, joskin harmillisine pikkuvirheineen tyyppiä pukusuunnittelija Tiina SiltaNEN, avatuiksi...)

Apurahahakuja, toimistohommia, kokoustelua, Kekriä, tulevan ohjaukseni suunnittelua, työryhmän keräämistä siihen, aikataulutusta, perheen kanssa olemista, huonounisuutta, hyväntuulisuutta, sillisalaattia, voipumusta, muuallaoloa, talohommia, arkea, marraskuun hyhmää. Ilo päästä taas lauantaina porukoita näkemään!

4, 5, 6

Neljäs, viides ja kuudes Katoavan maan esitys takana, kaikki vuorokauden sisään pe-la. Ekassa noin 160, tokassa noin 130, kolmannessa noin 90 katsojaa. Ihan ok siis. Näin vain ensimmäisen kun kotona unikoulua ja kipeilyä lasten kanssa. Hyvä veto, ehkä hivenen lämmitysesityksen fiilistä mutta vain hivenen. Näkee, että juttu rupeaa solahtamaan entistä rennompaan suuntaan, säilyttäen silti intensiteettinsä.

Esityksen jälkeen eka yleisökeskustelu, jonka alusti Kirsi Törmi. Kirsi otti näkökulmakseen vaikeiden tunteiden jakamisen pitkässä parisuhteessa, erityisesti surun, pohtien miten tunteidensa ja haavoittuvuutensa kanssa uskaltaisi olla ihmissuhteissaan läsnä, auki, tosi. Keskusteluun jäi kolmisenkymmentä katsoja-osallistujaa. Aika varovainen ja rauhallinen, tiiviisti ilmaiseva ja poukkoilevasti kommentoiva keskustelu oli - ei oikein lähtenyt vuolaasti virtaamaan mihinkään suuntaan tai aiheeseen, mutta hyvä näinkin. Jokainen yleisökeskusteluistamme rakentuu varmasti omannäköiseksi kokonaisuudekseen.

Tokasta vedosta Katilta viestiä, että ehkä parasta Katoavaa ikinä. Esitys ja sen moottorit ovat mainiossa vedossa, joten mikäs on nautiskellessa! Nyt vajaan kahden viikon esitystauko ennen seuraavia (9.11.).

Ja sitten vielä tämä

Kiitos esityksestä, se oli minulle hyvin hyvin tunteikas kokemus tärkeistä aiheista (vaikeneminen, pitkän suhteen koko kirjo ennen kaikkea). Niin tunteikas, että itsekin pelästyin reaktiotani; kun olen tällainen kontrollifriikki, teatterissakin, tunteiden näyttäminen tuntuu usein vaikealta. Jotenkin siinä on aina se läsnä että onko lupaa, että mitä nuo muut ajattelevat, näkevätkö ne minut, paljastunko. Vaikeus hengittää vapaasti. Ja toisaalta, tunteissa vellominen on usein teatterissa sellaista, mistä en pidä. Niitä ikään kuin painetaan napista. Ymmärrät varmaan. Vedetään oikea nyyhkybiisi oikeaan kohtaan ja odotetaan, että tulisi tietty reaktio. Se on pahimmillaan vastenmielistä vallankäyttöä. Katoavasta maasta aisti myös, että katsojan tunnekuljetusta on ajateltu. Mutta. En osaa selittää tätä täysin, mutta ilokseni kaikki laskelmointi loisti siitä poissaolollaan. Ehkä se vain oli niin vilpitöntä, aitoa. Jopa siihen asti, että näyttelijöiden "suoritus" tuntui minusta hätkähdyttävän omakohtaiselta, kyyneleineen ja muine vuodatuksineen. Tuli nopeasti olo, että prosessin on täytynyt olla tekijöilleen merkittävä. Muu sitä ei oikein selitä. Kun on auki ja antaa virrata (vaikka henkilöt olisivat näennäisesti kuin.. tukehduksissa), katsojakin pääsee virtaamaan. Sitä se kai on..? Luulen että esitys avaa laajemmassakin mielessä jotain yhteisömme tunnelukoista, ja ehkä saa katsojat puhumaankin niistä tunteistaan, ettekös te keskustelekin? Sikälikin esityksellä on varmasti laajemmankin katarsiksen mahdollisuus :) Ehkä tuun talvemmalla vielä uudemman kerran ja uskallan jo vähemmän piilossa.. Kauankos esitys muuten pyörii?  

Kirjallista

Ohessa pientä koontia tähän mennessä tulleesta, varsinaisten kritiikkien ulkopuolisesta, omiin korviini kantautuneesta kirjallisesta palautteesta (sähköposti, fb, viestit):

Kajaanin kaupunginteatterissa nähtiin juuri ensi-illassa Satu Rasilan käsikirjoittama ja Eino Saaren ohjaama Katoava maa, joka kuvaa kypsästi ja syvällä hehkulla muistamisen ja vaikenemisen haastavaa aihetta. Miten intensiivistä työtä Ensembleltä; Häikäisevän hyvä Katriina Hänninen ja upeat Janne Kinnunen, Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen! Kajaanissa on vahva teatterisyksy.

Vaikuttava esitys tuo Saaren Einon ohjaama Katoava Maa, jonka juuri ensi-illassa katsoin. Tulee niin lähelle kun meillä jokaiselle lienee suvussa tai lähipiirissä muistisairaita ja oma kohtalokin mietityttää. Ei mikään pikkujoulunäytelmä, mutta niin hyvin tehty ettei pitkästytä. Jokainen neljästä näyttelijästä osaa, mutta Helenan rooli oli kuin tehty Hännisen Katille. Kaunis lopetus ja yleisö taputtii seisaaltaan.

Eilen tarjoutuneen yhtäkkisen mahdollisuuden hyödyntäneenä, pääsin katsomaan Katoava maa- ensi-iltaa.(Kiitos naapurin rouvien) Nyt on silmät turvoksissa, ei nimittäin meinannu tulla tunnekouhuista ja itkusta loppua kotonakaan.

Upeaa ensembletyötä! Näyttelijät, ääni, visuaalinen toteutus, koko kattaus. Ehdottomasti parhaita esityksiä, mitä olen Kajaanin teatterissa 2000-luvulla nähnyt. Kiitos!

Katoava maan parasta antia oli teoksen esteettisyys ja elokuvallisuus. Huikean kauniita hetkiä, jotka on sommiteltu näyttämölle herkästi ja tarkasti. Tasapainoinen kokonaisuus kaiken kaikkiaan. 

Kiitos esityksestä. Me sitten istuttiin esityksen jälkeen tunti tuolla pihalla kylmässä, alkuun ihan hiljaa vaan ja siitä se jotenkin lähti, koko tähänastisen purkaminen. Isot vyöryt, itkettiin ja puhuttiin vaan. Miten tästä nyt voisi kiittää..? Oli tärkeä ja tosi pakahduttava kokemus, ja antoi myös voimia. Suuri työ!

Kiitos esityksestä. Takariviin ei ihan tuntunut yhtä hyvältä kuin silloin pääharjoituksessa, mutta aisti kyllä että lähemmäs kolisee. (Vaikea on tuo Kajaanin teatterin tila.) Katia ja Jannea varmaan on jo paljon kiitelty, mutta mä olin eniten fiiliksissä Satun ja Patun työstä: hemmetin tarkkaa ja ajateltua näyttelemistä. Hienoa porukkaa sulla kaikki tyynni! 

Kiitos vielä Eino. Vaimokin tykkäsi, että parasta Kajaanissa sen Krogeruksen parhaan jutun jälkeen, mikä se oli? Kuin ensimmäistä päivää? Täytyy melkein tulla syksymmällä uudestaan... 

Pidin paljon esityksen visuaalisesta toteutuksesta ja äänistä. Ne antoivat tilaa ja aikaa, rauhaa katsoa. Puvustus tuki ajallista kuljetusta hienosti. Katsomossa oli helppo hengittää ja tilaa tuntea ja se on tärkeää. Terveiset koko työryhmälle! 

No oli se vähän pitkä se kakkonen, mutta olipahan aikaa ajatella koko sitä ykköstä. 

Kiitos esityksestä. Hieno teksti, liikuttava. Ison duunin ootte tehneet. Selvästi yhteinen juttu, joka löytää varmasti laajemmankin yleisön suosion. Verratonta pertsaa, tykkään! 

Piti lähteä kun ei jotenkin pystynyt sanomaan mitään. Kiitos.

Kiitos älyttömästi esityksestä! Aivan kaikille. Yksikään esitys ei ole koskaan koskettanut noin. 

Kiitos esityksestä! Hieno teksti, hyvä ohjaus ja ilmava toteutus. Kantaa ja kannattelee katsojaansakin ja sitten iskee kun sitä ei odota, oikeissa kohdissa. Lohdullista ja kipeää. Itkettävää ja puhdistavaa. Täällä taas vetistellään, armon maisemissa :) 

Tekstiviestit

1

Vastaanotettu 16:41:38 tänään

Hei Eino! Esitys meni hyvin. Intensiteettiä, latausta oli. Yleisö mukana! Hyvä mieli. Terkkui!

2

Vastaanotettu 16:42:37 tänään

Eino! Upea esitys! Niin intensiivinen, latautunut, kokonainen, kaunis. Näyttelijät loistivat: piiruntarkkaa työtä olette tehneet. Itkuksihan se meni :) Kiitos! Ja terveisiä!

Avoimet yleisökeskustelut

http://www.kajaaninteatteri.fi/?pid=987

Tämä hieno saksalainen Alzheimer-dokkari

tuli eilen FST:ltä ja on nyt katsottavissa kuukauden Yle Areenasta. Saattaa olla, että tuli linkitettyä jo keväällä, koska on uusinta.

http://areena.yle.fi/tv/1871117

Pyrystä

Toinen esitys takana, tänään kolmas. Päivänäytöksiä, eilen joku 110 katsojaa ja tälle päivälle noin 160 varausta. Ne ovat päivävedoille hyviä lukuja ne.

Tasainen, mukavasti rosoinen, keskittynyt esitys. Ei "toinen esitys" siihen tapaan, mitä teatteriväki tapaa pelätä, muttei kuitenkaan yhtä hurjatunnelmainen kuin ensi-ilta. Aika lailla siis mitä odottaa sopi. Pientä taaplailua ekassa kohtauksessa ja viisi tarkentavaa pikkumuutosta esityksen jälkeen, lähinnä isku- ja asemointijuttuja. Hyvä yleisö, etupäässä senioreita ja joku opiskelijaporukka. Ja tuli ne standing ovationit uudestaankin, tosin vain yhden hengen sellaiset, kiitos Vatulan Eskon :)

Hiukan tuskaisalta tuntui katsoa. Näkee, että tuolla se menee, esitys, ja tuolla ne menevät, esiintyjät ja muu väki, nyt, tuon kanssa ja muissa kinkereissään, Grothin ja Törmin maisemissa jne. Vaikeus suostua siihen, että ihan uusi taival alkoi nyt. Että tämä etäisyys tässä. Ja samalla pyrkimys käytännönläheisyyteen: teen työtäni, hellin teostamme. Pitää esitys liikkeessä, parannella sitä, tarkentaa ja kiihdyttää yhä uusiin ulottuvuuksiin - tätä ja satunnaisia yhdessäolon hetkiä se on nyt. Valmis paketti Katoava maa ei koskaan ole. Muutos on teatterin luonto.

Siltalan Tiina, lavastajamme, kehotti jo ensi-iltajuhlissa tuumimaan reippaasti uusia ehdotuksia talolle toteutettavaksi. Täytyy niitä muhitella ja tekstejä lukea. Mutta muutakin kautta voisi edetä, miettiä miten näiden  kanssa voisi jakamista jatkaa ja yhteistyötä syventää... Ettei aina tarvitsisi mennä "virallista" ( = usein aivan helvetillisen byrokraattista ja hidasta) reittiä pitkin. Jo on mielessäni seuraavan, tammikuussa ensi-iltansa saavan pienimuotoisen juttuni alkukuva, ainakin metaforisella tasolla. Se kuva on se, mihin tämä esitys päättyy.

Tänään kolmas esitys. Sara Oulun reissussa ja lapset mulla kotona, joten väliin jää. Viikon päästä jatketaan, jolloin vuorossa myös ensimmäinen yleisökeskustelu.

"Neljäs" kritiikki

löytyy päivän Savon Sanomista. Hipsuhapsut siksi, että se on täsmälleen sama kritiikki kuin mikä ilmestyi Karjalaisessa maanantaina. Tässä linkki:

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kulttuuri/teatteri/lopullista-valoa-odotellessa/1690224

Suosittu kuva näissä jutuissa tuo muuten...

Alkaa uusi matka

On kulunut kolme vuorokautta ensi-illasta. Ensimmäiset kritiikit - kaikki hyviä, jotkut toisia, hmm, kuivemman tuntuisia, vaikka selvästi kiittäviä - ovat tulleet (tässä allahan ne). Toipuminen, jos ilmaus sallitaan, tuntuu olevan vasta alussa. Ja silti on jo alkanut uusi matka tämän kanssa. Esityskausi.

Katoavan maan ensi-ilta oli kaikkea mistä haaveilimmekin. Intensiivinen, tiivistunnelmainen esitys. Myötäelävä yleisö. Kirjailija paikalla. Standing ovations. Leppoisat, tunteikkaat ja lempeät bileet. Juhlimme pitkään ja hartaasti. Ihmiset olivat liikuttuneita niin katsomon kuin työryhmänkin puolella. Spontaaneja itkuunparahtamisia nähtiin illan aikana lukemattomia, onnesta täysiä. (Jotenkin jäänyt sellainen kuva esimerkiksi Patusta, että sillä oli silmät kyynelissä KOKO AJAN...) Väki oli vuolaana ja hihitteliäänä vielä pikkutunneilla, ja tämän tästä joku tuli kiittelemään siitä, kuinka onnistunut, tärkeä, ihana ja mieleenpainuva prosessi Katoava maa oli. Hämmentävääkin. Mutta hauskaa.

Itkin itse vähän, liian vähän. Piti jännittää kai kuitenkin, esityksen sujumista, ja no, en tiedä. Joku sellainen sisällä vieläkin, pakahtuneisuus koko taipaleesta, onni ihmisistä joiden kanssa sai jakaa, flowsta. Suuri kiitollisuus. Ja tietoisuus jonkin päättymisestä.

Ja laumankaipuu, heti.

Tämä oli minulle vierailu. Vierailu, joka muistutti yhteisön, kiinnittymisen, jossakin sijaitsemisen kaipuusta.

Olen viime vuodet tehnyt töitä freelancerinä. Generaattori on koko ajan ollut minulle se alkukoti, tukialusta ja kaikupohja. Samalla olen viime vuosina siirtänyt tehtäviäni ja perinteitämme muille, uusille sukupolville. Irtipäästäminen on tuntunut sekä tarpeelliselta (jotta kehittyisin ja jotta talo kehittyisi) että pakon sanelemalta. Mutten ole siirtynyt sujuvasti mihinkään uuteen, toiseen, löytänyt tai päässyt luomaan sitä. Vapaan ammattiteatterin perustamisesta olemme nyt käyneet ensimmäisiä keskusteluja, mutta se on vielä ihan lapsen kengissä se hanke, ja saa nähdä mitä siitä nyt syntyy, ja milloin. En ole kiinnittynyt nyt. Ja kun ei ole kiinnittynyt, työ tahtoo mennä jostain kulmien takaa huuteluksi, missä tahansa eikä oikein missään lymyilyksi. Katoavan maan upea porukka ja tämä hetkellinen sitoutumisen aika muistutti minua tästä.

Suruakin siis.

En ole varma, mihin suuntaan nyt.  Tätä pohdin. Mutta se omistani.

Ensi-illan intensiteetti oli jotakin, mitä ennakoissa ei vielä nähty. Näyttelijät huikeita. Kati oli hurjassa vedossa, mikä on kritiikeissäkin huomioitu, mutta niin oli koko jengi. Väkevää ja tarkkaa työtä, todella. Tähän pirtaan toivon jutun sukeltavan jälleen, kun esitykset torstaina jatkuvat. Tällä viikolla siis kaksi vetoa, to ja pe, päivänäytöksinä. Koitan valvoa esityksiä niin paljon kuin mahdollista, vähän perhe-elämän tilanteiden mukaan, luullakseni keskimäärin joka toisen. Tuntuu tärkeältä päästä tällekin puolelle siltaa, matkaa, tai  mitä metaforaa tästä nyt käyttäisi... Ja nähdä mihin se johtaa.

Kolmas kritiikki: Keski-Pohjanmaa / Leena Nygård

Ensin suora linkki http://www.kp24.fi/uutiset/348426/Muisti-katoaa-muistot-palaavat

Ja sitten juttu tähänkin.

*

MUISTI KATOAA, MUISTOT PALAAVAT

Keski-Pohjanmaa 15.10.2013


Katriina Hänninen ja Janne Kinnunen rakentavat yhdessä toden tuntua ja uskottavuutta. IA SAMOIL
Katoava maa. Käsikirjoitus: Satu Rasila. Ohjaus: Eino Saari. Rooleissa Katriina Hänninen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen, Mia Silvennoinen. Kantaesitys Kajaanin kaupunginteatterissa 12.10.

Leena Nygård

KAJAANI

Kajaanin kaupunginteatterissa lauantaina kantaesityksensä saanut Katoava maa on tekijöidensä mukaan tarina muistista ja sen autioitumisesta, mutta myös laulu pitkästä suomalaisesta parisuhteesta, eletystä elämästä, jonka kipeimmät muistot ja huikaisevimmat onnenhetket puolisot muistavat kumpikin omalla tavallaan.
68-vuotias Helena, Katriina Hänninen, sairastaa alzheimerin tautia. Hänen miehensä, 73-vuotias Aarne, Janne Kinnunen, hoitaa häntä. Sairauden alkuvaiheessa alzheimer ei ole nujertanut Helenaa, hän on vielä voimakastahtoinen, säkenöivän älykäs ja huumorintajuinen nainen. Helena laskee leikkiä, kiusoittelee miestään ja suunnittelee hoitotestamenttiaan.

Muistin heikkeneminen ei useinkaan merkitse muistojen katoamista. Päinvastoin, ne valtaavat mielen yhä voimakkaampina, usein piinaavina. Helenalle ja Aarnellekin ne palaavat, ja kumpikin katsoo menneisyyttä omasta näkökulmastaan.

Mitä muistan, kun muistan sinut? näytelmässä kysytään. On ollut uskottomuutta, salailua, hylätyksi tulemista, vihamielisyyttä, torjuntaa ja suuria menetyksiä. On eletty yhteisessä valheessa ja puhumattomuudessa.Toki on hyviäkin muistoja, on oltu rakastuneita ja iloisen onnellisia, on tultu takaisin, rakastettu, lohdutettu, pidetty hyvänä.

Rakkaustarinahan Katoava maa on, mutta ei mitenkään seesteinen. Onko rakkautta se, että kerran lähtenyt vaimo palaa takaisin miehensä luo? Tai että Aarne hoitaa ja hemmottelee sairasta puolisoaan? Tai että vihdoin voi olla rehellinen ja kertoa kaiken?

Eletyn elämän kokemukset siirtyvät muistisairaalla muistoissa nykypäivään. ”Sä oot aina niin vihainen”, vaimo syyttää miestään, vaikka vihaisuudesta on jo kauan.

Satu Rasilan käsikirjoitus on hieno. Se perustuu tietämykseen muistisairaudesta, mutta ei ole kliininen sairauskertomus. Teksti on paikoin hauskaa, paikoin runollista.

Aarne vertaa vaimonsa mieltä autioituneen kotitaloonsa: seinien sisällä on ollut paljon elämää, ikkunoista on nähty vuodenaikojen vaihtelu ja pihapiirin toimet, mutta nyt sisällä ei ole mitään. Myös Helenan mielessä on yhä autiompaa ja pimeämpää, mies suree.

Eino Saaren ohjaama näytelmä on ehyt ja tasapainoinen, tuntuu että siinä ei ole mitään liikaa eikä liian vähän. Katriina Hänninen on roolissaan kerta kaikkiaan loistava. Myös Janne Kinnunen vanhana omaishoitajana on hieno, yhdessä he rakentavat toden tuntua ja uskottavuutta.

Helenaa ja Aarnea nuorina esittävät Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen ovat aluksi toiveikkaina ja riehakkaina, myöhemmin toivon hiipuessa, uskottava pari. Joskus lähekkäin kohtaavat vanha Helena ja nuori Aarne, tai vanha Aarne ja nuori Helena.

Tiina Siltalan lavastus vie aluksi tyypilliseen vanhenevan pariskunnan makuuhuoneeseen, jossa värit ja valot ovat pehmeitä. Kun sairaus on edennyt, huone on pelkistetympi, samoin vuode, joka valkoisena tukee mielikuvaa sairaudesta. Jossain vaiheessa näyttämölle taiotaan rantakivet ja vesi, pimenee ja myrskyää.

Näytelmä saa ajattelemaan vanhuutta. Millainen se itse kullakin on, määräytyy paljon siitä, millaisen elämän on viettänyt. Mutta aina on mahdollisuus ymmärtämykseen ja rakkauteen. Näin ainakin Katoavan maan mukaan.

Kajaanilaisten Katoavasta maasta aistii huolellisen ja innostuneen ryhmätyön. Näytelmä on , uskoisin että sydämellä tehtyä, tasokasta perusteatteria, jonka sisältö välittyy laajalle katsojakunnalle.

Karjalaisen arvostelu

Kimmo Nevalainen, Karjalainen 14.10.2013

LOPULLISTA VALOA ODOTELLESSA

Kajaanin Altzheimer-näytelmä kertoo kohtauksia eräästä avioliitosta.

Kajaanin kaupunginteatteri jatkaa tärkeiden aiheiden käsittelyä. Turun kaupunginteatterin dramaturgin Satu Rasilan Katoava maa on kajaanilaisten tuorein kantaesitys.

Teksti on aikaisemmin esitetty lukudraamana Kansallisteatterissa Helsingissä, mutta näyttämöllepano on ensimmäinen.

Näytelmän ohjaaja Eino Saari on toiminut ansiokkaasti kajaanilaisessa teatterikentässä muun muassa Routa-ryhmän kanssa. Vaikka Saari ei ole aikaisemmin päässytkään ohjaamaan kaupunginteatterin päänäyttämölle, on hänet huomattu laajemminkin. Teatterikeskus esimerkiksi palkitsi Saaren Vuoden teatteriteosta vuonna 2009.

Katoava maa on esimerkki siitä, ettei klassinen puheteatteri ole missään kriisissä, kun teksti toimii ja ohjaus on kohdallaan. Helena ja Aarne ovat olleet naimisissa yli 40 vuotta, kun Helenalla todetaan Alzheimerin tauti. Näytelmän alussa Helena on diagnoosinsa jo saanut ja vaatii hoitoa laitoksessa. Aarne haluaa hoitaa vaimoaan kotona.

Niin kuin olettaa saattaa, Katoava maa ei ensisijaisesti olekaan taudin etenemisen kuvaus vaan näytelmä muistista, muistoista ja erään avioliiton kipupisteistä ja miksei riemun hetkistäkin. Jotta katsojalle jäisi yllätyksiä, en paljasta juonta tämän enempää. Sen voi sanoa, että periaatteessa tapahtumat ovat mahdollisia, joskin osin kovin traagisia.

Kun väestö ikääntyy, muistisairaiden määrä kasvaa. Voisin hyvin kuvitella, että katsomossa sekä nauretaan että itketään, kun seurataan Helenan taudin etenemistä: noin mummo/äiti/isä/ukkikin käyttäytyi ilman minkäänlaista logiikkaa. Sama ihminen, joka on ollut tuttu, onkin yhdessä hetkessä täysin vieras, ja sitten taas lähes normaali.

Satu Rasila on kirjoittanut napakan näytelmän, jossa ei löysää juurikaan ole Aarnen kakkospuolen hieman ylipitkää monologia lukuun ottamatta. Helenan puheet menevät välillä vähän häröilyn puolelle, mutta niinhän ne muistisairailla menevät. Nykykirjalliseen ja Salkkari-muotiin kuuluva mä-sä-kieli ottaa itämurteiden edustajana korvaan. Muutoin teksti on hyvin näyttämöä ajatellen kirjoitettu.
Eino Saari ohjaa paikoin viipyilevästi mutta ei hitaasti. Tässä näytelmässä ei ole enää kiire, ja se näkyy levollisuutena. Kun pääosa tarinasta kerrotaan jo ensimmäisellä puoliskolla, toisella jaksolla ohjaaja pääsee tyylittelemään muun muassa Aarnen monologin aikaan Helenan liikekielellä.

Näytelmään on kirjoitettu sekä vanha että nuori Helenan ja Aarnen kaksikko. Näyttämöllä kahden ja neljän hengen vuorottelu toimii saumatta, ja samalla pystytään kuvittamaan molemminpuolisia muistoja ja Helenan harhoja.

Ralf Långbackan ohjaamassa Peer Gyntissä vuonna 1981 Esko Salminen kuori Helsingin kaupunginteatterin näyttämöllä sipulia niin tehokkaasti, ettei siitä jäänyt lopulta jäljelle mitään.
Katoavan maan yhdessä avainkohtauksessa Helena avaa maatuskanukkea.
Hän ilahtuu, kun lopulta löytyy hyvin pieni nukke – niin, edes sairaus ei vie ihmisyyttä.

Katriina Hänninen hoitaa Helenan vaativan roolin erittäin mallikkaasti. Alussa vielä niin topakka nainen on lopussa lyhytaskelinen, kuoleva vanhus, kun harhat on koettu ja elämä melkein eletty. Hieno suoritus muutamaa pientä takeltelua lukuun ottamatta. Janne Kinnunen on Aarnena mies paikallaan, ilmekäs ja eri tunnetilat hyvin esille tuova. Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen nuorena avioparina ovat uskottavasti läsnä parin iloissa ja suruissa.

Puvustus on kulloisenkin ajankohdan mukainen, ääniraita moni-ilmeinen.

Lopun näyttämökuva on valkoisuudessaan kuin klassinen maalaus, hyvin kaunis.

Ohjaus Eino Saari, ohjaajan assistentti Markku Hernetkoski, lavastus Tiina Siltala, pukusuunnittelu Pirkko Paananen, valot Olli Seppänen, äänet Harri Leinonen, tarpeisto Soile Savela, Minna Hyvönen, kampaukset ja maskeeraus Tarja Torniainen. Rooleissa: Katriina Hänninen, Janne Kinnunen, Satu Lipponen ja Mika Silvennoinen.

Satu Rasila on kirjoittanut napakan näytelmän

Ensimmäinen kritiikki

http://www.kainuunsanomat.fi/Arvostelut/1194845595363/artikkeli/pitkan+liiton+valttamaton+tilinteko.html

Juhlapuhe

Hyvät naiset ja pojat,

Takana on liki kymmenen kuukautta kestänyt työ- ja harjoitusprosessi Katoavan maan kanssa.

Kun Miko Jaakkola viime loka- tai marraskuussa soitti minulle ja tiedusteli kiinnostusta tulla teatterille ohjaamaan muistia ja unohdusta käsittelevää, muodoltaan melko klassista draamaa, emmin ohikiitävän hetken. Että draamaa muistista, taivunkohan minä, epäilin.

Sitten luin tekstin, liikutuin siitä ja totesin itsekseni, että tämä matka kannattaa taittaa, jos juttuun saa loistavat näyttelijät ja intohimoisesti asiaansa suhtautuvan työryhmän.

Kuukausia tämän jälkeen, harjoituskauden jo alettua, jäin pohtimaan tämän toiveeni outoutta.  Ikään kuin loistavuus tai intohimoisuus olisivat jotain muuttumattomia entiteettejä, jotka joko sijaitsevat ihmisessä tai sitten loistavat ikuisella poissaolollaan.

Teatterityö, silloin kun se tapahtuu ammattimaisessa ympäristössä, kysyy ja edellyttää ammattimaista asennetta työtä kohtaan. Se tarkoittaa: vastuuta ja velvollisuutta hoitaa tonttinsa niin hyvin kuin suinkin mahdollista, määrättyä kurinalaisuutta, keskittyneisyyttä, tekniikkaa ja taitoa. Vastuuta yhtä hyvin omaa työyhteisöä, katsojia, Thaliaa kuin omaa itseä ja omaa taiteilijuuttaankin kohtaan.

Ammattitaito ja sen vaaliminen on siis edellytys mielekkään ja taiteellisesti korkeatasoisen työn toteutumiselle. Yksin sillä ei pitkälle pötkitä.

Oman prosessi- ja työyhteisöideaalini voisi tiivistää seuraavasti: on sitä ammattitaitoa. On aihe, teksti ja/tai muuta materiaalia, jotka panevat paljon liikkeelle. On uteliaisuutta, löytö- ja tutkimusretkeilyn halua, yhteistä tahtotilaa. On ilmapiiri, jossa on lupa etsiä ja eksyä, kysyä ja kyseenalaistaa, tilaa hengittää ja riittävästi aikaa kaikkeen tähän. On ilmapiiri, jossa tunteensa, ajatuksensa ja havaintonsa, ne erimieliset, muotoaan vielä hapuilevat ja ristiriitaisetkin, on mahdollista sanoa ääneen, vailla pelkoa.  On halua ajatella esityksen etua ohi omien tonttirajojen. On kunnioitusta, on kuuntelua. On läsnäoloa. On henkilökohtaista otetta. On rauhaa.

Valmis teatteriesitys on aina työyhteisönsä kuva ja työprosessinsa heijastuma, luomisensa kokonaisvaltainen tulos. Kaikki näkyy, sekin minkä kuvittelemme yksityiseksi tai näkymättömäksi.

Teatteri, taide ei vain heijastele aikaansa tai ole sen peili. Me myös luomme maailmaa. Taide on maailman luomista, yhdessä, suoraan. Jos tämän vastuun hyväksyy, kysymys kuuluu: mitä haluamme tuoda tänne? Mitä ja miten haluamme luoda? Millaisille ajatuksille, kokemuksille, tunteille ja havainnoille todella haluamme antaa äänemme - ja ruumiimme?

Olen tämän prosessin myötä ruvennut entistä tarkemmin ajattelemaan yhteen kokoontumisen, yhdessä olemisen ja harjoittelemisen tapojamme arjen käytännöistä alkaen. Ei riitä että tietää, mitä tekee, täytyy myös kysyä, miten, ja keiden kanssa. Ei riitä että suostuu siihen, että nämä olosuhteet on nyt jostain ylempää järjestetty näin, on määrätietoisesti luotava niitä itse. Sellainen fatalismi, että kun kerran aina ennenkin näin, niin tietenkin nytkin, istuu teatteriin huonosti.

Katoavan maan osa on ollut rakentua hyvin yhteiseksi työprosessiksi. Se on  osin ihmeen ja sattuman aluetta. Minulla on monesti tämän prosessin varrella ollut selittämätön olo, jonka mukaan tähän tuotantoon ovat kerääntyneet juuri oikeat ihmiset, juuri oikealla hetkellä.

Kuinka kiittäisin siitä.

Se piirtyy mieleeni jonkinlaisena oliona tai elävänä organismina. Katsokaa sitä.

Sillä on Satu Rasilan mahtava kieli, moneen kertaan kirjoitettu, kirkkaimpia mitä uusi kotimainen näytelmäkirjallisuus pitää sisällään. Sillä on Katin, Jannen, Sadun ja Patun yhteinen ruumis. Jannen vahvat raajat ja herkkä otsa, Patun rytmi ja vivahteikas elekieli, Sadun temperamentti ja sielukkuus - ja Katin sydän. Sillä on Tiinan ja Markun avaruutta, vettä ja horisonttia ympärillään. Sillä on Pikin luomat, konstailemattomat ja tyylikkäät vaatteet. Sen korvissa suhisee Harrin luoma merellinen ja hengittävä ja Juhon sävykkyys tuon maiseman yllä. Sillä on Penan ja Mikan lempeys ja huumori, Tarjan pehmeä kosketus ja Soilen avuliaisuus, nauru ja heleys. Ja kun se astuu Ollin ja Juhan luomaan hehkuun, pilvet väistyvät ja se alkaa muistaa ensimmäisen kotinsa unohtumattoman valon...  

Katoava maa sai loistavat näyttelijät, intohimoisen työryhmän ja jotakin vieläkin tärkeämpää: pitkän ja vaiherikkaan retken ensimmäisistä lukuharjoituksista Marian kartanon laulutuokioihin, hölmöistä piilosleikeistä yhteisiin piirtely- ja kirjoitussessioihin, yksin puurretuista työpuhteista jaettuihin purku- ja palautehetkiin, kahvitaukojen turinoista tämäniltaisiin juhlamurinoihin. Se tahtoo sanoa: merkityksellisen, toden, rakkaan matkan.

Toivon muistavani sen pitkään.

Tuntuu haikealta ja aika vaikealta päästää Helenasta ja Aarnesta irti. Ja samalla tärkeältä: tästä se lento vasta aukeaa, uusiin syleihin ja syvyyksiin, kohti vielä tuntematonta.

Katoavalle maalle!

Hetkeä ennen

Ennakosta

Näillä mennään!

Vajaa 21 tuntia Katoavan maan ensi-iltaan.

Päiväennakko takana, selkeä, vahva ja hyvärytminen veto täpötäydelle katsomolle (pääsi seisomaan!) keskeisintä kohderyhmää, näin rajallisesti ajateltuna: senioreita Kainuun Muistiyhdistyksestä, teatterin tukiyhdistyksestä ja parista muusta porukasta. Hyvin hengittivät jutun mukana.  Sen jälkeen ensimmäinen yleisökeskustelu, johon odottavista busseista, olemattomasta ennakkotiedotuksesta ja luojaties mistä johtuen jäi vain vajaa kolmekymmentä katsojaa, prosessia purkaen, nähtyä kiittäen ja kommentoiden. Tekstiä ihasteltiin laajalti. Muistisairauden vaiheiden kuvaaminen niin materiaalin kuin toteutuksen tasolla sai suitsutusta varsinkin alan ammattilaisilta. Näyttelijöitä taputeltiin roolitöistään, puvustuksen ajankuvallista kuljetusta kiitettiin, kiertueelle kehotettiin, nuoria tämänkin esityksen katsomoon kollektiivisesti loitsuttiin. Keskustelun jälkeen lyhyt sisäinen purku, kolme-neljä korjausta ja katseet lauantaita kohti.

Pieni suuri onnettomuus oli myös lähellä lämppien aikana, kun Kati löi jalkansa pahannäköisesti näyttämökorokkeeseen. Kivulla ja mustelmilla selvittiin, kiitos ripeiden jääpussien ja sattuman. Pikkuisen erikorkuinen korotus tai rajumpi vauhti ja jotakin olisi murtunut.

Sisällä hyökyy lämmin aalto yhdessä taitettua matkaa ja koko Katoavaa maata kohtaan. Aaltoilua tämän kanssa - pari tuntia sitten oli pelkkää pakahdusta, nyt jo vähän helpottaa, hetkeksi. En tiedä olisinko tehnyt mitään toisin. Esityksessä on omiin, olkoonkin jo sumun läpi katsoviin, silmiini kovin vähän mitään korjattavaa. Lentoa ja elämää teos toki saanee vielä esityskertojensa myötä. Rentoutta.

Matkasta tuli rakkaampi kuin uskoin, esityksestä niin hieno kuin toivoin. Ja enemmänkin.

Mutta että ensi-ilta. Juuri nyt olen aika hämmentynyt tästä. Liki kymmenen kuukauden katkonainen matka saa lakipisteensä. Aika on käsillä, yhtäkkiä. Työryhmästä huokuu voimaa ja huumoria, nälkääkin. Esitys on valmis astumaan maailmaan, ottamaan katsojansa syleillen vastaan.

On juhlan aika. Olkoon ilta ikimuistoinen ja kirkas, rakkautta, rauhaa ja yllätyksellisyyttä täynnä.

STT:n juttu

Katoava maa pysäyttää

Hauraiden muistojen äärellä

Pekka Moliis, STT, Kajaani

Lauantaina Kajaanin kaupunginteatterissa kantaesityksensä saava Katoava maa -näytelmä kertoo vuosikymmeniä kestäneen suomalaisen avioliiton tarinan. Huikaisevat onnenhetket ja kipeimmät muistot käydään läpi Helenan ja Aarnen tarinassa. Tilinteon aika on käsillä, kun Helena saa Alzheimer-diagnoosin ja kauniit muistot hapertuvat hiljalleen.
 -Näytelmässä mietitään millaisia valintoja ihmiset tekevät tiedostaessaan elämän rajallisuuden.
Muistisairaus teemana on ajankohtainen, mutta jostain syystä sitä ei ole teatterissa juurikaan käsitelty, ohjaaja Eino Saari pohtii.

Koskettavaa todellisuutta

 Lyhyt koemaistiainen esityksestä kertoo missä on kyse. Pala nousee katsojalla kurkkuun, kun Helena purkaa tuskaansa ja aviopuoliso Aarne tuntee oman voimattomuutensa ja heikkoutensa tilanteen edessä. Vaikka vain toinen saa diagnoosin, niin sairaudesta kärsii parisuhteen molemmat osapuolet.
 Muistisairaus koettelee tälläkin hetkellä tuhansia ja taas tuhansia suomalaisia koteja. Pelkästään katoavien muistojen varaan näytelmä ei rakennu.
 -Päähenkilön kohtalo on katsojille selvä. Alzheimeria ei voi parantaa, mutta sen etenemistä voi hidastaa. Toisena teemana näytelmässä on pitkä suomalainen avioliitto. Katsojalle löytyy tarttumapintaa, vaikka juuri omassa lähipiirissä ei muistisairasta henkilöä olisikaan, Eino Saari vakuuttaa.

Kotimainen kantaesitys

Katoava maa on Turun kaupunginteatterissa dramaturgina työskentelevän Satu Rasilan käsialaa. Näytelmä on esitetty lukudraamana Kansallisteatterissa, mutta varsinainen kantaesitys on vuorossa Kajaanin kaupunginteatterin isolla näyttämöllä 12. lokakuuta.
 Näytelmän ohjaajana vierailee Eino Saari, joka nauttii tällä hetkellä valtion taiteilija-apurahasta. Saari on työskennellyt Kajaanissa pitkään erilaisissa projekteissa ohjaajana, käsikirjoittajana, tapahtumien tuottajana, luennoitsijana, opettajana ja esiintyjänä. Nyt on edessä uusi aluevaltaus.
-11 vuotta sitten muutin Kajaaniin. Nyt pääsen ensimmäistä kertaa ohjaamaan kaupunginteatterin isolle näyttämölle. Oli kyllä jo aikakin, Saari naurahtaa.

Tähtikirkas yö

Pakastuu, talvi tekee tuloaan Kajaaniin. Suunnaton väsy lasten nukutuksen ja työpäivän jäljiltä, muttei malttia mennä nukkumaan. Pala leipää tässä, kuppi teetä ja sananen purkaen.

Kolmas pääharjoitus, joka myös surevien omaisten ennakkona tunnetaan, tuli ja meni. Kuten eilinenkin, se oli ehyt, täyteläinen veto, valmiin esityksen oloinen. Vain jokin, lopullinen lento vielä uupui. Elämänhurjuus, mikä se on.

Väki oli yskäisää katsomossa. Ihan kirjaimellisesti, en tiedä mitä porukkaa siellä lukiolaisryhmän lisäksi oli, mutta köhä tarttui ja ärsytti ja oli hassuja poistumisiakin, joku kävi vessassa esityksen ensimmäisen näytöksen viimeisen kohtauksen aikana ja niin poispäin. Seurasivat toki keskittyneesti, mutta mitään liikutuksen massa-aaltoja ei kyllä koettu. Naureskelua senkin edestä. Olisiko se joku defenssi.

Meidät myös opetettiin hyvään viikon ensimmäisen pääharjoituksen aikana. Se oli liikutuksen ja kyynelten läpi tulvineiden sanojen juhlaa se, enkä epäile etteikö niitä tulisi vastekin, näitä myötäelämisen kokemuksia. Pakkohan se on myöntää, että moista vaikuttumista janoaa - samalla kun koittaa muistuttaa itselleen, että hyvin monenlaiset kokemukset tästä ovat mahdollisia, mielekkäitä ja an sich palkitsevia. Esitys kantaa, katsomossa tapahtuu mitä tapahtuu. Näin karkeasti ottaen.

On jo surua luopumisesta. Vaikeaa tulee olemaan. Aamulla tehtiin palautteenantoon liittyvä rituaali, jonka lopputulemia päästään jännäämään enskarin yli, ja vielä pitkä kosketusharjoitus näyttelijöiden kanssa, eräänlainen hoito. Sen nimi on intuitiivinen kosketus, ja ydinsisältö energian suuntaaminen rentoutuvaan ihmiseen kosketuksen avulla siten kuin intuitiivisesti, tarkkaan kuunnellen ja aistien, tuntuu oikealta ja hyvältä. Se on lempiharjoitteitani: koitan sen melkein kaikkiin prosesseihini tunkea. Tänään tajusin, että harjoitteen kosketuslaatu on jotain, mitä emme saa mistään muualta. Se on vahvistavaa, energisoivaa, lempeää ja kuuntelevaa. Siihen ei liity jumien aukaisemista (kuten hierontaan), terapeuttista otetta saati seksuaalisuutta. Se on vain keskittynyt tapa kommunikoida kosketuksen avulla, hoitaa toista, tarjota palautumisen mahdollisuutta - ja siksi aina yhtä vallankumouksen tuntuista niin tekijälle kuin kokijalle.

Huomenna sitten ennakon aika. Se on päivällä, mikä tuntuu hyvältä ennen kaikkea siksi, että väliin jää reilu vuorokausi ennen ensi-iltaa. Ei niin että vielä olisi näkynyt erityistä uupumusta tässä, mutta onhan se vissi fakta, että levänneenä ensi-iltaan on aina astetta juhlavampaa astua.

Mutta nyt, unen maisemia kohti.

"Lapinlahtelainen Vasili Paajaste kävi riiuureissunsa lomassa katsastamassa, millainen näytelmä Katoava maa on"

"Kajaanin kaupunginteatteri tulkitsee mennyttä", sivu 18

http://kotikajaani.sitepaper.fi/sitepaper/view/-/id/474

Kirjallista palautetta tiistailta

Kiitos!

Kiitos hienosta esityksestä koko porukalle! Erityiset kehut Katille hämmästyttävästä antautumisesta roolilleen, vaikka olen hänet olen monesti ennenkin näyttämöllä nähnyt, tämä on näkemistäni suorituksista paras.

Jos nyt jotakin pientä jäi kaipaamaan, niin monesti dementoituneiden ihmisten suhtautumista puolisoihinsa nähneenä, niin sellainen erityisen hellä rakkaus, jota he siippaansa kohtaan osoittavat jäi hivenen varjoon. Etenkin loppuosan syöttämiskohtauksessa puolisoa esittävä toi kyllä hienosti esiin tilanteen humoristisen puolen, mutta hellyyttä jäin hiukan kaipaamaan.

Kokonaisuus oli kuitenkin erittäin koskettava ja näyttämö valoineen ja äänineen huikaisevan kaunis.
Jotain tuollaista Sinun ohjaamanasi odotin näkeväni ja esitys jopa ylitti odotukseni!

14.11.

Katoavan maan toisen yleisökeskustelun to 14.11. klo 14 alustaa lääkäri, geriatri, Kainuun Muistiyhdistyksen hallituksen jäsen Taina Huusko.

Viimeisen treenipäivän aamu

Katoava maa alkaa saada esityksen hahmon.

Eilen toinen pääharjoitus, koeyleisönä joku aikuisenoloinen, nelikymmenpäinen työporukka, jonka alkuperää en ihan tavoittanut. Veto oli kovin erilainen kuin tiistaina: ehyt, tasaisen varma, vahva, esityksenomainen. Katsojien reaktiot tuntuivat myös kovin toisilta: hyvin keskittyneiltä, tarkkaavaisilta, vähemmän purskahtelevilta. Kenraalinomainen ilta kaiken kaikkiaan.

Prosessi on ilahduttavasti vaiheessa, jossa sen viimeisiin ratkaisuihin liittyy puintia, kritiikkiä ja viimeisten uudelleenarviointien tarvetta samaan aikaan kun näyttelijät ja muu työryhmä yltyvät paikoin kiivaastikin puolustamaan ratkaisujaan, ajatuksiaan, kuljetuksiaan. Eilen päädyimme vielä muuttamaan Helenan lopun maisemaa, voimistamaan nuoren Helenan tunnepurkausta ekan näytöksen loppupuolella, kyseenalaistamaan nuoren Aarnen sormuskuljetusta ja palauttamaan sen lopulta Patun ehdottamille raiteille, fiksaamaan toisen näytöksen viimeistä ääni- ja valomaisemaa jne. Toiston määrä näkyi vedossa lauseiden loppujen nieleskelynä, mikä lienee hyvä tiedostaa. Pientä hienosäätöä muuten.

Tänään harjoituskauden loppurituaalin kimppuun. Illalla viimeinen pääharjoitus ja huomenna päivällä täpötäysi ennakko.

Tiistain jälkeen

Ensimmäinen pääharjoitus takana. Jos aamun teknisen läpimenon jälkeen oli vähän semmoinen olo, että tässä tätä nyt puurretaan, läpimenoja uupumukseen asti, niin illan luonne oli kyllä toinen: tapahtumarikas, liikkeellepaneva.

Meillä oli koeyleisönä kolmisenkymmentä ihmistä Generaattorin Runar ja Kyllikki -produktiosta sekä muutama yksittäinen katsoja. Veto alkoi Katille sattuneella blackoutilla kohtauksessa, joka on esityksen epävarmimpia, eli heti ensimmäisessä. Lipsahduksen vaikutus oli yllättävä. Rytmi katosi hälyttävän pitkäksi aikaa, vasta jossain viidennen tai kuudennen kohtauksen lomassa alettiin olla siellä missä pitääkin. Loppunäytös kulki hyvin ja toinen näytös suorastaan erinomaisesti.

Ekaa kertaa näki ja kuuli, mitä tarkoittaa, kun liikutuksen / muun tunneryöpyn aalto lähtee katsomokollektiivissa, olkoonkin vielä eilen pienessä sellaisessa, liikkeelle. Molempien näytösten, ennen kaikkea jälkimmäisen, lopussa, porukat putoilivat tiuhaan tahtiin. Palaute hyökyi kiitollisuutta niin näyttelijäntyöstä, muistisairauden käsittelystä kuin arvokkuudesta asiankäsittelyn suhteen, jos kohta teräviä kriittisiä huomioitakin tuli, kuten

1) jälkihoidon tarve
2) hengityksen puute 1. näytöksessä --> sellaisten paikkojen tai hetkien etsiminen sieltä, jossa jokin (tunne) pääsisi edes hetkeksi purkautumaan (kuten kohtauksessa 14, jossa nuorella Helenalla on, hmm, soolo tuolin ja housujen kanssa)
3) kolmiodraamaosaston huomattava painoarvo tekstissä / toteutuksessa
4) tilanahtaus 1. näytöksessä

Ajateltavaa siis jäi, ja mahtavaa niin!

Tänään jätimme aamuharjoituksen väliin, illalla toinen pääharjoitus parille opiskelijaryhmälle. Harjoitukset jatkuvat...

Kulisseista

Näyttely rakentuu...

Tarkkana siellä liikenteessä

Hyvä taide

Olen hillunut kohta kaksi vuotta Alma median pohjoisen lehtien (KS, Lapin kansa, Pohjolan Sanomat) kolumnistina. Tää taitaa olla eka kolumni, joka on julkaistu myös netissä (vaikkei ole kyllä omaan makuun parhaitani). Ihanaa, että sitä on kommentoitu noin kannustavasti :)

http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite?c=AMArticle_C&childpagename=KSA_newssite%2FAMLayout&cid=1194843691223&p=1194596029236&pagename=KSAWrapper

Ensimmäinen alustaja varmistunut

Pe 25.10. yleisökeskustelun alustaa koreografi, Ihminen tavattavissa mentor Kirsi Törmi.

Keskustelutilaisuuksien (25.10., 14.11., 12.12.) muista alustajista tiedotetaan tällä viikolla.

Viikon alkuun

Huomenet! Ja maanantaita. Tänään teatteritalolle nousee, päivän mittaan ja hissun kissun, Markku Hernetkosken maalauksista koostuva, Katoavan maan  oheisnäyttely "Suuri valkoinen ranta". Tervetuloa ihmettelemään ensi-illasta alkaen!

Lauantain kolmas valmistava tuli ja meni. Se oli ehkä aavistuksen perjantai-iltaista väsyneempi veto, jos kohta esimerkiksi Satu tuntui olevan edellisiltaa virkeämmässä vedossa. Mietityttämään jäi lähinnä, käytämmekö esityksessä paikka paikoin liikaa äänimaisemia ja miten Helenan temperamenttia / suvereniteettia suhteessa Aarneen ja esityksen alun tunnelmiin saisi nostettua vielä paremmin esille. Pitäisi saada sen kirkkaan järjen ääni sieltä kuulumaan ennen kuin tunne (ja Alzheimer) vie tarinamme päähenkilön lopullisesti mukanaan.

Kolmessa valmistavassamme on ollut kourallinen katsoja. Katsojakokemukset voi karkeasti näiden osalta jakaa seuraaviin:

1) itkua kohtauksesta 3 alkaen, loppuun asti
2) pakahtuneen tunteen keräämistä sisälleen, mikään ei pääse purkautumaan
3) tarkkailen tätä teknistä toteutusta täällä kriittisesti enkä päästä esitystä sisälleni

Jo valmistavat ovat näyttäneet esityksen herkkyyden ja tarkkuuden. Kun kuvittelee tähän päälle vielä yleisön, joka hengittää esityksen mukana - tai ei hengitä - niin näkee, että hyvin erilaisia vetoja tulee alkava viikko ja koko esityskausikin pitämään sisällään.

Työtä on vielä mukavasti tulevalle viikolle. Harjoitukset jatkuvat huomenaamulla, jolloin menemme teknisen läpimenon ja koitamme saada valo- ja ääni-iskut hierottua kohdilleen sekä testattua yhtä visuaalista ideaa aivan teoksen loppupuolelle. Ti-to -illat hupenevat esityksen pääharjoituksissa ja muut aamut "tarpeen mukaan" -harjoituksissa. Perjantaina ennakko ja ensimmäinen keskustelutilaisuus, lauantaina ensi-ilta.

Laajaa lauantailta

Perjantailta

Toinen läpimeno takana. Erittäin hyvä ja rentokin veto jo, juttu kuroutuu maaliaan kohti hyvää vauhtia. Huomiot kutistuvat, tarttuvat yksityiskohtiin. Ensimmäisen näytöksen loppu oli ainut, mikä jäi (raskaasti) askarruttamaan. Se kutistuu, kääntyy sisäänpäin, kun pitäisi aueta, hyökyä yli, puhkaista jotakin, sijaita intensiteetiltään sieltä hurjimmasta päästä esitystä.

Pressi oli myös eilen, paikalla olivat Yle Kainuun, Pohjois-Suomen uutisten, Koti-Kajaanin ja Kainuun Sanomien toimittajat, ainakin. STT tekee juttua vielä ensi viikon puolella. Soljuva, rauhallinen, hyvä tilaisuus minusta. Nuo Ylen jutut linkkasinkin jo. Kainarin tämänpäiväistä puolentoista aukeaman (hienoa) juttua ei ikävä kyllä näy olevan nettilehden puolella. Koti-Kajaani julkaisee omansa huomenna.

Aamuharjoitusta kohti. Teknistä hiontaa näytösten alusta ja vähän lopuistakin ja pähkinän pureskelua tuon ykkösen lopun suhteen. Illalla toinen valmistava.

A niin kuin aikataulussa.

Juttua Ylen valtakunnan uutisissa

http://areena.yle.fi/tv/2015954

Kohdassa 05:55-.

YLE Kainuun juttu

http://yle.fi/uutiset/katoava_maa_nostaa_pintaan_kipeimmat_ja_onnellisimmat_hetket/6863345

Samojen toimittajien juttua television puolella tänään Pohjois-Suomen uutisissa ja ensi viikolla vielä tuntemattomaan aikaan valtakunnan verkossa.

Sieltä & täältä (kuvat edelleen Ian)

Tunnelmapaloja keskiviikon harjoituksista